Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, July 20, 1940

              Sivu 4 LAUANTAINA, HEINÄKUUN 20 PÄIVÄNÄ
Kirj. Vieno Rauma
(Jatkoa)
Samassa Mirjami ilmestyi äitinsä
saattamana aitan solasta esille.
Punastuen hän niijäsi ujosti kaup­piaan
väelle.
*'Äiti sanoi, että teillä olisi mi­nulle
asiaa".
"Kyllä» Tulepa tänne Mirjami
tämän?"
Rouva avasi vasun kantta ja siellä
istui surkean näköisenä pieni kiiltä­vän
musta koiranpentu —- juuri sama,
jonka kanssa hän oli leikkinyt torstai-iltana.
Hätäisesti hän vilkaisi isään­sä
ja äitiinsä, mitähän he sanovat.
Vastaukseksi tytön äänettömään
kysymykseen, rouva Terho sanoi, että
isäntä oli jo luvan antanut.
. Sanattomana mielenliikutuksesta ja
onnesta Mirjami polvistui maahan
kopan viereen ja otti pennun hel­lästi
syliinsä. Pentu nuolaisi hänen
kättään kiitokseksi, kun pääsi ahtau­desta
vapaaksi ja t3^ölle tuli kyynel
silmään — ilon ja onnen kyynel.
Marttinen alkoi jo kyllästyä.
"Mutta tyttö, etkö sinä osaa edes
kiittää kauppiaita lahjasta — tai oi­keammin
heidän poikansa lahjahan se
kuuluu olevan."
Mirjami paha säikähti. Voi eikö
hän ollut muistanut vielä kiittää!
"Voi, hyvä rouva Terho, minä olen
niin, niin iloinen, etten muistanut
edes kiittääkään. Oikein paljon kii­toksia!
Onko tämä nyt ihan todella
rninun?" -
"Kyllä se on sinun oma koirasi nyt,
lapsi kulta." Hän korosti sana?i
oma ja taputti ystävällisesti tytön he­leän
punaista poskea. Reino oli ollut
niin innoissaan tämän asian puolesta
ja hänestä tuntui, että hän sai asiansa
suoritetuksi parhain päin.
"Kai meidän on nyt paras lähteä,
jos mielii joutua kirkkoon ajoissa",
huomautti samassa kauppias. "Saa kai
tämä kori olla täällä sen aikaa, otam­me
sen palatessa."
Ja tyytyväisenä lähti kaksi vanhaa
ihmistä kävellä köpöttämään maan­tietä
kirkolle päin toisten perässä.
Mutta Mirjami oli vielä kuin unes­sa
pihalla koiranpentu sylissä. Äiti
kyllä piti huolen, että hän heräsi pian
todellisuuteen.
"Mitäs siinä seisoa tollotat? Vie
rakkisi puuliiteriin ja katso, ettei se
tule tupaa sotkemaan eikä ole ihmis­ten
jaoissa."
Enempää odottamatta .tyttönen pu­jahti
koira sylissä aitan solasta.mistä
oli tullutkin jia juoksi koirineen mel­kein
karjakko Mantan syliin, joka oli
aitan takaa p£^rhaissaan rnyös kirkol­le
menossa.
"Manta, Manta, katso minulla on
oma koiranpenikka!"
"Herra-jes-siunatkoon! Valehtele­vatko
minun silmäni ja k o r v ^ i ; kyl­lä
nyt on pian maailman loppu tulos­sa,
jos olet tuon elukan vanhempiesi
tieten saanut. Ethän vaan tyttö ole
omin lupinesi missään ollut?"
"Enhän toki, Manta> Kuinka sinä
sellaista saatat ajatellakaan?"
"No mun pääni on pyörällä, kuin
markkinakarusellissa, niin että tu­leehan
sitä nyt mieleen vaikka mitä.
Ei uskoisi, ei! Mutta kuules tyttö,
millä sinä aijot sen elättää, ruokaa se
tarvitsee ja eri käskj^tä, jos mielii
siitä koiran tehdä? Ei se hengellään
elä.
Mirjamin äsken niin loistaN^at kas­vot
S3mkkenivät. Voi, todella, mistä
hän sille ruokaa antaisi, äitikin kun
oli niin tylysti suhtautunut siihen.
Pikkunen raukka, jos kuolisi vaikka
nälkään täällä. Pitäisiköhän se vie­dä
takaisin emonsa ruokittavaksi.
Mutta mitä ihxnettä häii voisi sanoa.
Voi mikä häpeä. Hän tunsi kyynelten
tulevan aivan väkisin esille taas. Ei,
pois ei hän antaisi sitä ennen vaikka
oman levypalansa antaisi sillje.
Puristaen lujasti koiraa rintaansa
vasten hän katsoi rohkeasti Mantaa
silmiin..
"Jos ei äiti halua antaa sille ruo­kaa,
annan sille vaikka oman leivän
palani."
"Emännältä ei ainakaan tipu pa­laakaan,
siitä saa olla varma. Senkin
kitupiikki. Eikä se vetele, että sinä
omastasi annat. Liiankin pieni on
oma leipäkannikkasi, surkea olet kat­sella
nytkin jo. No äläs huoli-surra,
kyllä rne keino keksitään vielä. Mut­ta
jos en nyt heti lähde, jään kirkos­ta
kuin Jämsän äijä taivaasta, eikä
pappi saarnaa kahta kertaa. Menkää
nyt ainakin ensin minun aittaani."
Ja niin hän meni, että helmat hul-mahti,
aina hjrvän tuulinen ja kekse­liäs
Manta. Mirjami huoahti, kun­pa
hänkin voisi olla aina noin iloi­nen
ja huoleton, ehkä sitten ei isä ja
äitikään häntä halveksisi niin ja pi­täisi
kuin Tuhkimoa — vaikka hän
olikin vaan tyttö!
Mantan kätköstä kiven alta hän
otti aitan avaimen ja hypähti koiri­neen
korkean kynnyshirren yli sisälle.
Aitta oli pieni, ja kun oven sulki jäl­jessään,
oli niin valoisaa että näki
hyvin, vaikkei ollutkaan ikkunaa.
Maalaamaton puusänky oli peräsei­nällä
ja oikealla oli pieni pöytä, maa­laamaton
sekin ja toisella seinällä
Mantan taivaansininen pieni arkku.
Ylhäällä katon rajassa kiersivät ym.-
päri aitan orret.
"Vaatteita on että orret notkuu",
tavattiin sanoa, mutta ei ne Mantan
aitan orret liikaa nokahdelleet. Mitä­pä
hän yksinäinen kulkeVa ihminen
vaatteen paljoudella tekikään, sen
vain minkä pieneen arkkuun mahtui
kun taloa muutti. Peräseinällä, sän­gyn
yläpuoleisella orrella oli Mirja­min
niukka vaatevarasto. Manta niis­täkin
huolehti ja paikkasi kuin oma
äiti. Vieras silmä ei olisi osannut ar­vatakaan
miten h3rvä ja hellä tämä
vieras palvelija oli hylätylle rikkaan
talon tyttärelle. Mahdollisesti olisi
Manta aikoja sitten muuttanut ystä-vällisempään
taloon, muta ei hen­nonut
vielä jättää Mirjamia. Ja hän
todella auttoi lasta aina. Ktin hei­nässäkin
oltiin, käsfcr-hän Mirjamin
pysytellä hänen vierellään ja raapaisi
aina heinää haravallaan kahden ih->
misen edestä — tarpeeksi oli työtä
tyttösellä sittenkin heilutella haravaa
toisten matkassa. Aina oli Mirjamin
oTta\-a työssä tai lasta hoitamassa, vain
pyhäisin oli vähän vapaampaa,»niin­kuin
palvelijoillakin.
"Kas niin, pikkuinen, ole nyt siellä
Mantan sängyssä. Odotetaan täällä
Mantaa, täällä meUlä ei ole mitään
hätää, ei tänne uskalla tulla edes Mat­tikaan.
»
Pennulla oli nälkä ja ikävä emoaan,
ja surkeasti vikisten se alkoi etsiä äi­tiään.
"Voi pikku raukka, kyllä kai sinul­la
on koN-a nälkä jo, enkä minä osaa
sinulle mitään antaa. Koetetaan nuk­kua
pois, uni haihduttaa parhaiten
nälän."
J a kuin ymmärtäen uutta emM-täänsä,
koiranpenUcka ryömi vikisten-hänen
kainaloonsa ja siihen nukah­ti.
Näin Manta heidät myöskin löysi,
kun kirkosta palasi, niolemmat nukr
kumasta.
Tuo tekee lapselle hyvä|l, nukkii-koon
nyt raukka vain, kun on kerran
vtaaisuulta, hän pij^jfieli itsekseen kii^
alkpi vaihtaa ku'kkov9a,ttelta jokar
päiväisiin. Mutta koiraE^ent4i b^ä-si
vaatteen kahinaan ja liika,hti, he­rättäen
samalla Mirjaminkm.
"Voi, jokp sinä olet palannut? M i ­tenkähän
kauvan olen oikein nukku­nut?"
"Älä sinä siitä huoli, kyllä ne
pärjäävät hetken ilman sinuakin.
Mutta annas kun katson pentuasi."
Hän istahti koiranpentu sylissä ai­tan
portaille ihailemaan sitä.
"No voi hellan-teelutta kun sinä
olet pikkuinen jä lihava kun mak­kara.
Kyllä me sinusta huoli pide­tään
vaikka seitsemän muijaa olisi
vastassa. Vahinko vaan, ettei minul­la
ole nokan kopauttamista keitto­hommassa,
mutta maitoa minä sinulle
kyllä saan pinssattua. Mutta puhu­taanpa
piika litalle siitä ruokapuoles­ta,
kaikki ne emännän kiusaksi meitä
sen verran auttavat ja rengille koiran
kopista." -
"Hei", hän huusi samassa Rans-sulle,
joka housujaan nostellen meni
siitä sivu. "Tules tänne vähän."
"No mikäs on hätänä?" kys}^ tämä
aitalle tullen ihmeissään, harvoin se
Manta, oman talon renkiä omasta alot-teestaarL^
uhutteli.
"Katos mikä meillä on, eli Mirja­milla.
Tälle pitäisi saada tähän aita,n
kupeelle oma koppi, ettei menisi tu­paan
emännän potkittavaksi ja Ma­tin
venytettäväksi. Etkö sinä ru-peakin
porukkaan ja tee sitä koppia?"
"Mitäs minä, enhän minä edes lau­toja
tiedä mistä tehdä ja mitäs se
isäntä siitä sanoo, kenenkään koiril­le
koppia tekemään".
"Aina sinä olet samanlainen vätys",
Manta kivahti. "Hukkaan sinun ja­loissasi
housut menee. Isäntää ei nyt
tähän tarvitse vetää, talon koira tämä
on, isännän tietoinen, vaikka onkin
Mirjamin nimikko. Ja sen verrsm
lautaa saat vaikka mistä, ellet olisi
niin vetelä. Ja, jos niikseen tulee, niin
kyllä minäkin sen laudan käteesi pis­tän,
kunhan kalkuttelet ne läjään.
Vai pitääkö minun naapurin renki
siihen apuun hakea."
^lanta tiesi mistä, naulasta nykäi-
-sisiv Ja kyllähän RanssiitaipuiJa olisi
luvannut lopuksi vaikka, mitä tdid^~ ~
Niin oli kaikki näennäiset esteet
voitettu ja Mirjamin koiralle tie silpi-tettu
Mantan kaikkivoivalla atyulla.
III L U KU
Reino istua kyykötteli puutarha­keinussaan
ja katseli tyytymättömänä
Marttiselle päin. Koko viikon hän oli
näin odotellut ja odotellut ja pojan
malttamattomuudessa käjniyt jo kär­simättömäksikin.
Pahus kun sitten­kin
tuli annetuksi se koiranpentu
Mirjamille, nythän se vne kaiken hä­nen
aikansa, eikä t>ttöä näe enään
edes vilahdukseltakaan. Hassuahan
tämä nyt oikeastaan hänelä oli suu­relta
pojalta,, istua tässä illat ja vzh-data
pientä tyttöä, mutta ei häntä oi­kein
viehättänyt ikäistensä poikien
seurakaan ja nulikoiden joukkoon ei
enään kuulunut. Hän kärsi itse ehkä
eniten tilanteestaan, oli juuri pahim­massa
osassa murrosikäänsa.
olivat jo hänen ijässään olevina;
hiä mielestään, mutta häntä inh
heidän rivot puheensa ja tytt(
masta kerskumisensa, eikä ty
lenkaan kiinnostaneet hänen pu
pojan mieltänsä. Paitsi Ma
Mirjami tuo pikku raukka,
tftimtön hellyyden aalto tulvah
kei^a hänen sydämeensä, ku
rnieleen pienen Mirjamin kj
kuva.
Mutt^ heiJ Eikös tuolla
liikahtanut jokin Marttisen
pientareella. Jopa väinkin, sie
tön typykkä taas tulikin vanhs
IHiaan pitkin. Tuossa tuokio;
poika jo hypännyt aidan yli
min polulle ja aivan unohtanu
sen auttapiattoman ujoutensak
Voi miten hitaasti tyttö tun
hestjrvän ja rnitähän hän tuon t
kin vielä taakseenkin vilkaisi,
hän siellä ollutkin se koiranpe;n
rässä. Niinpä vain. Jo kuul
västi kun Mirjami hellästi niaai
Tulehan jo pikkuinen, tule tule.
sammakon olla, ei se sinulle r
tee.
Näin Mirjami huoniaainattaj
aivan lähelle Reinoa, kun täni
kumattomana seisoi aitaan noja
"Voi kuinka sinä säikähdyt
nut!"
Ennen niin surumieliset sihiia
soivat nyt niin kirkkaasti ja il
poikaan, että sydänalasta riipai;
ten suuri niuutos oli tytössä '
viikossa tapahtua!
"Hyvää iltaa. Onko herrasvä
vikävelyllä? Saako sivulliset '.
joukkoon?"
Hassutellen hän kumarsi sy\i
kohotti hattuaa.n.
"Kyllähän sinä tulla saat, k
seuraa^mme vä,heksy. Tule pikki
joko sinä taas löysit sen sammal
Mutta koiranpentu ei meina
kaan toteUa, vaan ärhenteli sa
kolle, niin kuin ei olisi kuuUu
tään. Silloin Reino äkkiä kun
ja nosti permun polulle ja niir
lähdettiin jatkamaan matkaa, J
mi maanitellen edellä ja pieni pa
nen koiranpentu häntäänsä heilu
perässä ja viimeisenä Reino, kön
na ja taas ujona. Mutta tyttö o
kiintyn)rt koiranpentunsa maan
miseen, ettei ollenkaan huomanni
jan vaiteliaisuutta, tokkopa lie
tanut toisen olemassa oloakaan 1
ajoin.
Vasta rannassa kivensä luona
nä3rtti muistavan pojan ja puna
"Voi miten lapselliselta si
mahtaa tuntuakaan tämä. Me
kaiken lisäksi tultiin tänne rist
pitämään!" Mirjami nauraa h
-ti.ja oli taas oma itsensä. Häi
koiranpennun syliinsä ja kiipesi 1
le. Reino istui toiselle reunal
pitkät koivet roikkuivat veteen
"Tietystihän koiralle nimi ti
saada ja onhan tässä kastevet
riittämim asti. \ K a i minä kummi
olla ellen papiksi kelpaa?"
"Ole vaikka molempia yht'2
kunhan vain keksit koiralle n
Minun pääni tuntuu olevan tyh
eihän koiraa nyt voi pikkuiseksi
kutsua. Alahan luetella!"
"No kelpaisiko Turva?"
" E i , en minä ole turvan puui
sa!"
"Entäs Toveri?"
"Liian pitkä kutsua."
**Entäs Vahti?"
"Enhän minä vahtia taritse,
tämä ole talon vahti."
"No Moppe, Mosse.Tossn?' '
" E i , ei. Minä olen liian vaal
nen. Ei seUaisia ollenkaan, sen ]