Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, April 24, 1937

              [937- i^AUANTAm PÄIVÄNÄ Sivu 7
Vnmeinkm vmtto 14 vuoden hämn jälkeen
Oxjordin kuuluisan yliopiston sou^ ei ole voittanut yhtäkään soutukil- takana Cambridgen yliopiston vene
(joukkueen on täytynyt kehittyä pailua jälkeen vuoden 1923. Etualalla kilpailujen jälkeen,
iljon sitten viime vuosieny sillä se nähdään Oxfordin yliopiston vene ja
\ IKA ei merkitse enää minulle mi-
* tään. Päivät ovat kaikki yhtä toi-ittoman
harmaita ja ikäviä. Ne alka-it
aamiaisella isossa, ilmavassa ruo-
[salissa, jossa me rauhallisemmat po-aat
saamme ruokailla yhdessä. Sit-n
seuraa muutamia tunteja kävelyä
listossa, jonka jälkeen päivällinen ja
as parin tunnin käyely, sitten illal-len
ja lopuksi makuuUemeno. Mi-in
vuoteeni sijaitsee makuuhuoneen
uren ikkunan luona, ojsta on erin-aainen
näköala kaikkiin suutitiin.
utta tämä silmieni eteen avautuva
unis maisema ei kiinnosta minua
inkaan. Minun ajatukseni ja kät­eni
kulkeutuvat yli maan taivaanla-a
kohden, jossa saatan nähdä Ve-i5-
tähden kimmeltävän selkeinä il-ina
ja öinä. Ah, kuinka minä rakas-'
nkaan niitä pitkiä, pimeitä talviöi-
, jolloin voin seurata Venuksen kul­ia
yli faivaanlaen. Aluksi tänne
Ituani ilmaisin iloni sanoin.
"Katsokaa, tuolla on minun rakas
sukseni", sanoin vartijalle. *'Ah,
inpa olisin siellä!" '
Mutta vartija loi vain välinpitä-ättömän
katseen ikkunasta ulos.
"Olisittepa vain hiljaa ja rauhalli-i^
ti, niin saisitte matkustaa sinne
omenna", sanoi hän rauhoittavasti.
Minä en vastannut hänelle mitään,
nän kannattanut vastata, sillä hän
Jlee, kuten kaikki muutkin, että
nä olen hullu.
Siitä hetkestä lähtien en ole pääs­kyt
sanaakaan suustani, vaikka u-n
tunnenkin palavaa halua ilmaista
ni muillekm. Potilas, jonka vuode
minun vieressäni, on muuan van-
^raukka, joka uskoo olevansa kei-
Wilhelm. Minä säälin häntä suu­nti,
sillä joka aamu hän kertoo syn-peränsä
salaisuuden minulle. Mut-sittenkään
ei tuo kertomiis ole puo-sikaan
niin .m^^
in minun kertomukseni. Siksi ei
loukkaa, vaikka ihmiset usko-t
minun o l e vM hullun^ siliä^^^
"n olin valmistautunet^ siih6n,ettö^.
tulisivat niin tdcenaääö, kertoessa^
neille matkastani Venus^tahteen.
utta äskettäm tunkeutui pieni va-.
isade synkkaan elämääni ja antoi
nuUe heikon toivon, ettei tehtäväni
Jää ftayttämättö.^^
pahtui joku päivä sitten, erään sano­malehtimiehen
saatua luvan tulla ta­paamaan
minua.
"Teillähän on sangen mielenkiintoi­nen
juttu kerrottavana, Mr. Brenner",
aloitti hän keskustelun.
"Mitä ihmeen hyötyä teillä saattaa
olla jonkun hulluraukan sairaista ku­vitteluista?"
vastasin minä hieman
ivallisesti.
Hän tarkasteli minua h3rvin ihmeis­sään
ja alkoi sitten hymyillä^
"Mutta ehkäpä teille on siitä hyö­tyä,
jos kerrotte, Mr. Brenner. Minä
olen uhrannut paljon aikaa teidän ta­pauksenne
tutkimiseen ja tullut sii­hen
lopputulokseen, että teidän kerto­muksenne,
niin mielikuvitukselliselta
kuin se kuulostaakin, kuitenkin on
täysin totta. Mutta voidakseni olla
teille hyödyksi täytyy minun kuulla
kertomus ainutlaatuisista elamyksis-tänne
teidän omasta suustanne, sillä
ne tiedot, jotka tähän mennessä olen
saanut Dun Pontin asukkailta, ovat
hieman ristiriitaisia. Luottakaa mi­nuun
tä)^ellisesti, sillä olen ystävän­ne
ja teen kaiken voitavani teidän aut
tamiseksenne."
Rajaton ilo valtasi minut.
" "Te uskotte minua!" huudahdin.
"Joka sanaanne", hän vastasi.
"No, sitten saatte kuulla kertomuk­seni",
sanoin huolimatta siitä, että o-
Im vannonut, etten ikinä kertoisi si­tä
enää kenellekään. Minä pidin pie­nen
tauon kootakseni ja keskittääk-seni
ajatuksiani.
"Käydessänne Du Pontin kylässä,
näitte varmaankin laboratoriomme?"
kysyin aluksi.
"Tietysti", vastasi hän hymyillen.
"Simä laboratoriossa ystäväni Bill
ja minä työskentelimme kahden
Y u o d en ajan, rakentaessamme
kahden vuoden ajan, rakentaessamme
atoomikonettamme", aloin kertomuk­seni.
«Varsmaisesti BiH keksi koneen,
minä olin vain hänen apulaisensa. Bill
ja minä olimme lapsuudentovereita,
olimme aina yhdessä ja siksi häiL an- .
toi liiimm olla läsnä kaikissa kokei­luissaan.
Hän oli nero, suurin nero,
mitä maa päällään on kantanut. Hän
oli sata, ehkäpä tuhannenkin vuotta
aikaansa edeUä, minun käsittääkseni.
No min> vihdoin eräänä päivänä sai
hän atoomikoneen valmiiksi. Tehän
tiedätte, että atoomit kehittävät ta­vattoman
voiman, kun ne räjäytetään.
Jo kauan eri maiden tiedemiehet ovat
onnistuneet räjäyttämään atoomeja,
mutta ainoastaan pienessä mittakaa­vassa
ja suurin kustannuksin. Bill
jatkoi heidän työtään. Määrättyjen
kemiallisten prosessien kautta hän on­nistui
hajoittamaan atoomeja melkein
kuinka paljon tahansa. Saatuaan ai­kaan
tämän, hän keksi metallin, johon
eivät mitkään hapot vaikuttaneet.
Tätä metallia hän käytti räjäyttäes-sään
atoomeja ja siitä hän myöskin
rakensi atoomikoneensa.
'Mihin aiot käyttää tuota konettaH'
kysyi häneltä sinä iltana, jolloin se
valmistui.-
Hän hymyili itsekseen. 'Sellaiseen,
mitä yksikään ihminen ei ole aikai­semmin
tehnyt, John! Näetkö Venus-tähden
tuikkivan tuolla taivaalla?
Mitä sinä tuumaisit matkasta sinne?'
Minä luulin hänen laskevan leik­kiä,
mutta hän puhui tosissaan, sillä
jo seuraavana päivänä hän alkoi in­nokkaasti
rakentaa torpeedonmallista
putkea, johon hän sijoitti atoomiko-~"
neen voimanantajaksi. Kaksi viik­koa
myöhemmin laite oli valmis. Se
oli valmistettu samasta metallista
kuin atoomikone, ollen kymmenen
metrin pituinen ja kolmen metrin le­vyinen
paksuimmalta kohdaltaan. Se
oli jaettu neljään eri osastoon. Tä­män
rakennustyön aikana minä in­nostuin
yhtä hyvin kuin toverinikin
yrittämään tuota mielikuvitukselta
tuntuvaa matkaa.
Sinä iltana, jolloin olimme päät­täneet
jättää hyvästi maaemolle, is­tuin
Billin vierelle laitteen etunuii-simpaan
osaan. Lähtönune onnistui;
hyvin. Bill painoi vain tnuuatta nap­pulaa,
tuntui mitätön nykäys ja seu­raavassa
silmänräpäyksiä olinmie jo
ylemmissä ilmakerroksissa käukafna
maan pinnalta. Kulkuväluieellämine
oli näet mahdottomalta, tuntuva >ik^
peus, ;btksisataa Idloin^ä^^^^i^
sa. Billin keksimä uusi 41101^
läpinäkyvää kuin :läsl ja rsiksT. saa^ .
toimnK vaikeuksittak^tseUa am^
tuisiamaisemia.; v p i a n . * paaa^;
näyttää m d s t ä j ä t t J l ä i i $ i ^^
kuvalta levyltä, jpflpin saa^to^l^^
ti eroittaa valtamerien ja mantereittai
ääriviivat. .
Kaksi tuntia l^töinme jälkeen si>^
vuutimme kuu-ukonj^ joiika kiersint*
me kerran, ennenkuin jatkoinune
matkaamme Venusta kohti. Päivä.t
kuluivat toinen toisensa jälkeen, ku­luivat
Sriikot ja kuukaudet, meidäii
kiitäessämme avaruuden halki. Ma^
näytti aina yain pienemmältä, kun
taas Venus-tähti alkoi kasvaa nopeas­ti,
kunnes se lopulta peitti koko tai­vaankannen
edessämme.
Eräänä päivänä, kuudentenakym-menentenä
lähtömme jälkeen, kuljim­me
suuresti hiljennetyllä vauhdilla
läpi Venuksen ilmakehän ja laskeu­duimme
onnellisesti sen pinnalle. As­tuimme
koneesta ja näky, mikä sil­loin
meille avautui, ylittää kaiineu-dessaan
moninkertaisesti kaiken, mi
olen maan päällä nähnyt. Olimme
laskeutuneet erääseen laaksoon. Sen
molemmin puolin kohosivat pilvien
yläpuolelle lumipeitteiset tunturit.
Koko laakso oli yhtenä kukkaismere-nä.
Siellä oli mitä monivärisempiä
kukkia, JQ^a levittivät ymimrilleen
ihanaa tuoksua. Muutamat Venuk­sen
asukkaat tulivat juosten meidän
luoksemme ja piirittivät meidät soin-tuvasti
keskenään puhellen. Ne oli­vat
kauneimpia olioita, mitä ikinä
olen tavannut, Ajatelkaa maan kau­neinta
naista ja kertokaa hänen kau­neutensa
sadalla ja mielikuva, jonka
saatte, antaa vain heikon aavistulcsen
niistä lumoavista olioista, jotka seisoi­vat
uteliaina ympärillämme. Joita­kin
miehiä, jotka olivat komeita kuin
kreikkalaiset kuvapatsaat, tuli luok­semme,
katsellen meitä hymyiilen^ Ys­tävällisin
elein he tarjosivat meille
hedelmiä, joiden ihanaa makua ei
saata sanoin kuvailla, sillä meillä tääl­lä
maan päällä ei öle mitään siihen
verrattavaa.
Kuukauden ajaksi jäin Venus-pla­neetalle.
Tämä kuukausi oli kuin
lyhyt, ihana uni. Venuksella ei ih­misillä
ole mitään tauteja, ei hätää,
ei vihaa, kademieltä, ei riitaa. , Ne
onnelliset oliot, jotka siellä elävät,
eivät edes tiedä, mitä merkitsee tais­telu
olemassaolosta. Heidän elä­mänsä
kuluu iloissa ja huveissa. Men­nessään
vihdoin pitkän elämän jäl­keen
ikuiseen lepoon, ei heillä ole mi­tään
katkeria omantunnontuskia vii­meisillä^
hetkillään -— he vain uinah­tavat
kuolon uneen kuin lapsi äitinr
sä syliin. Bill oli onnellinen, minä
taas puolestani kaipasin takaisin
maahafi. Miksi niin tein, on mahdo­ton
selittää, mutta päivä päivältä
tulin yhä rauhattomammaksi.
'Mene', neuvoi Bill. 'Mutta sinä
tulet tänne takaisin aivan varmasti,
sillä tämä on paratiisi'. Minä jätin
hyvästi Billille ja kaikille ihmisille,
jotka olin Venuksella oppinut tunte­maan
ja kiisin pian jälleen maata koh­ti.
Matkani sujui onnellisesti, miitta
kun minun oli pakko laskeutua me­reen
Englannin rannikon läheisyy­dessä,
olin vähällä seurata atoomiko-netta
merenpohjaan. Onnistuin
kuitenkin uimaan maihin ja eräs ma­jakanvartija
otti minut hoidettavak-seeti.
Minä kerroin hänelle kohtalo­ni.
Silloin hän lähettiliakemaan lää­käriä
ja kun kerroin hänellekin, mir
ten omiun oli käynjrt^^antoLlimtuoda
minut tänne^ Täällä olen nyt oUut
,kak$l yiim^ksikulunutta yup
Vaten pohjat^masti:takaisin^iniaaksi -
kadottamaan paratiisiin. Vaikka pää^
sisinkiipi täältä^ pois,-en sittenkään voi
l>alata ^Vehus-tähdelle; sillä atoomi*^ - •
kone, minuiirkulkimeuvp^ :
pohjassa tuin syvällä^ ettei sitä voida
5idtä;nostaa/^i .; . J-'
S^un nuori sanbnialehtij^ :?