Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, September 28, 1940

              LAUANTÄkNA, SYYSkubk 28 PXIVXNÄ Snm S
ten Ä \-astannWt kirjeisiini, enkä
tiedä minne poikani oh joutunut. Me­ne
Mary rakas sinne ja etsi hänet.
Hänestä =aat turvaa, että-et---aiyan
j-ksin jää maailmalle. - Ja J:erro hä­nelle
miten olen.fcaivaanut iiäntäy ja •
rakastanut häntä, kerrothan Mary?
fiii^ Mn antaa ininuHe anteeksi;
Anna hänelle tämä;iukka, jonka olen
kuivannut. Se oli hänen fcac^
kim viimdisihiänet näin^^g^^
sen minulle. Se on /i^in väHn xik-karaohon
kukka,-multa i i ä n^
tään se oli kaunis, ^a hän fiyysiT^
nun hoitamaan sitä. .
Saat tämän kirjeen vasta^kun minä •
olen poissa. Pää pj^yyn, Mary, älä
sure. En pelkää kuolemaa. Odotan
sitäj kaipaan rauhaa jä lepoa. Hy­västi,
rakkahin. — Sinun äitisi."
Lukiessaan oli Ed vetänyt tytön
rintaansa vasten. Ja nyt, lopettaes­saan
kiFJeen^ häh painoi jioskensa hä­nen
pehmeille hiuksilleen jä ja kuiska­si
liikutettuna: "Voi Mary, Mary!"
"Minä en tiennyt mitä tehdä, Ed",
alkoi tyttö hiljaa puhua. ^'Hän heti
ensi hetkestä kiintyi minuun niin.
Tunsin sen hänen kätensä kosketuk­sesta,
näin sen hänen silmistään. En
tiennyt mitä tehdä! Ajattelin että
odotan kunnes saan hänet kanssani
taicaisin kotiin täältä. Siellä, äidin
haudan ääressä, kuvittelin kertovani
hänelle että olemme sisko ja veli.
Mutta minä pelkäsin että hän rakas­taisi
minua liikaa. Lähdin mielellä­nikin
pois täältä, että emnie näkisi toi­siamme.
Hänen oli puhe lähteä itään
heti kun saa velkansa maksetuksi ja
kyytirahat koolle."
"Se oli minulle, se velka. Hän mak­soi
sen jo", sanoi Ed Hiljaa.
"Nyt — nyt hän lepää tuossa —"
He astuivat vielä arkun viereen het­keksi.
Mary siveli kantta kädellään
ja hänen kyyiieleensä putoilivat kirk­kaina
helminä.
"Menemme nyt Katen luo", sanoi
Ed.
"Niin." " • - '
* * *
Hautajaiset seuraavana päivänä oli­vat
suurimmat mitä k3dä oli nähnyt.
Kaikki olivat siellä. Vaan uteliai­suus,
eikä suru, kuvastui joukon kas­voilla.
Ihmeteltiin miten asiat nyt
sehiytyisi Ed Bertramin ja Mary
Bensonin välillä. Kovin oli Ed Ma­ryn
lähellä koko häutatistoimituksen
ajan.
Kate ja Joe pyysivät vieraat, hau­tauksen
jälkeen kahville ravintolaan­sa-
Ja heitä siellä ollessa huoneen
täydeltä, nousi John Bertram joukon
keskelle seisomaan, kiittäen heitä ku­kista
ja seppeleistä, joitä olivat vaina­jalle
niin runsaasti tuoneet. "Lausun
nämä kiitokset vainajan srskön Mary
Bensonin puolesta teille", lopetti hän
ja istui alas äärettömän hiljaisuuden
vallittssa.
Ja kun seuraavina päivinä kuule-
^^^^^ JoJ^apuolefta' punnittiin^ iiiin
joka puo!?1^myös huomattiin, että ei
Willie Parker Hubnöihiijik mreiiiä
koskaan ollutkaan, ihmekö se on jos
poika, joka ei osalleenJlapsiiudesääan
saanut omaisten^ raliätitta, katke­roituu
niin että erehtyy rikoksimkin!
-^luistehiin monta \Vi«i«i hy^ä työ-jo
lapsuusajoilta, jotka tähän asti
olivat olleet unhola. Mutta usem-j
se niin kay että kuoföma pa-
^«täa toimen •nÖäim-• i|ipiäÄennöen
hyveet.
"Mary", hän huokaisi ja nosti iniet-tivän
katseensa, "mitä siiiä arVeVet
tästä?"
^W *»ösi £dih v-ierestä ftktmati
-5äöti |a tuK ^ t e h luo. Hän otti
~ i ä r ^ i ^ silkin kSainsä ja levitteli
sitä asiantuntijan tavoin.
"Kyifö tämä on niin hy\'ää silkkiä
että menee parempana pukuna vielä
kauan, Kate. Jos ostaisit uuden niin
jää^J^ä siUöi pitärnättä;''
"Niinkö luulet? kutta ehkä sit­tenkin
.."
--'*^Mlnii& diikäuniVVa pitsi-kaiäui^,
'joka ^ p i i tähän vallan mai­niosti.
i:a!tan sen pkikoilleeh,^ m
•frtiku on tilitä söpivTh — hälhirikrn",
eikä Mary voinut olla '^uiikstturiätta
viimeisen sanan sanottuaan.
^ Kops! kops! kops! kuului ravinto­lan
puolelta aika tiheään ja Joe ilmes­tyi
keittiön ovelle.
"Mitä minä kuulet!? Ettäkö tuo
iankaikkinen harmaa silkki vielä häi-hinkin
pistettäisiin! Älä nyt hullut­tele,
Kate. Kyllä se on aika ostaa
uusi 'parempi; puku. Kyllä sitä nyt
kannattaa, sen sanon minä Joka tie­dän",
jä yhtä töiihukk^sti kuin oli
tullut, meni Joe takaisin ravintolan
iJÖydallä olevien tilikirjojehsa ääreen.
Ovi avautui. Si^än astui Edin
vahhemtnat. He ter\'ehti\^t toisia
iloisesti ja Mre. Bertram kiirehti ker­tomaan
uutisiaan.
"Carol tulee kotiin, Ed! Ajattele,
Kate, Garol tulee kotiin! Kirjoitin
hänelle häistä ja-hän lupaa tiUIa aut­tamaan
leipomisissa. Ja — Mary,
hän pyysi minun pyytämään sinulta
anteeksi että olimme syyttäneet vel­jeäsi
teosta jota hän ei tehnyt."
"Niinkö, Mrs. Bertram? Mutta
niinä ole'n tiennytkin ettei \Villie ol-lut
syylliiieh."
"Poika parka", huokasi Mrs. Bert­ram.
"Teiriime hänelle päljön vää­ryyttä.
Ja kun hän vihdoin sai ystä-väh
joka häntä ymmärsi | teimme hä­nellekin
vääryyttä. En voi koskaan
antaa itselleni anteeksi heikkouttani,
Mary."
Mutta Mary vain hymyili.
LOPPU.
inen tarina
Krij. TU
\ L i hämärä syyskuinen ilta. Tai-
Vas oli paksujen pilvien peitossa,
ennustaen sadetta.
Raitiovaunut kulkivat kolisten, he­rättäen
unestaan Aulin, joka raskaan
päivän työn jälkeen oli nukahtanut
huoneessa leposohvalle. - "
Auli aukaisee väsyneet silmänsä ja
tirkistää kelloa. Sehän on jo kah­deksan
ja enää on aikaa ainoastaan
puoli tuntia, jolloin hänen oli puhe
tavata Sulo. ^
Auli kiirehtii pukeutumistaan,
huiskasee vielä kevyesti puuterihuis-kulia
kalpeita kasvojaan. .\uli on
vielä sievän näköinen, vaikka onkin
ikää jo lähelle kolmekymmentä vuot­ta.
Vartalo on pysynyt tyttömäisen
hoikkana, mutta ennen niin iloisiin
ja viehättäviin silmiin on tullut vie­ras
surumielinen ilme.
Äkkiä Aulin ajatukset karkaavat
menneisyyteen. Ah kuinka hän
olikaan ollut onnellinen mennessään
naimisiin 01a\in kanssa, mutta sitten,
sitten aikaa kuluen oli Olavi kylläs­tynyt
häneen. Viettänyt useita iltoja
ulkona, arvatenkin toisten naisten seu­rassa.
Hän, Auli, oli siksi ylpeä, ettei
halunnut udella Olavin kulkuja. Oli­sihan
minun pitänyt muistaa se jo en­nestään,
että Olavi olikin vain kuin
perhonen, joka lensi kukasta kuk­kaan,
joi kukan ensinesteen ja sitten
jätti välittämättä sen enempää.
Hänen mieleensä muistui eräs laulu,
jonka hän oli joskus kuullut ja joka
sopi hänen elämäänsä. Hän alkoi hy-
Katc sormitteli taaskin harmaata
^ » ä ä n hyväilevin sormin. Oli jo
puoli N-uotta taas kulunut siitä kun
^änen yllään viimeksi. Eihän.
; uaisella pidolla puku voi vanhentua,
^ siltikin . . .
Sun lempesi on harhaa,
se leimahtaa
kuin kohti tähtitarhaa •
ja raukeaa.
Suo ikävöitsin ennen,
nyt tulen ohimennen
ja hehkuessa maljain
taas sua rakastan.
Tamma puna nousi Aulin poski-päihin,
muistellessaan menneitä aiko­ja.
Hänellä oli ollut kaunis koti,
jonka ovet hän oli ainiaaksi sulkenut.
Hän oli yhtäkkiä lähtenyt, kirjotta-iiut
ainoastaan jonkun rivin. — Hur­jastelkoon
Olavi nyt niin paljon kuin
haluttaa, hän on ikuisesti kuollut
minulle. Näytän, että tulen toimeen
ilman hänen rahojaan -.
. Ja niin i ä n oli tullut tänne outoon
pikku kaupunkiin, jossa hänelE ei
ollut ennestään ainoatakaan ystävää.
ULIKKI
Tuntemattomien ihmisten parissa hän
ehkä voisi unohtaa kaiken menneen.
Hän oli ollut jo puoli vuotta tässä ho­tellissa
työssä. Ja sitten eräissä tans­siaisissa
tutustunut Suloon.
Kuinka hän voisikaan ilmoittaa sen
Sulolle, että hän oli jo ennestään
naimisissa! Mutta hänen tulisi se
kuitenkin joskus ilmaista, hän ei voi­nut
tällaista valheelämää kestää.
Kolme pitkää auton torven töryy-tystä
ilmoitti että Sulo on jo odotta­massa.
.\uli lukitsi huoneensa oven, kulki
hitaasti pitkin leveää käytävää, koet­taen
saada rauhallisen ilmeen kasvoil­leen.
Tänään, tänään minun pitää sitten­kin
ilmoittaa Sulolle totuus.
"Haloo Auli!" huusi Sulo jo kau­kaa
ja aukaisi autonsa oven.
.Auli istui hänen hienoon autoonsa,
hyvin surullinen ja syyttävä tunne
sydämessä.
Sulo loi ihastuneen katseen .\uliin
ja sanoi:
"Kuinka olenkaan iloinen, että
tulit, luulin ettet enää tulisikaan!"
"Pidän aina lupaukseni", vastasi
Auli.
"Minne ajamme, Auli? Menemme­kö
jonnekin tanssimaan?""kysyi Sulo.
"Minne vain itse haluat", vastasi
Auli hyvin välinpitämättömän näköi­senä.
Sulo pani autonsa käyntiin ja ajoi
erään ravintolan eteen, josta kuului jo
ulos tanssin musiikki. Sulo ohjasi
.\ulia käsiv^arresta hienoon, kirkkaas­ti
valaistuun saliin.
Orkesteri soitti juuri valssia "Elä­män
juoksuhaudoissa".
"Haluatko tanssia kanssani tämän
ihanan valssin?" pyysi Sulo.
Auli nyökkäsi päätään vastauk­seksi.
Ensikertaa eläissään tunsi Sulo to­dellisesti
rakastavansa tätä vaaleata
tummasilmäistä tyttöä. Ei kukaan
voi tanssia niin kevyesti kuin Auli.
Hän myöskin rakastaa minua. Hä­nen
käden kosketuskm saa ininun ve­reni
sykkimään kiivaarrimin. Hänet
tahdon minä omistaa. Nämä ajatuk­set
pyörivät Sulon inielessä.
"Auli, sinä olet hurmaava!" kuis­kasi
Sulo Aulin korvaan.
Auli puristautui yha lähemmäksi
Sulon voimakasta rintaa.
Viimein tanssi loppui ja he etsivät
lähelk seinää erään pöydän ja tila­sivat
äooÖata. He joivat soodansa hy­vin
vaiteliaina, kunnes Auli keskeytti
hiljaisuuden ja sanoi:
"Sulo, etkö tähtbili lahl^i, olen hy­vin
va^nyt?"
Nytkö jo? Jos hiin haliiät, i^iiA
teen sen."
He jättiv-at rävinlolati jä lähtivät
ajämäain hiljälle^en kaupungin päa-kätiik,
joka oli möuikirjäva ja kaunS
tfiaiiiösvälojen p ä l j oÄ
Aulilla oli luskaiiien olo, liän pyyh­käisi
henäliinailaan hikeä otsaltaan jä
sanoi viimein: "Voitko ajaa johonkiA
hiljaiseen paikkaan, minulla on jota­kin
sanottavaa sinulle."
"kyllä, rakkaani."
Sulo ohjasi autonsa erääseen hiljai­seen
kadun kulmaan ja pysäytti ko­neen.
.
"No nyt, rakkaani, mitä Sinulla oh
sydämellasi ?" kysyi' Sulo".
Auli ei voinut puhua mitään, etsi
vain käsilaukustaan pienen käärön jä
ojensi sen Sulolle.
Sulo aukaisi paperin ja löysi siellä
vihkisormuksen. Hän katsoi ihmeis­sään
sitä ja huomasi sen sisäreunassa
sanat: Auli ja Olavi 25, 12-35.
"Mitä, huudahti Sulo! Oletko nai­misissa?"
"Niinkuin näet", vastasi Auli, ja
sitten kertoi peittelemättä kaiken,
mitenkä hänen avioliittonsa särkyi.
*'Auli", sanoi Sulo hiljaa, "minä ra­kastan
sinua sittenkin, olemme erot­tamattomat,
kuulumme toisillemme
ijäti. Tule Aulini, tahdon aina sinua
suojella ja olla s^inulle rehellinen ys­tävä.
Mitä merkitsee ihmisten pu-
Eeet sen suuren rakkauden edessä,
jonka omistamme toisillemme. Tah­dotko,
uskallatko?"
"Kyllä, olen sinun aina", kuiskasi
.\uli onnellisena.
Sulo painoi suudelman .Aulin huu­lille.
Sadepisarat putoiliv'at raskaasti
auton kattoon.
"Kuuletko", sanoi Sulo, "Se on
vain laulua meidän tulevalle onnel­lemme!
"
Kuu irtaufuii
maasta
Tuhannet pienet lasimaiset esineet,
joita sanotaan "tektiiteiksi" ja joita
on löydetty pitkin Tyynen valtame­ren,
lounaista rannikkoa, ovat tärkeä­nä
todistuksena siitä, että kuu on ker­ran
muodostanut osan maasta. Tä­tä
teoriaa on kehittänyt tri Carl W.
Rufus Michiganin yliopiston tähtitie­teelliseltä
osastolta.
Tiedemiehet ovat tutkineet tektii-teja
kauemmin kuin sataviisikymmen­tä
vuotta, mutta vielä ei ole keksitty
mitään tyydyttävää teoriaa niiden
alkuperästä.
Tri Rufnksen selitys ilmiön syistä
perustuu suurelta osalta yleiseen "ir-tautumisteoriaan"
kuun synnystä. Te­orian
on esittänyt Sir George Darwfn
ja sen mukaan Tyynen valtameren
syvänne on syntynyt noin 10,000
vuotta sitten, jolloin valtavan vuoksi
ilmiön voima repäisi kuun maan pin­nasta
irti.
Ne irtonaiset osat maasta, jotka
sinkoutuivat kuun mukaina avaruu­teen,
eivät heti langenneet takaisin
riaahan, kuten tri kufus mainitsee,
vaan todennäköisesti jatkoivat kier­toliikettään
jonkin aikaa avaruudes­sa.
Hän on sitä mieltä, että nama
osat olivat rakenteeltaan samahldisik
kuin iSäturnukseh renkaissa kiertävät
osaset seka ne lasimaiset tektiitit,
joita on löydetty Tjrynen valtameren
alueelta.
'i i
1 l i
i H