Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, March 10, 1951

              tulalaiset kupletteja kajautteli­vat,
kaimiitakin. Kuulkaa, kun
kertaan:
Kaukana korvessa kulkijan
koti.
kosken kunnaliilla . . .
Kaivon kummulta kuja kävi
keinulle,
koivikkoon. Kultani kanssa
kahden
keinussa kuiskailtiin . . .
Kulkijaksi kävin kulkemaan,
kultani kaivokmnmulle
kirjeitä kaipaamaan.
Kyynel kasvoilla kimmeltää,
k im kaipailen koivikkokujaa.
Kaunista, kuiskasin kaverille.
Kaunis kuusinen kämppä Kos-kikalliolla.
kilkkiäkin kasvamas­sa.
Kuopukseni kanssa kuljimme
kanootilla, kalastelimme Koski-kallion
kaislikossa, kimnes kuu­l
i n kaverikokin kutsun.
Kuulin kummia kuusikosta.
Kysyn kaverilta:
"Kukkuuko Kanadassa kuiten­kin
käki?"
Kaveri kovin kiukkuisena kar­j
a i s i : -
"Kuusi kaljakäkeä kukkuu kuu­sikossa!
Kxruntele!"
"Kuika kimnoton kuljettanut
kaljaa?"
Kaveri kertoi kaiken. Kuusien
kukistajat Kochranessa kantoi­vat
kuusi keissiä kaljaa kaaraan,
kaiken kukkuraksi k a l u u n an
kuuhvia. Kauhistuin. Katalat!
Kokit kuumensivat kiukaan,
keittivät kalakeiton, kahvikullan,
T, Kaikki koskematta, käyttämättä.
") Kiukkimi kohosi korkeimmilleen.
Kirkaisin;;käskevästi kuusikkoon:
" K a i k k i kapakan kundit, käntty-rät,
koirankuOnolaiset, kämpälle
kohta!"
Kumma kyllä, kaikki koipensa
kohottivat kompuroiden kaula,-
tusten, kuka kuusen kantoihin
ikaatuellen, kuka kastellen kint­tunsa
kivien koloissa. Kantoivat-pa
kaksi kaljakoppaakin kaina­lossaan.
"Kaikki kaaraan!" komensin.
•iKaikkiko?" kapinoi Keskinen,
kelvoton, kengät kainalossaan.
"Kaikki kaupunkiin, kapak-kaaix
kai kuulutte, kurjat!" K u l ­jettajamme
kuitenkin k a i k ki
Bnmhialla kyyti.
Kahden kaverlkokin kanssa kä­velimme
kauniissa koivikossa.
Kaarsimme kosken kallion, kuun-teliihme
kuusikon kuiskeita. Kat­sos
kirjaimia! Kuopuksemme
kirjoittamia koivun kylkeen.
Katselimme kalojen kisailua
kaislikossa, kylvimme. Kerroim­me
* kaukaisesta kolkasta käm­pältä,
kun kahden keittelimme
kuudellekymmenelle kuusen ku-kistajälle.
kaikenlaisia kokemuk­sia,
katkeriakin, kas kTiitenkin
konimelluksia 'kivojakin — kau-tniitakin.
Kaiumensimme k a 1 a k e i t on,
kahvin kermoineen kurkkuiliim-me
kulahuttellmme. Kuitenkin
kaihoten katselimme kuutamoi­selle
kujalle kunnes kuopukseni
kuului kutsuvan kuljettaakseen
Srokitkln kaupunkiin.
'Kävimme kylässä Kaskenkin
kämpämiä. K o t i kauniilla kuikiku-lalla,
koirakin kartanolla. Kosin­k
i n «kaskelle kotikyläni kaunista
Kyllikkiä. Kasken kaveri kovin
koreäCcsl kehui koko kängin, kuis-kasipa;
korvaabkin: " K ä y kans­sani
kahden kuutamoon L" Kovin
kuului kaipaavan kainaloista
kanaa. Kauniit kiitokset. Kaski,
kavereinesi kesteistä.
Kiiaikrki kerran katoaa, kaunis
kesammekin. Kaihoten kätte-l
i m m e kaverit Kochranessa,
käänsimme kaaran kokan kotia
koh^.- Keskusteltiin kansalais­temme
kunnosta kentällä.
Kaarassa katselin käsiäni.
Kauhistuneet, k ä n s ä t k i n kaidon-
Kotikartanolle karautimme klo
kaksi. Kaikki kaverilla kotona
kauniissa kunnossa. Kovasti keit­t
ä m ä ä n kerinnyt, keekitkin ko-
3-istänut keneltäkään keinoa" ky­symättä.
Katuen kertoi kaksi
kolme kertaa kolauttaneensa koi­raa
kuonon katolle kamalasta ka­it
eudesta Kalle-kissaa kohtaan.;
Kitunenkin käyhji. kaverin
kanssa kortilla koettamassa kum-ipaanko
konkki kehltt^T- Kertoi-tpa
Kuusela kaverin kerinneen
kylässäkin käymään.
Kaverille kuten kaikille kylä­läisillekin,
kaikesta kaunis kii­tos!
Foika sai $12,000
kielestään
Dublinin lähellä Irlamiissa ta-fpahtui
jokin aika s i t t ^ i onnetto­muus,
jolloin 12-vuotias poika
C^-ril Monison joutui traktorin
puristamana seinää vast«n far­m
i l l a ja hänen kielensä ruhjou­tui
n i i n pahoin, e t t ä se oli leikat-stava
pois. Vakuutusyhtiö maksoi
4.000 pimnan <$12.000> korvauk­sen.
Lontoolaiset lääkärit valmisti­vat
pojalle plastikista kielen ja
potka voi syödä ja pushua sen
avulla hyvin.
s<on
Kirj. Marjatta
Jatkoa
I>anu oli hyvillään tiedoista.
Sattuu, että Erika onkin luotu
hänen kohdalleen. Pääsisi, nyt
vain työhön, siitä sitten asia kek-hittjäsi
edelleen.
Ketterästi hääri Nina keittiös­sä
laittaen vieraalle kupillisen
kahvia. Varovasti hän meni
tarjottimensa kanssa kirkkoher­ran
j a rouvan makuuhuoneeseen
koputettuaan ovelle ja saatuaan
vastauksen tulla sisälle. Tottu­neesti
h ä n niiasi hyvää huomen­ta
ja kertoi sitten jonkun vie­raan
olevan keittiössä asialla,
kirkkoherraa tapaamaan hallisi.
Nina järjesti kahviastiat vuo-teitten
väliselle pikku pöydälle
ja lähti saman tien pois. Saa
ainakin vähän aikaa Olla tuon
mieluiselta näyttävän vieraan
kanssa kahdenkesken.
Ajatuksissaan hän vertasi vie­rasta
Tohtorilan Joukoon, hiljai­seen
nuorukatöeen. jonka kanssa
h ä n . oli ollut salakihloissa jo
pian vuoden ja pojan valmis­tuttua
tohtoriksi he sitten meni­sivät
naimisiin. Jouiko olisi kyl­l
ä ollut tervetullut pappilan vä­vyksi,
mutta ei Erika välittänyt
h ä n e s t ä enempää kuin hänkään
välitti "Erikasta.. He olivat vain .
hyviä j-stäviä kirkkoherran ja
rouvan mieliksi.
(Nina kertoi poikien olevan vie­lä
koulussa jä että he eivät ole
erikoisen eteviä. Simosta koe­tetaan
saada pappi siksi kvmnes
isä ei enää »jaksa hoitaa seura­kunnan
sielunpaimenen tehtä­viä.
Kirkkoherra saapui keittiöön
katsomaan aikaista vierasta. Pian
siinä selvisikin asia ja Panu
sai työn kesän ajaksi pappilassa.
Ninan käskettiin neuvoa hänelle
huone piharakennuksessa ja niin
oli asia selvä.
Kirkkoherra rupesi valmista­maan
itseään kiikkoon ja Panu
meni hänelle osoitettuim huo­neeseen,
jonne Nina toi puh­taat
vuodevaatteet. Huone oli.
pieni, mutta sievä ja puhdas ja
jnikä parasta, lähellä oli Erikan
kamarin ikkuna ja h ä n e n kama­rissaan
aikoi Panu vierailla tänä
kesänä usein. Jos tyttö on yh­tään
Ninan näköinen, n i i n mai­niosti
tässä aika kuluu.
Panu haki pyöränsä maantien
vierestä takapihalle, jääden sin­ne
katselemaan joittenkin poi­kasten
leikkiä.- Ne olivat pap­pilan
t5'ömiesten lapsia, jotka
asuivat v ä h ä n etempänä olevissa
pikku mökeissä.
Kurojärven kirkonkylän nuo­r
i l l a oli aika hauskoja kesähuvi-paikkoja,
joissa he kävivät. Kä-vivätpä
jotkut etäisemmät ta­lojen
pojat ja tyttäretkin niissä
j a eihän siellä herrasväkeä oi­kein
paljon ollutkaan. Paikka­kunnalla
oli apteekki, joku kaup­pa,
kansakoulu, posti ja asema.
Siinäpä ne sitten isoimmat oli­vatkin.
Tohtorllassa oli kuusi lasta.
Vanhin oh. Anhä-neiti. valmis
sairaanhoitajätai-. bÖUt jo vusei-t
ä vuosia. Hän oli kaimis kuin
madonna maidonvälkeirie ihoi-neen
ja rusoposkineen ja hän
oli ainoa tosiuskovainen koko K u -
rojärvellä. Pienestä saakka hiän
oli saanut raataa j a hoitaa pie­nempiä
slsaruksia'an. lukea heil­le
ötarukoukset, tehdä talous­työt
ja kaikki äidin useiden lap­sivuoteiden
takia. Köyhällä, ve­laksi
lukeneella tohtorilla ei ol­lut
varaa pitää palvelijaa ja
n ä i n oli Anna saanut ahertaa
niin, että usein oli nukahtanut
väsyneenä enhen- iltarukoustaan.
Nyt oh kaikki kuitenkin parem­min.
%apset olivat kaikin ai­kuisia
ja Anna sai olla sairaa­lassa,
josta vain yöt oli kotona.
Hänestä seuraava pH Jouko,
hiljainen ja . sievä hänkin. Jo
lapsesta saakka h ä n oli rakasta­nut
tulisieluista pappilan Ninaa
j a aikoi ensi keväänä tolitoriksi
valmistuttuaan viedä hänen pie­nen
kotinsa hoitajaksi. Nina oli
suostunut, vaikka ei hän oikein
sydämestään ' r a k a s t a n u t k a an
Joukoa. Siksi n>'t Pamm tultua
oli Nina tuntenut kummaa ve­tovoimaa
tuohon tulisennäköiseen
nuorukaiseen.
Kesä kului hupaisesti Kurojär-ven
nuorilta. Heillä oli sano­mattoman
hauskaa. Iltaisin oli
tansseja järv^nrantalavalla, jos­sa
oli hauska pyörähdellä ap-^
tee.kkarin Jorman soiton tahdis­sa.
Kallioniemessä oli monta
keinua, joissa kä>'tun suurella
joirkolla keinuttelemassa. Laulu
i-aikui ja sukkeluudet kuuluivat
kauas hi^aisina iltoina.
E*rika. pappilan kaunis tytär
oli ylinnä joukossa. Tämä olikin
h ä n e n ensimmäinen vapaa ke­sänsä.
Muina kesinä h ä n poloi­nen
oli joutunut suorittamaan
ehtoja koulukaupxmgissaan. K e ­väällä
hän- oH kuin ihmeen kaut­t
a läpäissyt ja sj-ksyllä h ä n e n p i ­täisi
meimä seminaariin, niin
o l i isä määrännyt.
Panu oli k i e r t ä n y t Erikan p ä än
aivan pyörälle. Tuo tulisielui­nen
t y t t ö oli rakastunut Panuun,
samoin kirkonkylän monet muut
tytöt. Postineiti Alli. jo lähellä
neljääkymmentään, kukoisti kuin
ruusun nuppu Panun h ä n t ä tans­sittaessa
vuorollaan. Mutta ai­noa,
joka sai pojan mukaansa
kotimatkaksi, oli Erika ja Nina
seurasi varjona mukana. Tämä
viehätti Panua sanomattomasti,
sillä nyt hänellä oli päämäärä,
jota h ä n oli lähtenyt saavutta­maan.
Sumein silmin katseli usein
Tohtorilan uskovainen ja kau­nis
\Anna poistuvien jälkeen ja
nukkumaan mennessään hän
kiersi kauniit madonnan kätensä
ristiin päänsä y l i rukoillen, että
heira johtaisi Pantm oikealle
tielle. Mutta siitä huolimatta
eivät Panun askeleet johtaneet
Tohtorilaan.
Häipyivät kesäiset, kuulakat
yöt. Nina sai katsella kaipaus
sydämessään kuinka melkein jo­ka
aamu ennen, väen ..ylösnousua
Panu laskeutui Erikan huoneen
ikkunasta kviistin.^ katoile ja s i i ­t
ä heilautti itsensä maahan jat­kaen
vihellellen matkaansa väen
rakennukseen.' iNinan sydän oli
kaipauksesta seisahtua. Ainoa
na muistona oli hänelle se, että
Panu oli kerran eteisessä ottanut
hänet syliinsä, suudellut tulisesti
j ä pyytänyt h ä n e n olemaan aina
hyvä tyttö j a odottamaan Jou­koa.
Tuo oli "keidas erämaas­sa"
Ninan polttavaa s y d ä n t ä loh­duttamassa.
Tuskaisena täytyi
h ä n e n nähdä Erikan onnentäy-teisen
/elänen jatkuvan koko
kesän.
Päivisin Panu "puski töitä ah­kerana
pappilan pelloilla. Hänen
jokaisesta askeleestaan uhkui
nuoruuden voimaa ja iloa. Aa-mtusin.
kun hän valvotun yön
jälkeen meni omaan pieneen
huoneeseensa, ajoivat piinaavat
ajatukset h ä n t ä takaa. Hän
muisti, mikä hänet oli tuonut
t ä n n e pappilaan. Hänellä on o l ­lut
maallinen 4)äratiisi avoinna.
Erikan kauniisti sisustetussa ka­marissa
oli k u i n onnen p y h ä tai­vas
ja pappilan muissa huoneis­sa
niin arkista ja köyhän näköis­tä.
Mitään ei rikas äiti ollut
säästänyt, kun oli kysymyksessä
Erika. Aina uusimmanmalliset
huonekalut oli tuotu (Erikan ka­mariin
j a vanhat olivat saaneet
siirtyä Ninan kamariin sieltä taas
siirtyäkseen palvelijain rakennuk­seen.
Vaikka kuim taivaalta oli
ä i t i valmis antamaan Erikalle.
Ihaillen katseli Panu kaunista
Erikaa käsivarsillaan. Tyttö oli
n i i n suloisen pehmeä ja viekot-televa.
Usein siirtyi E r i k a kat­selemaan
ikkunasta j a siinä him­meässä
kesäyön valossa oli h än
n i i n jumalaisen kaunis, e t t ä Pa­nun
täytyi sulkea silmänsä ja
huohottaa kuumeisena, kxm t y t tö
taas painui h ä n e n rintaansa vas­ten.
Pienen Katri-siskon kuva
ilmestyi h ä n e n silmiensä eteen
kmn varoittaen. Ei koskaan h än
voisi tehdä xnitään pahaa tuolle
suloiselle lapselle. Ja mitä se
hyödyttäisi? Parempi olisi, jos
h ä n olisi nähnyt Simon, mutta
tämä ei ollut kertaakaan käiynyt
t ä n ä kesänä kotona .hän oli ä i ­tinsä
(kotikartanossa, jossa ei tar­vinnut
t a r t t u ^ talon töihin, ku­ten
täällä pappilassa vaadittiin.
I s ä nimittäin halusi, e t t ä poikain
täytyi kesisin hiukan korvata
talvisin kuhtttamaansa pappilan
omaisuutta.
Pikku Simo pysjäsi elämänsä
hänen, Panim, hoivissa. Var­maan
on poika jo kasvanut pal­jon
ja pian Panu menisi kotiin
Marian «lähtiessä taas vucanostaan
työpaikkaansa. Näin he olivat
keväällä Marian kanssa sopineet.
Äitiä e i voisi j ä t t ä ä yksin j a avu­ton
hän olisikin pienen lapsen
kanssa Metsätci-passa. .
« 5> *
O
Sijksy oli -tullut. Sade pieksi
ikkimpita ja tuuli kuljetteli kel­taisia
lehtiä ympäri pappilan kar­tanoa.
E i ole enää ollut tansseja
lavalla Kurojärven rannalla, ei
keinunut e n ä ä nuoriväki Kallio­niemen
kaimiissa pxrskikossa, mis­sä
kesän kauneimmat sadut oli
eletty. Koulut alkoivat j a nuoret
riensivät opin teille.
Panu viimeisteli myöskin töi­t
ä ä n ulkokartanolla. Huomenna
h ä n lähtisi kotiin. Viimeinen ilta
hänellä olisi Erikan 'luona. T ä nä
iltana selviäisi kaikki. Hän. joka
oli uhmaten lähtenyt kostamaan
siskonsa puolesta, olikin itse polt­tanut
siipensä. Nuori E n k a oli
saanut h ä n e t rakastumaan itseen­sä.
Auttamattomasi.oli P a n u r a ­kastunut.
Luottavaisena oli tyt­tö
uskonut häneen ja mitään
kyselemättä hänen menneisyy­destään
oli painautimut hänen
rinnalleen kuiskaten:
"Olen sinim. Mitä maailmassa
tapahtuukaan, se ei koskaan
muuta minun auottamustani s i ­nuun
. . ."
Näissä mietteissä kului Panun
päivä loppuun j a illan hämärässä
avautui taas E r i k a n kamarin ik­kuna
ja vaaleapukuinen tyttö
viittoi ikkimalla. Se oli merkki,
jonka Panu oli aina tietänyt. S i l ­loin
olivat toiset jo paneutuneet
levolle päärakeiinuksessa.
Suloisena kietoi Erika käsivar­tensa
Panun kavUaan. Kuumat
huulet etsivät toisensa ja kevy­esti
nosti- poika tytön vuoteelle
istuen itse tuolille vuoteen vieres-ressä.
Erika piti Panua kädestä
j a tämä alkoi kertoa satua, jonka
hän oli aamulla Erikalle luvan­nut
. ..
"Niin, kuule, sinä pieni tyttö,
mitä kerron. Et varmaan usko,
e t t ä olen se, miksi itseni nyt tun­nustan.
Sinä olet pitänyt minua
jonkinlaisena ylempänä, mutta
minä olen vain köyhä poika, Met­sätorpan
Panu. Olen kasvanut
siellä köyhyydessä, oppinut vain
yksinkertaisen työnteon ja sillä
e l ä t t ä m ä ä n itseni, äitini j a pikku
siskoni. Isän kuoltua olen ollut
ollut heidän ainoa tiirvansa. Sit­ten
tuli vieras ja. vietteli siskoni.
Hän Kuoli suruun synnytettyään
ensin isättömän, pienen pojan, jo-f-
ca nyt orpona odottaa enoaan
siellä köyhässä torpassa. Niin,
sinun veljesi Simo on minun sis­koni
lapsen isä j a m i n ä olen läh­tenyt
kostamaan siskoni ^kueile-man
j a häpeän. Aikomukseni oli
tehdä sama sinulle ja sinä olisit
ollut minun vallassani, mutta en
voinut. Olen vain sivistymätön,
yksinkertaisten vanhempien lapsi,
mutta en olisi sittenkään voinut-tehdä
sinulle sitäi, m i t ä sinim y l ­peä,
oppinut veljesi Jteki minun
pienelle kultaiseli?^ siskolleni.
Huomenaamulla minä lähden ja
sinä j ä ä t yhtä puhtaana kuin olit
silloin kun ensi kerran avasit ik­kunasi
Metsätorpan Panulle. K o ­ko
kesän olen ollut sinun lumois­sasi,
olet nidckunut käsivarellani
lukemattomia, unohtumattomia
öitä. Ne ovat aina kirkkaana
muistona elämäni polulla yksin­kertaisessa
kodissani. -Sinun rak­kautesi
tukee minua, jos joskus
joutuisin viettelyksiin. Siis k u l ­tainen,
pikku Erika, tämä on
meidän viimeinen yömin?. Tule
syliini armas, anna minun vielä
kerran painaa p ä ä n i rintaasi vas­ten
ja unohda sitten minut..
K u i n imessa kuuli Erika Pa­nun
puheen. Silmänräpäyksessä
h ä n ponnahti <ylös j a kuin rukoil­len
ojentuivat ihänen kätensä Pa­nua
kchti ja h ä n lysähti pojan
käsivarsille pyörtyneenä. Hiljaa
nosti Panu elottomalta näyttävän
tytön «vuoteeseen "^a alkoi hieroa
hänen p ä ä t ä ä n . Pöydällä olevas­ta
vesiastiasta h ä n kaatoi varo-
'7asti raikasta vettä .tytön kel­meille
huulille, kohottaen Erikan
ipäätä. Pian t ä m ä alkoikin herä­t
ä ja selvitä säikähdyksestän.
Katkonaisin sanoin h ä n vielä ky­seli
Panulta kuulemaansa. Rak­kaus
Panuun on vain;syventynyt.
Nyt tiesi Erika velvollisuutensa-
Koulu saisi jäädä. ^ H ä n on valmis
astumaan Panim rinnalle hoivaa­maan
p i e n t ä orpoa siellä kaukana
M e t s ä t o r p a s s a . . .
Paljon (riitti nuorilla pi:hiunis-t
a sinä yönä. Aamulla lähtisi
Panu ja palaisi ensi keväänä ha­kemaan
kamiiin. hemmoitellun
pappilan Erikan tvatmokseen Met­sätorppaan.
Kuinka -rakkaasti
painuikaan E r i k a Panun leveää
rintaa vasten. T^mä oli hänen
onnensa, koskaan hän ei voisi
tuntea parempaa j a puhtaampaa
rakkautta.
P i a n kuluivat yön 'tunnit ja
P a n u - h y v ä s t e l i pienen morsia­mensa.
Erikan tehtäväksi jäisi
selvittää isälle ja äidille heidän
aikomuksensa mennä naimisiin.
Erika ei kuitenkaan pelännyt s i ­tä.
Aamulla astui Ei-ika pystypäin
i-uokiasaliin. Äiti katsoi pit!<ään
Erikaan ja kysyi, e t t ä eikö tyttö
muista, että t ä n ä ä n hänen piti
lähteä koulukaupunkiin, kim tu­lee
«vain tavallisessa pumpulipu-vu?
sa aamiaiselle.
"Kyllä, äiti, olen sen kvllä
muistanut", vastasi Erika mietti­väisenä.
"Mutta minä' en aio
mennä" enää kouluun, rupean
valmistamaan kanioitani, sillä
aion mennä naimisiin ensi ke­väänä."
Kauhuis-saan tuirotti äiti tyttöä.
Onko tyttö menettänyt järkensä?
Isä nousi vlös p ö y d ä l t ä ja kysyi,
mitä tyttö sanoi. Erika naui-^h-t
i ja lupasi tkertoa selvästi kaikki.
Pian saikin paprpilan herrasväki
kuulla sen saman, mikä viime yö-n-^
oli niin iärkvttänvt Erikan
mieltä. Äiti koetti vielä selittää,
e t t ä varmaankin se on Tohtori­lan
Jouko tai «nteekin Jorma,
jonka kanssa Erik-? aikoo mennä
naimisiin, mutta eihän sillä niin
kiire ole. voivs^than he mennä
kihloihin j a Erika jatkaa koulu­aan.
Isä käveli edestakaisin huonees­sa.
Hän oli aivan suunniltaan.
y^ein h ä n sai äänensä kunh |)
"•Vai on Simolla vksin?- '
lapsi. No, sinun ei t a i v i S?
rautua, maksamme elatubL^*
sillä 'hyvä ja se naineS^^
kuollut. Onko se niinkä^v,^^
maa että Simo cn lapsS Si
Noista sivistymättömistä ihmH'
t ä ei koskaan tiedä, mitä juo^t
he punovat meikäläisten t i eR
t ä saavat hyvät rahat. Mikä t5'
t ä ä , vaikka tuo mies ei olisiko^
t y t ö n veli. Voi olla itse s y XS
j a vain lähtenyt täältä elata^
vaatimaan."-
I s ä oli n i i n kuchuissäan. ettfi
jaksanut enää enempää 530^
(vaan seisahtui keskelle lattia
•haroen s i i n ä hiuksiaan avuttoiS
näköisenä. Erika nousi myöS
ylös pöydästä. Sänen tummat
silmänsä leimusivat seisoessaaa
siinä i s ä n s ä edessä kuin nuori jn.
malatar. Sanansa tulivat kuin
ryöppynä) h ä n e n vaalenevilta huii-liltaan,
kun hän osoitti isääns'
syyttävästi scarmellaan ja, ker.
tasi t ä m ä n sanoja "sivistymättö­mistä"
ihmisistä.
"Isä', älä sano niin. Panu öa
maannut minun vuoteessani täni
(kesänä lukemattomia öitä ja hän
on tullut meille sitä varten, että
ihän kostaisi siskonsa^ häpeän ja
kuoleman. MUtta h ä n on säästä­nyt
minut, olen y h t ä puhdas kuin
h ä n e n tullessaankin^ Hän on oi-lut
jalo j a minussa, isä, on var-maan
samaa villiä vei-ta kuin si-nussakin,
e t t ä en olisi voinut hil.
litä itseäni, jos h ä n olisi ollut sa-mahlainen.
Mutta hän cn mei­dän
yläpuolellamme sivistjksessä,
— Anteeksi, äiti, en piisi hälmi.
nut sinun kuullöen meitä, sinun.,
joka et ole samanlainen kuin me
Kasteet olemme. Uyt tiedätte, et­t
ä minä en mene kouluun. Kei
väällä tulee Panu noutamaan mi.
nut ja olen silloin valmis jaka-maan
h ä n e n kanssaan työntäytei­sen
elämän Metsätorpassa ja hoi-dan
pienen orvon, joka on jäänyt
osattomaksi rvanhempiensa raik­kaudesta.
Silloin on Panu kosta­nut
Katri-sisikonsa kuoleman!"
1
Loppu.
ra
Oli m i t ä ihanin elokuun päivä.
Meillä o l i taas raskas velvollisuus
täiytsttävänänune. Saatoimme vii­me
lepoon Alma Nygordia. Alma
oli käymässä Suomessa vuosi ai­kaisemmin
ja tuli sieltä iotiin
sairaana.
Olimme tottuneet näkemään
Alman aina voimaikkaana ja iloi­sena.
Tuntui- uskomattomalta,
e t t ä se voi olla hän, kun hänet
viimeksi näimme. N i i n ottaa elä>
mä ihmiseltä pois kaiken kauniin,
mitä se on meille antanut ja vii­mein
kovan tuskan kanssa lopet­taa
kaiken.
Joskus butkiskelirnme Alman
kanssa tuota iäistä kysymystä, et­t
ä onko elämää tämän elämän
jälkeen. Onko tämä elämä sen
tulevan elämän aamuhämärää,
niinkuin jotkut uskovat, vai tä­hänkö
loppuu kaikki ihmisen
kohdalta, jatkuakseen luonnossa
toisessa muodossa? Alma on sen
nyt nähnyt, me näemnie sen myö­hemmin.
. i :
Alma vietiin sairaalaan elokuun
15 päiväotiä ja ihän kiioli siellä 21
päivänä. 26 päivä saatoimme hä­net
kauniiseen puistoon nukku­maan.
Suuri oli ystävä-,ja työtg-verijoukko
Almaa saattanaassa.
Paljon oli ihania kukkia ja sep­peleitä
Almalle tuotu.
Almalta ei jäänyt lapsia, vain
miehensä John jäi kaipaamaan
poismeiMiyttä. Monet ystävät ja
suuri työtoverijouklco Almaa kai­pauksella
muistavat.
Hän täiytti osansa tämän yli;
teiskunnan hyväksi tekemällä
työtä ruokaloissa toistakymmen­t
ä vuotta. Nuo työt eivät ole
helppoja, mutta aina h ä n oli iloi­nen,
j a hauska työtoveri, ymmär­täväinen
kovempiosaista kohtaan.
Hän oli kuulunut Veljeysseu-raan
useita vuosia. Veljet ja sisa­ret
olivat saattamassa laskien jo­kainen
kirstun kannelle vihreän
oksan kuvauksena kai elämän
ikuisesta kiertokxilusta ja merk­k
i n ä siitä, että hänen-muistoma
tulee aina viheriöimään sieluis­samme.
Siime • jätimme Alman ihanaan
puistoon kaikkapeitteen alle. Tuu
leyhytti 'hiljaa, n i i n hiljaa puiden
leihviä. Aurinko kultaansa ja^oi
tuhlaten raatajalle ja rikkaalle
samalla mitalla. Velvollisuuteni;
me ystävälle oU täytetty. Sieiia
h ä n raiflia-ssa lepää. Lähdinnme
kotiin apealla mielellä ajatellen.
T ä n ä ä n sinä, huomenna minä-
Kauniit muistot ovat kult3<i/
kalliimmat.
YSTÄVÄ.
frcon lv
Pyrkimj-s katsella asioita aina
niiden iloiselta puolelta kas\-ai-taa
vähiteUen tottumuksen sii­hen,
ja t ä m ä tottumus on varm»
suojeluskeino yhtäkkiä esimpu^-
keavia ikävyyksiä = i;vastaan. -'
(Haut.
Sivu 6