Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, March 18, 1944

              PÄIVÄNÄ Sivii S
itkeä itsensäkin nähdessään jpidenkin
ii}iesten kasvot, kun heitä:
nostaa laivaan.
Joka yksi oli valmis alittamaan sii­nä
työssä, vaikka se plifein sanitää^^
rien tehtävä. Sairaanhoitajat,M
rir ja sanitäärit ty^öskehteli^ätyi^^^
tvsten ja yksitellen nousivjitj^aari
ylös laivan sivua katniielle.
Kun proomut oli tyhjeimetty; läh­tivät
ne taas, siHäanreltiiÄ vielä ole­van
monta pelaatusveni^ljistä meri-niiehiä
jossain uponneen laiyanr lähei­syydessä.
••
Sairaala-aluksen henkilökunta aset­tui
asemiinsa, lokarit ja Sairaan­hoitajat
tekevät par^aansa^-
Ensimmäiseksi riisutaan kengät. U-seat
heistä eivät ole voineet niitä,rii­sua
moneen vuorc^uteen, sillä^'tina-kalojen''
läheisyydessä on kaikkien
oltava taisteluasemissaan, aina val­miina
antamaan samalla mitalla kuin
vihollinenkin. Sitten seuraa täydelli­nen
pesu ja haavojen puhdistus j a si­tominen.
- , .
Heidän työnsä on jnyöskin nostaa
miesten moraalia, vakuuttamalla heil­le,
että heidät voidaan vielä parantaa
täydellisesti. Eräskin sotilas jolta
lentävä raudankappale-oli:vienyt o-san
nenästä ja jonka hän pelkäsi me­nettävänsä
kokonaan, kysyi:
"Täytjykö minun lopun ikääni €!-
lää ilman nenää
'Eipä tietenkään. Sinftlle tehdään
uusi ja paljon komeampi kuin enti­nen.
Äitisikään ei sinua tunne, kuri
menet sen uuden tuulenhalkasijan
kanssa kotiin", vak!LiUtti.^Asta tälle
puoliksi leikillä. iHän! tiesi sen mah­dolliseksi,
ja kun hän tapasi itiiönrme-rimi^
enparikunkauttatmyjcaiem^i^
ei hän voinut uskoa silmiään:
Sairaala-alus kierteli äiaesHeilen
merellä harhailevia pelastiisveneitä ja
räjähdyksen- uhreja »tuptiin 'laivalle.
Mutta Asta; ei:öllut;kuvitölluttaj)aa-vansa
haavoittun^den joi^osta-^eter
Hagenia. IKun hän Jalfcöl • pUhdislaä-tämän
loukkaantuniitta.: :iäsivartta,
hiomasi hän, ,että se jouduttaisiin
katkaisemaan kyynärpään yläpuolel­ta.
Hänellä oli miyös muita vammo­ja,
jotka tosin näyttivät: lievemmil-tä.
Hän ei ensin tuntenut miestä,
Iglutta hänestä tuntui, että ;Siinä:oli^
jotain-tuttua. ^Myöhemmin hän tuli
varmaksi, että se oli todellakin Peter
— hänen Peterinsä; '
Peter oli tällä kertaa täjutonna ja
filcä siis tuntenut Astaa: Mutta: t
myöhemmin, k u n l i ä ä öli^^^ osas-'
tollaan satamäsairaalassa, tapasi häii
tämän uudelleen.
^ Kului joitain viikkoja ennenkuin
han sai ensimmäisen kirjeen Peteriltä
Peter kertoi siinä löytäneensä osoit­teen
taskustaan. Näin alkoi taas kir­jeenvaihto
heidän välillään uudelleen.
Mutta kului monta kuukautta ennen­kuin
he tapasivat taas toisensa, kun
Asta pääsi lomalle.
Kun Asta saapui lomalle, oli häntä
vastassa asemallaPeter. Kuinka hän
oli vömutkaan jättää nuo koeputken­sa,
joistahan oli nykyisin ainaJvirjoi-tellut;
oli aivan ihme. Hänestä oli
tullut A^in ''feemisti^; sen jälkeen-kun
menettt toisen kätensä ja häiv työs­kenteli
hallituksen laboratoriossa!
Kun he saapuivat yhdessä Carlin
kotiin, huomasi Asta, ettei tämä enää
ollutkaan mikään muukalainen siellä.
Jo aikaisemmin oli Peter käynyt tu­tustumassa
tytön veljen perheeseen.
Ja Garl piti tuosta yksikätisestä lää­käristä.
Peter ajoi autoa yhdellä kä­dellä
ja oli oppinut käyttämään oi­keaa
kättään molempien asemasta.
Astan täytyi ihmetellä itsekseen,
kuinka tämä selviytyi yhdellä kädellä
sellaisistakin tehtävistä, jotka näytti­vät
mahdottomalta ennenkuin näki
ne käytännössä.
Tuli räiskyi takassa, kun he istui­vat
^keskustellen oleskeluhuöneessa.
Lapset olivat jo nukkumassa yläker­rassa;
paitsi nuorinta, jota Janet vielä
keinutteli sylissään.
Mutta viimein nukkui- tyllerö äi­tinsä
syliin ja Janet vei sen sänkyyn­sä,
Carlih seuratessa hänen perässään.
-Mutta kun tämä sivuutti siskonsa,
sanoi hän tälle suomenkielellä jota ei
Peter ymmärtänyt:
"Olet aika tomppeli jos vielä: ker- •
Tan annat ituoh.miehen livistääi kä­sistäsi!.";
• • •
PortaniaMn vielä hyvää
yötä ja niem/3ev<^iev^
sä, sillä häh Ihuoraäsi että Peter oli
odottanut^ tiKJtai; hetkeä, jolloin ,
säisi^puhutella"^staa kahderikeske
Peter nousi seisomaan^ käveli ikku­nan
luo, katsellen siitä, ulos, missä
.tähdet tuikkivat kylmän kirkkaina,
Asta oli seurannut toisen levotto­muutta
salavihkaa, mikähän askar-'
rutti miehen mieltä noin raskaasti;
Aikansa mietittyään istahti (Peter
Astan-viereen sohvalle, sanoen:
"Asta, voisitko kuvitella elämää
joskus minun rinnallani? On tosi,
ettei minulla ole edes kahta tervettä
kättäkään tarjota sinulle, mutta rä-k^
astan sinua vieläkin, vaikka minulla
ei siihen enä olisi ehkä oikeuttakaan
Opettajan villikko
* •
Peter oli väin yksi monista, jotka
suorittivat tehtäyiään-^läivalla, ^ joka
^^i myös yksi niistä jotka tällä kertaa -
^^livat kuljettamassa saattolaivuetta
AUannin poikki. Se o l i tehnyt tuon
'^atkan useaan kertaan; kwnpelömpi-taistelualusten
mukana, huokh-
-en ettei vihollinen isaanut upotetiik-rahtilaivoja,.
joita ^se oli .lähetetty
-arvaamaan. '
, Peter oli myös yhtynyt laivastoon
fetisodan alussa ja oli viety melkein
-eti meren taa ja joutunut tälle ris-
•eilijälle.
K:un Asta hoivaili Peteriä tämän .
=^|essa sairaana, kuuli hän tämän u- /
-«m mainitsevan hänen nimensä kuu-'
'^^houreissaan. Mutta palattuaan
-antoihinsa, oli Peter Icovin^pidätty- '
'^nen eikä puhunut hänelle juuri ol-
Kun viimein tuli päivä, jolloin Te-
:«rin vuoro tuli jättää- sairaala, :kir-
Vsta osoitteena-paperilappuun
pam sen tämän'takin taskuun. Jos
-^a haluttaisi kirjoittaa 4uitieWe,voi-
'öan tehdä sen
"Älä puhu noin. Olet menettänyt
kätesi kunniallisella tavalla, työsken-nellessäsi
auttaaksesi. toisia. . Minä­kin
rakastan sinua — aivan niinkuin
silloin vuosia sitten. Kun sota on
ohi ja palaan luoksesij tulen mielel­läni
vaimoksesi, mutta nyt on vielä
hiin.paljon tehtävää missä minua tar-vitaan."
"Muistatko vielä kun sanoin sinul­le,
että jos joskus olen vielä terve,
mm . . .
"Kyllä rnuistan sen vielä . . . Täs­sä
on se sormus, jonka jätit minulle
muistoksi tuosta ajasta*', sanoi Asta
ottaen sormuksen käsilaukustaan ja
antaen seri Peterille, jonka tämä pu­jotti
Astan sormeen ja sinetöi sen
suudelmalla. He istuivat siinä kauan
sen jälkeen kun hiillos takassa oli
sammunut ja tekivät tuulentupia -r-jotka-
toteuttaisivat sitten — joskus
tulevaisuudessa, kun maailma olisi
taas^R^ernpi paikka niiden toteutta­mista
.varten; '
Loma-aika oli kulunut aivan liian
pian loppuun ja Astan täytyi taas
9.
Oli kesäinen sunnuntai-aamu. Au­rinko
kohosi juuri metsien takaa.
.Kastehelmet uinuivat vielä kukkia»
korsilla, heinien varsilla. Koko iha­na
maailma kuvastelihe Ison Sompa-järven
väreettömässa kalvossa. Ra­kasteleva
sorsapari narahteli ^^r
kon rinnassa. Käen kultainen Itu-kunta
kajahteli-yli vaarain ja vetten.
Tuhannet riemurinnat säestivät kul-tahelkkää
harpuillaan, huiluillaan.
Valkamassa lyötiin veneen perä^
tappi kiinni. Riemuiten heitteli kai­ku
ääntä rannalta toiselle. Kirkko-miehet
siellä laittelivat kulkuneuvo­jaan
kuntoon. Jos peräpitäjäinen mie­li
kuunnella Jumalan sanaa kirkos­saan,
täytyi hänen nousta "kilpaa ke­säisen
auringon kanssa. Mutfa sen
hän toki teki riemuiten. Mitä oli
kirkossa käynti ilmanikirkkomatkaa?
Ei; mikään! Kirkkomatka kuului
välittömästi peräpitäjäläisen jumalan­palvelukseen.
Se hänen sielunsa vei
kiitollisena Jumalan jalkain juureen.
Ja vaikka hänet Runebergin sanaan
siirrettäisiin "loistoon kultapilvien",
niin tällaista kirkkomatkaa hän aina
kaipaisi.
Siltä ainakin Tipulista tuntui, kun
hän istiii ääneti veneen perässä oh­jaten
sitä päin auringon kultaista
kehrää.
Ja Kiillanvaaran Jussi hoiteli ai­roja.
Jussista oli venynyt pitkä, hartei-kas
nuorukainen.; Lepikkpmäen nei-
•. toset katselivat Mntä pitkin silmä­ripsin.
Mutta Jussi ei heistä paljoa
piitaimuti Hänellä oli; parempiakin
tarjolla. Kirkonkylän säätyläisqei-tpsety
sopivan ; kavaljeerin puutetta
Pjotien, .tanssivat j a kävelivät kuuta-moppluilla
mielellään ^kauniin j a rik­kaan
tatonjussinkin kanssa. Tämä
sai Jussin ajattelemaan paljon kor­keita
asioita itsestään. ^Korkeat aja­tukset
rupesivat thyiÄs näkymään ym­päröivälle
kansalle. Jussi puki it­sensä
ostoverkaan. Ei edes arkipu­vuksi
enää kelvannut herralle harmaa
.kotikutoinen. Patiininsa hän kiilloit-ti
kerran päivässä. Sunnuntaisin oli
hänellä korviin ulottuvat "kovat"
kaulassa. Hm, hymähti kotikylä ja
antoi Jussille köllinimen Herra.
Viime talvena oli Herra-Jussi ollut
seminaarissa, eikä se seikka ollenkaan
opettanut häntä yähäksymään kyky­jään.
Päinvastoin. Nyt kruunasi
kaiken hänen komeutensa silmälasit
ja hopeahelainen kävelykeppi.
"Herrijee'^ sanoi Tipuli suorasu­kaisesti,
"mitenkähän hieno sinusta
paisuukaan, kun opettajaksi pääset 1
Ensi kevpnä kai saamme nähdä si-lähteä
takaisin satamasairaalaan.
Juna vihelsi . . . Nenäliinat heilui­vat.
Jätettiin hyvästejä. Äidit ja
morsiamet kuivasivat kyj^eliään.
Mutta noiden surevien naisten jou­kossa
oli myös mies, joka suuteli vie­lä
kerran rintamalle lähtevää tyttö­ystäväänsä
ja sitten kiirehtii ulos ju­nasta,
joka on juuri lähdössä liikkeel­le.
Hän ei ollut yrittänyt estää mor­siamensa
lähtöä, mutta hän -tunsi,
että hän oli uhrannut ihania vuosia,
joista he olisivat voineet nauttia . , .
jos . . . Hän itsekin menisi sinne,
missä voisi jouduttaa tuota päivää,
jolloin «uo unelmat voitaisiin toteut­taa.
Hän ei ollut tosin yksin, jtiitä
on miljoonittain jotka-sitä odottavat
. . . Toivokaamme tuon päivän koit­tavan
pian! -
Loppu.
nut hännystakissa ja silkkistormissa".
Jussi suuttui ja ilmoitti pukeutu-
, miskysymyksensä olevan kokonaan
hänen oman asiansa. Kenen kannat­ti,
se konnötU.
Nyt näytti Jussi leppyneen ja unoh«
taneen kokonaan Tipulin nenäkkään
huomautuksen. Kaunis ir-roitti
täydelleen *hänen ki^ensä kan­nat,
eikä hän %1nut olla kehtiskele-matta
voitoistaan seminaarikaupun-gin
sulotarparvessa.
Tipuli kuunteli äänetönnä,hfen«es-sään
huutomerkitellen Jussin kehuja.
"En ollenkaan epäile, etten saisr
naista kuin naista rakastumaan it­seeni,
jos vain tahdon."
"Ohohl" pääsi Tipulilta.
"VahvHsti, veikkonen."
Jussi kuvasi vakuuttavin sanoin ja
vielä vakuuttavammin ilmein, miten
seminäarikaupungin naishammaslää-käri
oli häneen pikiintyriyt. Oli ai­na
kutsunutMnet iltaisin kotiinsa, ja
miks'ei, hauskaahan siellä pidettiin.
Siitä olisi "helposti saanut vaimon,
mutta oli niin ruma — ja vanha.
"Sitäpä arvelinkin jo", ilmoitti tyt­tö
pahanilkisesti.
"Saan minä nuorien ja kauniiden-
' kin päät pyörälle."
"Ehkä, mutta et kaikkien."
"Koetetaan! Sano jokif tyttö, jon­ka
luulet voivan hyrätä minut!"
' 'Hyvä! Sanon heti erään, jota et
saa ikinä rakastumaan itseesi."
' "Olenpa todella utelias."
"Minä."
"Siliä?" .
"Niin minä."
"Odota! Sinä teet pilkkaa minus^
ta. Mutta minä olen näyttävä si­nulle,
että pääsen tässä maailmassa
korkeammalle kuin sinä, ja silloin
on ivasi lopussa. Olet katsova kun­niaksesi
kuulua minulle. Muista se!'*
"Muistan."
Pieni, Valkea laivanreuhkana nuk­kui
lahon laiturin kyljessä. Eivät o l ­leet
vielä laiturin luona olevassa talos­sakaan
muut hereillä kuin. emäntä ja
porsas. Edellinen seisoi pirtin por­tailla
syyhytellen, haukotellen niin,
että rannat raikuivat. Jälkimmäinen
kihnutteli kylkeään lonksuttavaan
portin pieleen.
Pyhäpukuista kirkkorahvasta alkoi
verkalleen valua metsäveräjältä lai­turille.
Miesväki sijoittautui syljek­sien
tupakoiden ranta-aitan seinuksil­le.
Naiset nostivat helmuksensa, le­vittivät
isot nenäliinat nurmikolle ja
l y ^ t i v ä t niiden päälle istumaan.
Kirjava eväsvakka sijoitettiin kupeel­le.
Pyhäaamun hohde oli kaikkien
kasvoilla»
Tipuli kulki vakan luota vakan luo
maistellen emäntien eväitä. Palkkiok­si
hän sai selittää perheensä ja kylän
kuulumiset. Tämän puolen emäntien
tuli niin harvoin käydyksi sillä puo­lella,
kun oli tuo iso Sompajärvi vä­lissä.
Emännät kertoivat kilvan o-mat
tapahtumansa.
Jutellessa, kalakukkoja katsellessa
hum^ti aika nopeasti laivan lähtöön.
Siunatkoon! Aivan höyrypillin ääni
koholle säikäytti. Nenäliinat taitet­tiin
huolellisesti kokoon, hakattiin
kämmenien välissä pahimmat rypyt
suoriksi, ptyautettiin avariin taskui­hin.
Sitten mentiin varovasti lahoa,
reikäistä laituria myöten laivaan.
Näin sunnuntaiaamuisin ei ollut mi­tään
kiirettä ja hoppua sinne. Is­tumapaikkoja
riitti jokaiselle. K i i -
reeJKset ja '^periUä kirkkoa kävijät"
olivat jo edellisenä päivänä meimeet