Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, March 18, 1944

              Sivu 6 LAU.\NTAINA, MA.ALISKUUN 18 PÄTVÄXÄ 1944
kirkolle yösimöihin.
Hiljalleen laiva puksutteli niemien
ja saarien lomitse. Ei niillä vesillä
äkkinäinen olisi osannut liikkua, mut­ta
tämän laivan ajomies tunsi jok'iki-sen
nyrkkiä suuremman kiven niillä
main. ~ .
Kolmen, neljän lankun nenästä
käytiin ottamassa väkeä laivaan. Sit­ten
. lähdettiin halkomaan selkävesiä
kohden korkealla kummulla komeile­vaa
kirkkoa. 'Mummot kiekuttielivät
hiljaista' suvivirttä laivan perällä;
ÄhehjBt juttelivat sadontoiveista. Nuo­ret
katselivat toisiaan, välkkyviä ve-"
siä, kimaltelevaa kirkon ristiä mieles­sä
sanaton kiitoslaulu olemassaolon
riemusta.
Kimeästi ulvahtaen tervehti laiva
kirkkolaituria, joka oli kukkurapäänä
laivaa "passaamaan" tullutta pj^ä-pukuista
väkeä.
Laivalla syntyi kuhina. Jokainen
hamuili eväsvakkaansa. (N^aiset ofkoi-vat.
rypistyneitä hameitaan. Tyttäret
vilkuilivat hyttien^^akkunoista, olivat­ko
. huivin rusetit sutkassaan, ja
työnsivät hassottavat hapsensa kor­van
taa.
Hiljalleen solui väki laivasta mai­hin.
Eväsvakat jätettiin tuttuihin: :
taloihin. Jokainen lähti kampeamaan syyden, jonka keskellä meidän on
soi kö>%ille seurakuntalaisilleen pa-pinmaksut
takaisin omalta osaltaan.
Mutta saarnata ei mies osannut, ei
ainakaan seurakuntalaistensa mieles­tä.
Kuinka sellainen mies osaisi saar­nata,
joka aina haluaia pyyhkiä kyy­neleet
pois surevien silmistä? Hyvän
saarnamiehen tunnusmerkki on itke­vä
seurakunta. Kas kappalainen, hän
puristi veden paatimeimmankin äm-
; män samäkulmaani - JVIinkätäbden
satasaJmelaiset: sitten valitsivat niin;
huonon saarnamiehen rovastikseen,
kun oli "parempia tarjolla? Hyvin
yksinkertaisesta syystä. Rovasti oli
ollut monta monituista vuotta kap­palaisena
Satasalmella ja hiukan liho­nut.
Kun sitten entinen rovasti siir­tyi
vainajain joukkoon, valittiin kap­palainen
siitä syystä hänen seuraa^
jakseen, että hän oli lihavin kaikista
vaalisaarnaajista.
Tänä sunnuntaina rovasti puhui sii­tä,
mikä kappalaisen saamasta koko­naan-
puuttui, rakkaudesta. Hän käs­ki
kuivaamaan kyynelet, avaamaan
sydämen ovet ja ikkunat, että Juma­lan
armas aurinko, paistaisi sinne, jot­ta
uudistuisimme niinkuin kotkat ja
dpurin eama
Vn.HO SAIRASTUU
Katutontin mittaiseen kaksikerrok­siseen
puurakennukseen vei Vilho
rakkaan vaimonsa ja poikansa. Häp.
oli saaniit. vuokratuksi talosta neljän
huoneen huoneiston ja siitä he jäl­leen
vuokrasivat kaksi huonetta .pa­rille
rautati^läisfeHe, sillä "lukaaH"
olisi ollut heille liian suuri ja liian
kallis. Pienesti ja vaatimattomasti
kun oli totuttu elämään, niin tuntui
kahdessa huoneessa olevan tilaa kyl^
liksi — ainakin toistaiseksi.
Pihan toisessa laidassa oli kaikki
ulkohuoneräkennukset. Vesipumppu
oli keskellä pihaa ja siitä sai itseku­kin
asukas käydä veden noutamassa.
Joskus aamuisin — ja keskipäiyisin-kin
— oli pumpun luona emäntiä.
Siinä he toisensa tapasivat, toisiinsa
tutustuivat ja asioistaan pakisivat.
Tulivatpa pyykkiänsä saavissa virut­telemaan
ptimpunluOjettei vettä tar­vinnut
huuhtomista varten pyykkitu­paan
kantaa, ja silloin tavallisesti oli
kohoaisimme korkeuteen nähdäksem- pyykkärillä^ seuraa,
me kaiken sen kauneuden ylenkylläi- ja niin elämä alkoi luistaa Hämees-jyrkkää
rinnettä ylös mäkiin.
Urat päiihasivat, seuraikunta veisa^
st^ kun Tipuli saapui kirkkoöii. Hän
oli pistäytynyt Hat»julassa pyytämäs­sä
iiisaa kirkkoon,.mutta tyttö oli
hävimiyt eikä häötä kuulunut kotiin.
Äitipuolensa' ar\'eli hääerr menneen
ongelle.
Tipuli painut parvelle. Asettui ak­kunan
ääreen niin, että päätä kään^.
tämättä näki hautausmaan kukkei­den
koiyupen yli järven saarineen,
selkineen, salmineen katoavan etäi­syyden
sinessä häämöttävien kumpu­jen
kätköön.
sa.
suotu syntyä ja elää. .
Ja Tipulista tuntui, kuin olisivat
hän ja rovasti muuttuneet kahdeksi
pitkäsiipiseksi kotkaksi, jotka levitie^
tyin siivin kohosivat koriiiBUteen, et­tä
kirkkorahvasvain-näki kaksi pien­tä
pist^että taivaan laella. Öi, miten
«e matka huumasi! Miten sielu täyt-tvi
riemulla ja kiitoksella!
Mutta alhaalla kirkossa torkahte­li
va;t paatuneet syntiset. Muutamat
vetelivät täysiä unia. Oli niin rau­kaiseva
ilma." Ta,isi olla ukkosen
edellä. ..
Yhdessä penkissä kiljui pieni paka-
Pauli oli isäänsä kiintynyt oikein
tomaisestt poika tahtoi saada vaat­teen
ylleen iltapuolella ja lähteä isää
vastaan. Kädestä äitiään vetäen-iä^
hoputteli, *'Isää vastaan" ja veti Val­puria
vaatekaapille päm, mistä oli
nähnyt ylleen* puettavat vaatteet o-tettavan;.
Isä oli ensimmäinen ja vii-'
meineni; ,Yksinpä aiti-sanakin tun-tui
pikkumiehen huulilta vaikeasti tu-levän.
(Niinpä joku. naapurieukpisn
ta ennust^iikin että: "Saättepa ^
dä. Tuo. läpsi vielä joutuu .sanomaan
'äiti'^ sahaa' aivan kylliksi," Tarkoit­taen
vihjaisullaänj että Vilho ei ol^i
pitkäikäinen - - - e t t ä Sallimus siten
johdatti ^pikkumiehen ^mieleen kun­nioituksen'^
isää: kbhtaan.
Kiusasivätpä emännät Valpuria
Vilhon komeudella ja koettelivat ll^
rättaä) nuoressa aviovaimossa mus-tasukkaisuujden-
i Sanoipa Hemp- -
paisentquV^in kerran:
"Kyllä tuo Vilhoa oh komea mies.
Jos Vain nuoreinp^ niin heti hä­net
iviekpttelisin itselleni.^' Johon rou­va
Simdiieh ehätti: '
"Hyi, r että Icehtaisitkin! Toisen
mieätä!'* Ja Erkkilän pyylevä
tä jaaritteli:
"(Ei sitä -tiedä- vaikka joku i M
ymmärtää
Kappalainen piti rif^isaarnah, na, joka oli^tuotu kirkkoon liittyäk­seen
tähah kristilliseen seurakuntaan.
Pilarin suojassa istui ^.nubri pari, • hy­vin
lähellä tbisiaan^-vbyviir rakkaasti
puristellen toistensa käsiä. .Olivat
tulleet kuuluttamistaan kuulemaan,
ettei lapsen itku. pitäisi tulevasta ko­dista
puuttuman.
'J^uoret tytöt astua napsuttelivat
pitkin kirkon käytäviä iiusissa nap-piiskasi
okaruoskalla teko- ja peri­syntiä.
Sanoivat häntä hyväksfsaar-namieheksi!
Olkoon! Tipulille sa­nat
putoilivatJiian harvassa tahdissa.
Hänen ajatuksensa tekivät; manojen
välillä kymmeniä sivuloikkauksia.
Hän ei saanut selvää saaman sisäl­lyksestä,
vaikka häh välisti todente­olla
koetti. Yks kaks huomasi hän
että pei-heen pää lähti aamuisin *f jon-nekinTja
tuli illansuussa kotiin. Viais-jaan.
KittiA^ille oli auttamattoniasti
puhetuulelia. Hää yritti uudesta
paikasta,
"On se tuo meijän rovast' sentää
lokosa mies. Sei joo semmone ku
kappaiaine, joka kaikki immeiset kuu­massa
veissä keittäs. Täytee se sek-kii
tuljkivjärv ajanpitkää.tullpo: Ro­vast^
tok sehnii asija ynmiärtää. Seri-tähe
se lupasj miuuttii taivaaseen"
"Se on vale ja vihapuhe. Enpäs'
minä sitä kuullu!" kivahti ämmä vie­restä,
nielty ään ensin valtavan anhök-sen
kukkoa vatsaansa.
"Sin oot muanna kirkossa!" hy­rähti
Ville. '
"Minä en oo ikinä, kirkossa muan­na.
Ite makasit."
jälleen ajatustensa lentelevän omilla paskengissään. Istahtivat hetkeksi
teillään. Sen hän saarnasta tajusi,
että rakas. Jumala on hirveä pöpö, jo­ka
armotta syöksee hairahtuneen ih-niisen
tulipätsiin. Miks*ei kappalai­nen
puhunut rakkaudesta? Sehän ai­van
loisti, säteili, lämmitti joka puo­lella.
Se otti sielun siivilleen, puiste­li
arkitomus ja valkaisi sen. Se sy­leili
mustaa tuomaripappia alttarilla,
vfilaisi riemuitsevalla loisteellaan
saarnakirjan. ^ Mutta pappi astui as­kelen
pimentoon. Hän aivan haltioi­tui
vj^öryttämään ukkosia, salamoita,
rakeita seurakunnan niskaan. Ja seu­rakunta
ny>'hki. Jci^u mummi-riepu
aivan ääneen vaikerteli. Koko kirk­ko
tuntui vapisevan syntisten hädäs­tä.
Kirkko hetkahti ja seurakunta hät­kähti,
kun lukkari urkujen säestyk­sellä*
pauhautti amenen.
Päiväsaarnan piti rovasti. Hän oli
kuusissakymmenissä oleva mies. Hän
kuului niihin ihmisiin, jotka eivät pi­dä
turiiäa hälyä itsestään. Monesti
hän kulki niin huonoissa pukimissa,
että vieraat ihmiset häntä puhutteli­vat
kuin mitä ukon-turjaketta aina­kin.
Kesällä hän ajeli pyörällä virka­matkoillaan,
talvella hiihteli suksilla.
Ihmiset soihittivat häntä ahneeksi,
mutta liekö tuossa jutussa perää ollut.
Kerjäläiset eivät lähteneet nälkäisinä
hänen talostaan, ja monesti hän mak-jonliun
tuttavan vierelle salaisuuk­sia
sipajamaan. . Pälyilivät salavih­kaa
poikien penkkiin.
"Amen, amen!" Kotkat laskeutui­vat
kirkkoon. Seurakunta hiljentyi
kuulutuksia kuulemaan.
(Kirkkorannassa oli jälleen hälinä
ja hilske. Jokainen koetti pakkau­tua
pieneen laivaan, ettei vain jäisi
"reen sijalle". ^
"Ylävesien kirkkomiehet xaijään
enistään. Alaveteläiset pois laivasta!
Teijat viijää er karralla", komensi
laivan päällikkö Turunen.
Yläveteläisten ja alaveteläisten let­kautellessa
toisiaan erkani laiva lai­turista.
"Mummot konehuoneesee! Kyllä
työ sinne syksyllä pakkauvutta, olo-keete
siellä kesälläkkiii" jakeli Tu­runen
määräyksiään.
Mummot eivät ottaneet puhetta
kuuleviin korviinsakaan, availivat
vakaassa rauhassa vakkojaan ja näyt­tivät
kukon liisteille viimeisen vilauk­sen
päivän valoa .
Niin oli kannella ahdasta, että mi^
hin jouduit, niin pysyit siinä.
"Tämä on täynnä kuin Turusen
pyssy'-', tuumi Kitti-Ville. vanha,
hampaansa tyngiksi syönyt maalari,
kun Turunen poimi laivamaksuja.
Turunen ei tarttunut tarjottuun
koukkuun, meni menojaan, teki teko-yie-
v
koittelisi teiltä Valpuri. On muuteir-ihitleeliistä
«ttä- blette noin komeaa'.
^iehfeÄ'irakeeiine;säänutn Sanokaapa
rtifö kehojaV käytitte häntä valloit-,
taeSsanne?"
" Tuo kuiilosti pttstävältä, mutta Yal-:
ptiri^i öliut tietäakseenkään,-hj^-
tipähaaväini^^^: V v K
"Punaisella tokallakin^:^^^
tetaani'.' • . . .
HempiMnsikä taas^^^ : -
'fEtteläNJtynkaäii epäile, että mifr-. v
hesisänne. olisi .vilppiä? — Että vian
olisi .iiameisiin^'mefievä? Tämä ,on ;
ty ttöineh 3cy3ä> ji kyllä täällä yoiÄ.
viedä^äikka toisenkin'kirjoissa o l ^ :
mies, kiuirniikseen tulee."
Valpuri .Vastasi.vakuuttavasti:
^ ^'SellaiöW ei tulia
että-epäilisia miestäni.> Ja jos niin-.
kin kävisi, että; toinen hänet ,-veisi, ;
• "Elä nyt selevällä päivällä kehtob niin.meheejjos on meimäkseen." Ha-valehella!
Muistan ku öylösen päi- nen uskoaan ei horjuttanut-kukaaa -
vä, kun äitis sylissä makasit kirkossa.' .eikä eukkojen pilapuheet häneen.t^
Siilo smua ristittii. Minä tuas mak- sin^t. ., • - , -
koon aina piene ettonee kirkossa,
mutta rovasti suaman tök aina sentää
kuuntelen. Se ossoo vöijdla syntise
huavat palsamimillä eikä tiputa nii­hin
suolavettä niinku kappalainen."
"Mutta rovast' ei sinuva taivaasee •
luvanna, kuuntelin minnäi sen verra
sen suamoo", intti ämmä.
"Eikö rovast' sanona näi: 'Ja jou-tuuvat
sinne, missä on itku ja ham-.
masten kiristys'? Häh?"
"Sanosenii."
"Se sano iha jullilee nii. Ja siinä-hä
se luppaus taivaasee piäsyy x)nnii.
Millä ne hampaattomat kiristelisivät
hampaitaa? Sanopas!"
Ville sai ympäröivän kansan nis­kaansa,
mutta urhoollisesti hän piti
puoliaan. Hän aivan hytisi hyvästä
mielestä.
"Kuulkeeha työ, opettajan neiti",
sanoi Ville Tipulille maihin noustessa,
työ ku ootta koulujai käynä! Ote­taanko
akolta taivaassa kiel' pois, vai
puhkaistaanko miehiltä korvat?"
"En ole kuullut, mutta uusi kieli
siellä kyllä annetaan."
"Varjelkoon! Xyt soon sekkii toi­vo
männyttä! Mutta jos kerran tai­vaassa
annetaa uus kiel', niin vissiin-nii
pahassa paikassa annetaan uuvet
hampaat."
Jatkuu,
Oltiin kevättalvessa, :
Tehdaskaupungissa raivosi kulku-,
tauteja.: .Lavantauti ja mustarokko
oli ämuskunnan vitsauksena. IhniiS"
henkiä 'kaatiii. kuin heinää terävän
.viikatteen sivalluksesta. 17—35 ikä­vuosien
välillä olevia sairastui kaikis­ta
enimmän. Näytti, kuin kuolema
olisi tehnyt sodan kanssa ''liikesopi-muksen''
— korjata pois ne jotka so­dalta
säästyvät . .,.
Lauantaina työstä palattua valitti
Vilho päänkipua ja; niskan jäykkyyt­tä..
Jos olisi ollut tavallinen aika,
niin ehkei siihen olisi, kiinnitetty sen
suuriempaa huomiota, mutta koska
kulkutautia oli liikkeellä niin >kat-soivat
he parhaaksi kääntyä asiassa
ii
3Iiss EUi Kiljansim sain teUtä kir­jeen
joku ätka sitten ja vasUsin»»'
vaan se tuli takaläln. ehkä oU J»S»y*
teUt» kadon nimi asnnnon nvaat»
pois osoitteesta. Olkaa hyvä j«
joutakaa nndeUeen ja laittakaa
osoite.
ld^
seh*
Box 52
Albertan Farmari
* EckviUe, Alt*