Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, March 18, 1944

              huoneista oli varattu lapsia varten.
Iloisen ylpeänä Selma osoitteli useita
esineitä, jotka hän mainitsi miehen­sä
omin käsin valmistaneen, eivätkä
vieraat osanneet kylliksi ihmetellä
sitä ihastunutta intoa, millä hän pu­hui
noista "aikaansaannoksista". Ja
kun "se mies" oli lapsineen vetäyty­nyt
toiseen huoneeseen suodakseen
Selmalle tilaisuuden vapaasti puhel­la
aikaisempien työtoveriensa kans­sa,
Selma alkoi (aivan mielenosoituk-sellisen
innokkaasti vieraitten mie­lestä)
kiittää nykyistä Dloaan. "Elä­määni
on nyt tullut sisältöä", hän pu­hui,
"ja olen niin onnellinen, kun olen
huomannut lasten hyväksyvän minut,
jopa vakuuttavan pitävänsä minus­ta."
"Mutta Selma hyvä", neiti Töm-ros
virkahti, sillä hän ei voinut enää
vaieta, "eikö sinun elämälläsi sitten
ennen ollut sisältöä. Sinullahan, oli
työsi ja eivätkö entiset ystäväsi mer­kinneet
sinulle mitään?"
"Entiset?" Selma katsoi vuoron­perään
kaikkiin kolmeen jäykkinä
paikoillaan istuviin tovereihin j a l i ­säsi
miettiväisesti: "Miksi käytät sa­naa
entiset?"
"Hyvänen aika", neiti Törnros lau­sui
matalasti, "sinähän olet itse sa­noutunut
irti meistä."
"Minä luulin vain sanoutuneeni ir­ti
työstäni", Selma virkkoi, ja kuuma
puna kdhosi hänen poskilleen.
Neiti Törnros tunsi puhuvansa nyt
kaikkien Selman entisten työtoverien
puolesta, ja koska hän oli aina pai­nostanut
sitä seikkaa, että hän piti
itseään suorapuheisena ihmisenä, hän
huudahti:
"Ethän sinä toki voine odottaa, et­tä
kaikki ajatteleisivat kuten sinä
ajattelet — joistakin asioista. Kun
nainen on saanut niinkin paljon si­vistystä
kuin sinä, on toki haaskaus­ta
. . . "
"Siiri", Selma ponnahti pystyyn
tuoliltaan ja puna hänen poskillaan
syveni, "Siiri ja te toiset", hän lau­sui
verkalleen painostaen jokaista
sanaa, "kuulkaa nyt. Minä tiedän
tarkalleen, kuinka virastossa pn suh­tauduttu
tähän minun avioliittooni,
ja jos sanon teille suoraan, niin se,
että te, edes te kolme noudatitte kut-^
suani saapua uuteen kotiini, yllätti
minut täydelleen. En odottanut ke­nenkään
tulevan, mutta koska tiesin
kohteliaisuuden sitä vaativan, lähe­tin
kuitenkin kutsuni. Ymmärrän,
että tämä on ikäänkuin jää!h)rväis-hetki
ja siksi en voikaan olla sano­matta
sitäj mitä nyt sisässäni tunnen.
Se on tämä: Me niinkutsutut sivisty­neet
olemme liiaksi vieraantuneet e-lämästä.
Ja €'nnen kaikkea me sivis­tyneet
naiset. Me näemme vain tit­telin
—• emme ihmistä.-Alutta meidän
pienellä kansallamme ei ole varaa
niin yksipuoliseen näkemykseen. M i ­nun
mieheni esimerkiksi kuuluu nii­hin,
joita me halveksimme. J a miksi?
Vain senvuoksi, ettei hänellä ole ol­lut
onnea saada opiskella yliopistos­sa'
Mutta se ei tiedä suinkaan sitä,
ettei hän olisi lainkaan opiskellut.
Katsokaa tuota kirjakaappia. Siinä
olevat kirjat ovat kaikki hänen. Se
on täynnä arvokkaita, täysipainoisia
teoksia ja minun on täytynyt se häm­mästyksekseni
myöntää, että hänen
tietomääränsä elämän eri aloilta on
paljon suurempi kuin minun. On
muitakin tapoja lukea kuin vain tent­tejä
silmälläpitäen. Ja ne muut tavat
ovat usein paljon hedelmällisempiä.
Sinun mielestäsi, Siiri hyvsL, on haas­kausta
se, etten aivan Jatkuvasti käy­tä
opiskelemalla saavuttamaani "sivis-tj^
tä" yksitoikkoiseen ja aina sama­na
toistuvaan virastotyöhön sensi-
Elämän aallokossa
(Jatkoa)
Hoitajattaret, jotka olivat hoitaneet
Kariaa, saivat olla läsnä tämän hau­tajaisissa.
Heitä oli neljä tyttöä hau-taussaattueessa
ja Astasta tuntui kuin
jos hän olisi ollut omissa hautajaisis­saan
ja tuo sureva nuorukainen olisi
ollut Peter.
Karia lepäsi kuin morsian, tuossa
ihanassa morsiuspuvussa. Victor oli
lisännyt siihen vielä oranssin kukista
tehdyn kruunun, josta tyttö oli aina
houraillut.
Tytön isä oli ostanut suuret määrät
kukkia tämän haudalle, mutta mitä
hyötyä niistä oli ja kaikesta tuosta
komeudesta. Kenties, jos hän olisi
jättänyt nuoret rauhaan, voisivat nä­mä
tällä hetkellä elää onnellisina. O-Hhan
Asta nähnyt monen naisen syn­nyttävän
pienokaisensa tuossa paran^
tolassa^ ja kummallisinta oli. se, että
pienokaiset syntyivät terveinä, vaik-ka-
äidissä olikin keuhkotuberkeliÄä
niinollen voitu heille näyttää lasta
kuin lasin läpi. Mutta toi^naan, kun
äiti parani, sai tämä lapsen huostaan­sa,
vaikka tosin kuukausia, jopa vuo­siakin
myöhemmin.
Asta oli niin ajatuksiinsa vaipunee­na,
ettei huomannut seisovansa aivan
liian kauan arkun äärellä. Vasta kun
hänen toverinsa Edna nyhjäsi häntä
käsivarresta, heräsi hän kuin unesta
todellisuuteen Ja seurasi toisten mu­kana
kirkkoon.
Mutta hän ei kuullut, paljonkaan
papin saarnasta, sillä kaiken aikaa
hän katseli vain noita ihania kukkia
arkun päällä. Jospa hän voisi kätkeä
onnettoman rakkautensa noihin hun­tunsa
laskoksiin ja kätkeä sen maan-poveen
niinkuin tuon tytön tuossa.
Hän tunsi v^lovaa tuskaa kun ark­ku
laskettiin hautaan, hän oli niin
kiintynyt tyttöön tämän parantolansa
ollessa. Kyyneleet sumensivat hä­nen
silmiään niin, ettei hän nähnyt
ympärillä olevia ihmisiä, vaan aina
uskollinen Edna talutti häntä kuin
lasta. Jo siitä asti> kun hän oli tullut
pai:antolaan potilaana, olivat he ol­leet
erottamattomat ystävät. Edna
olikin oUut jo hoitajattarena kyname-nen
vuotta samassa^ parantolassa ja
tunsi sen tavatalusta loppuun.
jaan, että ny f käytän vähäiset tietoni
ja taitoni kolmen kehittyvän ihmis­taimen
hyväksi, kodin hyväksi."
Selma aikoi vielä jatkaa, mutta
silloin neiti Törnros nousi päättäväi­sesti
ja syyttäen illan myöhäisyyttä
ryhtyi heittämään hyvästi. Toiset
seurasivat hänen esimerkkiään. O-vella
heitä saatteli Selma Helmisen
arvoituksellinen hymy. Hymy, jpssa
oli sekaisin pahaa mieltä ja syvää
katkeruutta ja ihmeellistä vapautu­neisuutta.
iN^eiti Törnros ei puhunut koko pa­luumatkalla.
Kuten hän sanoi, hän
oli aivan liian loukkaantunut ja tyr­mistynyt
puhuakseen. Mutta kun
,hän pääsi asunntoonsa, hän riisuutui
nopeasti ja kiiruhti vuoteeseensa.
Jostakin syystä häntä tänä iltana vai­vasi
huoneensa kolkko äänettömyys.
Ensimmäisen kerran elämässään hän
kaipasi lasten hälinää, heidän hela-koita
ääniään ympärillään. Hiljai­suus
peloitti häntä. Ja kun hän vii­mein
nukahti, hän näki unta, että hän
oli muuttunut yksinäiseksi, autiolla
kanervakankaalla seisovaksi männyn-käppyräksi,
joka oli liian kuiva ja
liian puiseva synnyttääkseen enää ai­noatakaan
vihreätä käpylasta oksil­leen.
Jo seuraavalla viikolla muutti Peter
toiselle osastolle, josta Asta oli tälle
kiitollinen, sillä nyt he eivät tapasi
toisiaan niin usein tuon muutoksen-jälkeen,
ja ennen kuin vuosi oli ku­lunut
umpeen, muutti^ Asta toiseen
sairaalaan työhön. Hän ei voinut sie­tää
enää tuota parantolaa, sillä sen
seinien sisällä oli hän viettänyt en­simmäiset
epätoivon ja myös onnelli­simmat
hetket elämässään. Muistot
•kiusasivat joka puolella, antamatta
hänelle rauhaa.
J i ä n yhtyi Punaiseen Ristiin ja pal­veli
vuosia seäisaifaaloissau
sairaalaelämä on niin samanlaista, ff-lipä
se minkä niminen laitos sitten
hyvänsä. Päivästä toiseen aina sa­maa.
Toiset potilaista parantuvat ja
palaavat koteihinsa^ kun taas toiset
aikansa kärsittyään (jota nämä lai­tokset
tosin lieventävät) kuolevat
pois. Monen ifanuseokirjaaA^l^^^^
. tetaan täällä viimein«i lehti, mutta
aina -uudet potilaat täyttävät edes-,
menneiden paikat; Tuota kiertokul-kuetta
jatkuu loppumattorniin.
Tuossa työn tuoksinassa Asta ei
huomannut, kuinka vuodet vierivät
hitaasti hänen taakseen. Vasta CT
rääpä päivänä kun joukko nuoria
tyttöjä tuli alo&aiksi sairaalaan ja
alkoivat häntä kohdella eräänlaisella
kuraiioituksella, jota vain vanhuus
saa osakseen, hän 'huomasi ettei hän
voinut ottaa näiden iloiseen leikkiin
osaa niinkui^ yksi heistä; hän tunsi
itsensä liian väsyneeksi sellaiseen. O-liko
hän tulossa vanhaksi ? kyseli hän
itseltään. Hänen täytyi myöntää et­tä
hänestä pii tullut tuo niinsanottu
vanhapiika. Tiio huomio sai hänet
aivan säpsähtämään. Oliko elämä si­vuuttanut
hänet aivan hänen tietä­mättään?
Ja mitä olisi hänellä elä­män
ehtoolla? Hänen täytyi myön­tää,
ettei hänellä ollut mitään. Hän
oli tosin säästänyt palkastaan "sade­päivän
varalle", mutta isiitä ei tuntu­nut
olevan suurtakaan tyydytystä,
kun kaikki otti huomioon. Olikohan
menettänyt kaikki mille hän pani suu­rimman
arvon?
Hän ajatteli noita elämän ongelmia
tdidessään koneellisesti tehtäviään.
jHänen kätensä olivat oppineet: teke­mään
tehtävänsä vuosien varrella,
niin että ne tekivät automaattisesti
mflrin olivat ryhtyneet, vaikka aja­tukset
liitelivätkin kaukana niistä
Viimein hän teki päätöksensä. Hän
jättäisi sairaalat viimeisen kerran, ot­taisi
pitemmän loman — kukaties
hän löytäisi vielä elämän kumppanm
jos kyllin kauan sitä haeskelisi.
=r *
Oli kaunis talviaamu, kun hän
saapui veljensä asunnolle. Hän ei
ollut tiedottanut sukulaisilleen tulos­taan,
vaan halusi yllättää nämä. Ja­net
jäi katsomaan ihmeissään kun
hän työntyi sisään ovesta ja lapset
ryntäsivät hänen kimppuunsa joka
suunnalta, sillä hänellä oli suuri sija
niiden keskuudessa.
Kun hän oli halaillut tuota kil­voittelevaa
laumaa, taapersi nuorin­kin
saamaan osansa hyväilystä. Hän
puristi pienokaista rintaansa vasten,
ajatellei/: Jospa minullakin olisi tuol­lainen
pallero!
Kun hän kertoi, että oli jättänyt
sairaalat viimeisen kerran, pyysi veli
häntä jäämään heidän luokseen, ai­nakin
toisteiseksi. Nyt vasta hänellä
oli aikaa tutustua veljeensä. Aina
oli kohtalo kuljettanut heitä niin eri­laisia
latuja.
Mutta aika kului nopeasti. Hän
oli katseUut sopivaa paikkaa, jonj^
ostaisi-:r i a h ä n oli jo melkein\arma
että se olisi iHänen tuleva kotinsa,
syttyi sota.^ Hän kuuli nuo uutiset
radiosta; uutiset, jotka toivat pei^^
monen äidin rintaan.
Vähän myöhemmm julisti Canada
myös sodan S a k ^ vastaan EBglanJ
nin rinnalla. Asta ei ollut vielä täy.
delUsestiottani^teroa Punaisesta Ris-tistä.
Siksipä saikin hän kutsun, ta
kaisiii valjaisiin. Tarvittiin sairaan-hoitajia
kahdenkymmenen neljän- ja
kolraen^ymttienesnkuuden ikäluokkien
väiiÖä; äHäitiutd^ ikäluok­kaan;
Siismltä^yarttoilisi hän — ei
hah hänellä ollut muutakaan, pää-tnäärääi
Hän menisi sinne missä tar­vittaisiin
enin.
^ Hän ipani tarjouksensa merivoimlLi
nuksi? ' Sjtä hän ei tienqyt its^
kään; Hän oli valinnut sen kuin ar­valla.
Eflfe^ hän tiennyt miksi — ku­katies
siksi että oli alkanut tulla uuti­sia,
torpeetoiduista laivoista, joiden
miehistöt tarvitsivat apua.
Hänetliyväksyttim heti ja hän sai
ä l l a a eräässä satama-sairaalassa "a-lokkaana".
-^uo aika kestäisi kuusi
kuukautta^ ja sitten vasta heidät hy­väksy
ttäisiin vakituiseksi asevoimiin.
; Tuntui vähän- kummalliselta ensin
oppia- meriväen nimitykset, kaikki c-
- sat sairaalassa oli nimitelty sampii,
. kuin laivallakin» Lattiat olivat kan­sia
ja rakennuksessa oli "perä" ja
"keula*V niinkuin jos he todella olL«:-
vat olleet-laivalla. Muuten hän tue­si
olevansa kotonaan — kun kerran
on sairaanSioitaja, on sita aina. Tut­tu
jodoförmin haju aivan kuin toi­votti
hänet tervetulleeksi laivastoon.
Näiden tutkintonsa suorittaneidea
sairaanhoitajattarien tehtävänä oli c-pettaa
laivapoikia eli sanitäärejä sai­raanhoitajan
tehtäviin merellä, siliä
heitä tultaisiin käyttämään noissa
tehtävissä taistelulaivoilla merivoi­missa.
"
Hän oli ollut täällä jo toista vuotta
ja oli nyt luutnantin arvolla, kun e-räänä
iltana tuli kapteeni kysymään,
ketkä neljä sairaanhoitajista lähtisi
joksikin vuorokaudeksi merelle, sillä
. sairaala-:aluksen miehistö oli vailla
noita neljääi ammattitaitoista hoitajs-tärta.
Asta olioksi noista vapaaehtoisisU,
jotka täyttivät tuon vajaannuksen,
kun laiva lipui hiljalleen ulos sata­masta.
Hctii ensi silmäyksdlä näki
hän e t t ä se^ oli sairaala-alus
suuret punaiset ristit sen valkoisissa
kyljissä todistivat sen.
Työ alkoi heti. Heille osoitettiin
heidän "taisteliiasemansa", niinkuin
nuo vanhat meriveteraanit nimittivät
asemiaan laivalla.
Asta ei tuntennt pelkoa, hän oli op­pinut
ottamaan vastaan tyynesti kaik- ?
ki mitä kohtalo tarjosi. Hän muisu
kuinka, sataniasairaalaan oli tällamei
alus tyhjentänyt usein lastinsa to:-
peedoitujen alusten loukkaantunutta
miehistöä.
Sanoma levisi ympäri laivan mie­histön,
että oltiin matkalla taistel'>
alueelle. Jossain läheisyydessä^
käynnissä kiivas meritappelu ja sielu
tarvittiin heidän apuaan.
- Oli jo^kirkas päivä, kun saapui tie­to
että pojat olivat tulossa. Kiirtt*
lä valmistettiin vuoteet kuntoon P
ensiapuasemat olivat valmiina ot-,
maan vastaan taistelussa haavojtt^*
neita, sillä nuo pojat olivat hem
kaikkien poikia ja tämä alus heiflz^-
kaikkien koti.
'Kun proomut saapuivat laivan
relle, näki Asta heidän katselevan F
paareista, 'joilla proomut oli las» >
•Monen urhoollisen merimiehen stini^
sä kimmelsi kyynel. Hänen tekin»»-'