Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, April 12, 1947

              Maarit
Kokonaisen viikon Jussa sai maata
toimettomana ja sairastella reven­nyttä
jalkaansa, ennenkuin jälleen
•kykeni liikkeelle. Ja kaikki huoka­sivat
helpotuksesta hänen parannut­tuaan
nyt vihdoinkin, sillä Jussa oli
ollut kaikkea muuta kuin kärsivälli­nen
potilas. Vielä nytkin joskus hän
tuskitteli Maaritille, eikä mikään
mennyt aluksi hänen mielestään niin­kuin
olisi'pitänyt.
Ja sattui, että Riitu tullessaan ko-t
aan ^eräänä aamuyönä, Isisakia ta­paamasta,
tapasikin veljensä täysin
valveilla, niakuusijallaan istuen hän­tä
odottamassa. Ja vain katsahdet-tuaankin
Jussan kasvoihin Riitu nä­ki
heti, ettei tämä ollut nyt lainkaan
kaikkein lempeimmällä tuulellaan.
Kiireesti ja äänettömästi tyttö al­koi
laittautua nukkumaan menoa
varten. -
r — Varhainpa sinä jo oletkin yl­häällä,
Jussa sanoi sUloii», pahaa en­nustavan
ystävällisellä äänellä pu­huen.
Ja siitä äänensävystä Riitu
arvasi heti, että toinen tiesi jo kaik­in'-
— En ole vielä nukkunutkaan, hän
vastasi siksi suoraan. — Kävin joel^
lapäin kävelemässä . . . Se on öisin
niin ihmeellisen kaunis . . .
— Missä olit? Jussa kys>4 silloin
odottamattoman kiivaasti, aivankum
ei olisi sisarensa puhetta äsken kuul­lutkaan.
Riitukin tunsi #h'eti kuumenevan-sa.
— Johan sanoin sen sinulle, hän
vastasi, ehkä vieläkin kiivaammin.
— Joella . . .kävelin lähelle kos-lvC3
• • •
.— Kenen kanssa? Jussa huudahti
käskevästi, -katsoen nyt sisartaan
suoraan sUmiin. — Et kai aijo usko­tella
minulle, että yksinäsi . . .
— En lainkaan, Riitu sanoi siiheuj
vain h'^hyen tuokion emmittyään. —
silleen ja väelleen 50 ja 25 kopeekal­la.
Tämän maksun ovat lainakir­jaston
toimittajat nähneet hyväksi
säätää kirjaston voimassa pitämisek­si
ja uutten kirjain ostamiseksi. Vas­ta
annamme kirjastosta ja sen va­roista
laveampia tietoja.
SAARIJÄRVELTÄ. — Lähettäjä
J. B:nen kertoo täällä., että "kiitet­tävästi
ei jättänyt vanha vuosi mei­dän
-paikkakunnalle huonoa jälki-niuistoa,
sillä se antoi kohtuullisen
sadon meidän viljakasvuissamme.
Vuosi teki täällä muutoksensa erin­omaisen
paljon lumisateen kanssa,
koko pyhät on. satanut lunta joka
päivä, niin että sitä maassa on jo 5
•korttelin paksulta; muuten ovat i l ­mat
olleet leutoja." Puhuttuansa
sitten edelleensä si^lä oltavan toi­vossa
saada maanviljelyskoulukin
kiittäii lähettäjä nuorison lukuhalua,
vaan sanoo vielä löytyvän raakuut­takin,
joka ''näytteli joulupäivänä
kirkossakin rumuuttansa". 'Runos­sa,
joka^pn liian pitkä tähän panna,
kertoo hän siften, kuinka muuan poi­ka
joulupäivänä kirkossa varasti
'Kirkon valot, kouran täyden ko^o-eli
povehensa lamput pienet".
ILMAT ovat viime päivinä olleet
leutoja, tyyniä, kauniita talvi-ilmoja.
Menneen viikon lopulla yritti vähän
pakkaseen, vaan se jäikin vain yri­tykseen.
Keli ei kuulu olevan h>'\ä;
tiet ovat tuhrakal ja kuoppaiset.
ULKOM A ILTA. Baltain-ko-kouksesta,
jota niin on toivottu Eu-rvx>
pan .asioita järjestämään, ei nyt
taida tulla mitään, kuin Paavi ja
Itävalta kuuluvat jukerlavan vas­taan.
Har\oin on Europan tila ollut,
niin i)eloittavan näköinen kuin nyt:
Italiassa asiat rempallansa ja keski-närnen
sota odotettax^ana, Unkarissa
kapina tarjona, ja piialle päätteeksi
vielä Englannin ja Ranskan väli en­tisessä
epäilyttävässä tilassansa
VIIPIRISTA kerrotaan h e r ra
Qviitinkin luopuneen sikäläisten
ruotsiilaisten sanomien toimitukses­ta.
Jos tämä on tosi. niin on arvat­tava,
että tämä lehti tulee vajoamaan
tavalliseksi tyhjäntoiniittajaksi, ja
siis votmnK» kysyä, eikö se \hdys-kunla,
joka osakkeilla on ottanut
kannatlaaksensa Viipurin ruots. sa-nx>
maa. olisi paremmin tehnyt, jos
olisi sen saman tehnyi Uamuruskolle
eli muulle suom. lehdelle siellä? Suo­menkielinen
lehti Viipurissa parem­min
kannattaa kuin ruotsalainen, sen
arvaa jokainen. Ja luulisipa tämän
kaupungin kauppamiesten, joita mai­nitussa
yhdyskunnassa enimmin kuu­luu
olevan, pitävän tuntea itsiänsä
velvollisiksi jotenkin ' edistämään
Suomalaisten sivistystä, koska heillä
näiltä on kaikki etunsa ja voitton­sa.
Vai eivätkö sitä vielä tunne?
UNKARISTA. Mennä vuonna
olivat Pesth-in Yliopiston oppilaiset,
joukostansa valittujen lähetti Iäisten
ka.utta, keisarilta vaatineet, että luen­not
tästä yliopistosta tulisivat kai­kissa
aineissa • pidettäviksi Unkarin
kielellä. Hallitus oli luvannut ottaa
asian, tutkinnon alle, vaan sillä vä­lin
on lähettiläistä, ylioppilaisista,
yksi tuomittu vuoden ajaksi luovu-tettaa
yliopistosta ja loisille annettu
kova nuhtelu.
VA.4SASTA on erä-s nuori mies
Peräseinäjoelta koetellut kaupitella
vääriä \'iiden ruplan seteliä, jotka
ovat hyvin törkeästi tehtynä ja näyt­tävät
mahdin siinä keinollisuuden
haarassa Peräseinäjoella vielä olevan
ylen huonolla kannalla. Kumminki
yksi setelistä on hyväuskoisesti vas­taanotettu
ja kulkenut useammalta
mieheltä kädestä käteen, ennenkuin
sen vääryys havaittiin. Luultavasti
on miehellä, joka poliisilta kiini pan­tiin,
ollut useempia kuin ne kolme,
joita häneltä kiini saatua löydettiin.
Sentähden ei ole pois laidalta, että
tästä antaa ilmoitusta maamiehillem-me,
että he voivat olla varovaiset ra-haseteleitä
vastaanoctaessahsa.
KI T E E LT .4 tammikuussa. —
Vaikkei täältä ole näkynyt mitään
kuulumisia moneen kuukauteen sa­nomalehdissä,
niin kyllähän täällä­kin
kuitenkin jotakin tapahtuu, jos
ei muuta, niin täällä mennä vuonna
syntyi ja kuoli ihmisiä. — Lukuhalu
pitäjässämme on paremmin huonon
puoleen. Sanomalehtiä ei tule mo­nelle
talonpojalle eikä kaikille her-roillenkaan.
Suometarta kuulin mo­nenkin
talonpojan käkeävän ott.v
maan täksi vuodeksi, vaan kuin kuu­livat
Suomettaren kallistuneen, heit­tivät
ottamatta, ja moniaat, joille
ennen jo oli tullut, heittivät poi^ sa­noen:
''koska hyö hänen kallistivat,
niin pit>'\öi)lkin". (Jos eivät älyä
tästä itsellensä olevan mitään kai­pausta
ja vahinkoa, niin kyllä me
tämän vahingon koemme kannat­taa,
— Toim.)
Tapasin siellä Issakin . . . Ja siUen
hänen äänensä hiljeni pelimeäksi, ha­rien
lisätessään hiljemmin. —
rakastamme toisiamme. • • •
— Siis sittenkin, — se on totta!
Jussa huudahti, malttinsa taaskin
hetkeksi kokonaan menettäen.
Kuulin tänään kerrottavan sattu­malta
lappatalstytöstä, jota kunno-^
ton tukkijätkä omaksi ja muidenkin
iloksi narrailee. — Miehet siitä nau­reskellen
tukkisumalla puhelivat . . .
Ja kun sitten näin itse. tuon kälmin,
joka ei ole lantalainen, eikä .^kuiten­kaan
lappalainenkaan . . .
' _ Jussa, huudahti Riitu kalpea­na.
— Btihut miehestä, jota rakastan
enemmän, kuin Icetään toista olen
tähän saakka vielä rakastanut . • •
enemmän kuin omaa elämääni . . .
— Ja luuletko hänenkin pitävän
sinusta ylitä suuresti? Jussa sanoi'
äkkiä vakavasti. — On parempi vain,
että saat tietää sen ajoissa, s i ^ o . . .
Se tunnoton ei osaakaan rakastaa ke­tään
. . . ei smua, eikä vaimeaan­kaan
, . . tuskinpa omaa lastaan­kaan.
Kuulin Tcerrottavan', että Is-sak
on ollut naimisissa jö muuta­man
vuoden . . .
Pitemmälle Jussa ei voinut jalkaa­kaan.
Kohdatessaan samassa sisa­rensa
silmien kauhistuneen ja epäus­koisen
tuijotuksen, hänestä tuntui
hetkisen siltä, kun olisi hän suoras­taan
lyönyt toista.
— Vaimoaan . . . lastaan . . .
hän kuuli Riitun mutisevan koneel­lisesti,
omia, äskeisiä sanojaan tois­taen,
aivankuin tämä ei olisi vielä­kään
käsittänyt täydelleen niiden
merkitystä.
— Sisko-kulta, Jussa sanoi silloin
säälivästi, haluten vain» siten sydä­mestään
lohduttaa ja rohkaista tätä.
—Kl^ ota sitä noin raskaasti . . .
Kyllä sinä pian sen lurjuksen jälleen
unohdat . . . -
Silloin tuli Riituun jälleen ~eloa.
— E i ! hän huudahti kiivaasti. —
Älä luulekaan, että uskoism sinua,
Jussa . . . Nuo puheesi sinä olet vain
itse keksinyt, eröttaaksesi minut mie­hestä,
jota kohtaan olet aina kanta­nut
käsittämätöntä kaunaa . . . Mut­ta,
älä luulekaan, että aijon luopua
hänestä . . .
— Toivoisinpa itsekin, Jussa vas­tasi
siihen katkerasti, syvään ja ah-distuneesti
huokaisten, . , . ettei se
olisi sittenkään totta • . .
Mutta totta se oli kuitenkin. Sii­hen
epäilyynsä Riitu sai varman vah­vistuksen
jo heti seuraavana aamuna.
Lähtiessään seuraavana päivänä
viemään evästä paimenille, jotka po­rotokan
kanssa raitioivat hieman
kauempana, Riitu kohtasi metsäpo­lulla
tuntemattoman naisen.
Tämä vaikutti vielä hyvin nuorel-^
ta, vaikka hänen kasvonsa olivatkin
nyt hyvin kalpeat ja väsyneen näköi­set.
Ehkäpä pitkä jalkamatkakin
kylästä, oli rasittanut hänet niin, ai­van
uuvuksiin saakka. Hauskan si-niruutuisen
pumpulihuivin hän oli
kietonut vaalean ja silkinhienon tuk­kansa
suojaksi, ja kulunut pumpuli-leninki
verhosi hänen nuorta ja voi­makasta
ruumistaan. Hän ei mah­tanut
olla kovinkaan varakkaasta ta­losta
kotoisin,—ei ainakaan näin pu-kimistaan
päätellen.
Kaiken sen Riitu huomasi silloin,
kun nainen hänen kohdalleen saa­vuttuaan
pysähdytti hänet, kysyen
kauniisti sointuvalla, hieman laula­valla
äänellä puhuen:
— 'Pääseekö tätä samaa polkua e-delleenkin
kulkien joelle . . . Olen
kyllä käynyt täällä kerran ennenkin
mmta silloin tjulinini,ek,okonäan tois­ta
tietä . . . naieheni ja minä . . .
— Kyllä väinkin, Riitu vastasi
Olettddnjö aivan jähellä jokea
Kosken ko^inan^in saattaa jo hil­jaisena
kuulla färine asti . . .
— Totta totisesti, nainen huudah-ti,
purskahtaen iloiseen ja tarttuvaan
naui^uun, eikä Riitu voinut olla ih-jneitteleinättä
itsekseen liäntä nyt kat­sellessaan,
sillä niin kokonaan erilai-sefksl
jakauniimmaTssi teki tuo iloi­nen
ilme hänet. Ja "hänen huulten­sa
Taosta -paljastuivat hampaat, hoh-tavan
nfalkoiset ja tasaiset.
Kpulin t^ jo
. äskenkin, vieras sanoi, —-mutta en
osannut arvatakaan -olevani jo tiin
lähellä . . . L u u l i n metsän puitten
siellä vain tiiitien taivutellessa humi­sevan
. . .
•—Olen -menossa tapaamaan mies­täni,
Jiän jatkoi, äkillisessä luotta­muksen
puuskassa itsensä tuntemat­tomalle
avaten. Hän oli vilkasluon-toinen
ja puhelias nainen, ja pitkä
ja ^yksinäinen matka läpi synkän
metsän oli ollut aivan liian hiljainen
ja ikävä hänen mielestään. Ja nyt
sattui onneksi ja pieneksi vaihteluk-siliin
toki vastaan edes tuo lappa-laistyttö,
joka rumista kasvoistaan ia
rumasta, pikimustana, suorana ja
karkeana lappalaisnaisen tavallisen
myssyn alta hapsottavasta tukastaan
huolimtta joli oikein siedettävän ja
kiltin näköinen. Mutta kovin hil­jaiselta
liän vaikutta. Lieneekö ol­lut
ujolta, vai mitä . . .
— -Ajatelkaa, tuntematon liverteli
edelleen, viilittämättä lainkaan Rii­tun,
melkein tylyydeltä vaikuttavas-
••ta jäykkyydestä. — Minunkin mie­heni
on puoliksi lappalainen . . .
siis samaa sukua'kuin tekin . . .Tu­tustuin
häneen neljä vuotta sitten,
kun hän toisten tufckilaisteS kaissa
joutui majailemaan kotikylässäni,
minun kotitalossani päälle päätteek­si
. . . Menimme hyvin pian naimi­siin,
vaikka vanhempani olivatkin
aluksi kovin sitä liittoa vastaan . . .
Meillä OH poikakin . . .
Jälleen hän nauroi kovasti, sillois­ta
naimisiinmenokessäänsä muistel­lessaan.
' — Rakastan miestäni, nainen hy­myili.
— Vaikka hän onkin joskus
niin kovin kummallinen ja le%'Oton
. . . Joka kevät hänen pitää päästä
vain uitoille, vaikka kotonakin olisi
' kiirettä aivan kylliksi. . , Olen mon­nia
kertaa sanonut Issakille . . .
— Issakille . . ..Riitu kuiskasi, ta­juten
äkkiä kaikki. Nainen hänen
edessään oli Issakin vaimo, sillä kah­ta
sen nimistä, ja muutenkin ai\'an
samanlaista ei voinut olla. Ja het­kisen
hän tunsi hurjaa ja vapisutta­vaa
vihaa tuota tuntematonta koh­taan,
joka tuolla tavoin, omistajan
varmuudella puhui hänestä — myös­kin
hänen Issakistaan, — miehestä,
jota myöskin hän, Riitu omaksi on­nettomuudekseen
niin mielettömästi
rakasti. Mutta sitten täytti sna
sääli hänen sydämensä tuota toista
ajatellessaan, tämän nuoria ja on­nellisia
kasvoja katsellessaan.
— Rctukka, hän ajatteli. — Vi^lä
et tunne sitä miestä, jota miehenas:
rakastat . . . Mutta kerran heräät
. . . Ja ehkäpä sinusta tulevaisuudes­sa
on tuleva vieläkin onnettomamp-,
kuin mitä minä nyt olen . . .
Säpsähtäen Riitu tajusi äkkiä hil-
. jaisuuden, joka 'hänen ympärilleen on
syntynyt, vieraan keskeyttäessä m--
äkkiä puheensa. Kys>'västi ja
man pelokkaastikin tämä katseli R^''
/