Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, June 16, 1945

              von Randa veti syVältä henkiKiäfi.
. •. . E3isaJ[)^ih^
hiljaa ja hänen huuJensa hytkähte-lrvät^>"
tiedätko nutä meiikitsee;
kun vaimo sanoo miehelleen, että
kolmas henkilö on häntä lähempänä
kuin kukaan muu?"
"Tiedätt^yllä!" ; ;
"Ja sittenkin sanot sen minulle"'
; Elisabethin ääni kuulosti kovalta
Ja lujalta. Herra von Randa väistyi
hitain, laahaavin askelin vannonsa
luota. Hänen hento vartolansa va-
>^si ikäänkuin hän olisi saanut kovan
iskun! Elisabeth "kuuli hänen puo­leksi
tukahdetun hengityksensä. Sit­ten
hän astui viereisen huoneen ovel-
;ie.'
Elisabeth aikoi seurata hänen jäl­jessään.
Mutta toinen torjui hänet
luotaan. "Sinä olet sanonut minul­le
kaikki, Elisabeth", sai hän vaival­la
sanotuksi, "nyt meidän on parasta
olla yksin . . . lähitunnit . . .kukin
yksiksensä . , . emmekä puhu täs­tä
sen enempää. . ."
Hän lukitsi oven, joka eroitti hei­dät
toisistaan.
Ohuen lautaseinän takaa kuuli
Elisabeth, joka seisoi liikkumatta ik­kunan
ääressä ja tuijotti kadulle, hil­jaista,
epätoivoista itkua. Mutta niin
paha ja julma kuin hän omasta mie­lestään
olikin, niin tänä hetkenä hän
ei tuntenut sääliä tuota heikkoa mies­tä
kohtaan. Se oH hänelle aivan
mahdotonta. Kaikki hänen ajatuk­sensa,
koko hänen olentonsa pyrki
vain tuonne kaukaisuuteen, sumun-peittämille
vuorille, missä hänen on­nensa
ja kohtalonsa ^oli ehkä hau-utuneena.
Tunti kului toisensa jälkeen. Hän
ei liikahtanut paikaltaan. Hän ei
uskaltanut toivoa eikä rukoilla . . .
hän oli kuin jähmettynyt.odotukseen.
Zermattiin levisi huhu uudes­ta
onnettomuudesta, joka oli sattu­nut
Matterhornilla! Se tunkeutui
hotellien arkihuoneisiin, missä vanhat
IShavat naiset istuivat käsitöineen, se
kulki toimettomien matkaiUjaryh-miesn
läpi ja täytti oppaita ympäröi­vän
ilman, .\semalla se vastaanotti
saapuvat vieraat, se vaelsi muulin-kuljettajien
ja kantajien kera vuo-ristomajataloihin
ja mausti aamiais-keskustelua,
josta kymmenen ker­taa,
"useammin kuin tavallisesti Mat-terhomin
nimi kuului.
Ja sitten huhu näytti lujittuvan ja
saavuttavan lujan, kouraantuntuvan
muodon. Yksityisiä alppimatkaili-joita
kiiruhti katuja pitkin, kutsuen
"toisia ulos hotelleista ja sitten sitä
lähdettiin suurissa joukoin kylän toi­seen
päähän, oppaat juoksivat edes­takaisin,
kiiruhtivat mökkeihinsä ja
majataloihin ia tulivat taas raitille
köydet, lumilasit, kiikarit, eväät ja
koiijakkipullot mukanaan. Ensin
yksitellen, sitten ryhmittäin, lopulta
tusinoittain keräytyi näitä ruskea­pukuisia
miehiä kadulle. Terävät
kotkansulat ja \Tiohenparrat heilui­vat
hatuissa, jääkirveet kimmelsivät,
hillittyä äänten koihinaa, hiljaista mu­tinaa
tunkeutui levollisesti neuvotte­levien,
kokeneitten miesten piiristä
hotellin ikkunoihin.
Yhä kiihtyvällä kauhulla oli Eli­sabeth
seurannut ikkunastaan näitä
valmistuksia. Hän oli kuin lamaan­tunut.
Hänellä ei ollut voimaa men­nä
alas kuulemaan sitä, mitä miehet
kaikesta päättäen jo tiesivät. Vih­doin
hän riistäytyi^ pois ilAunan luo­ta.
Miltei tietämättä mitä hän tc&i
hän tarttui viittaansa;. hattuunsa. ja, >
vuorisaixvaaBsa j a ^ seisoi "äkluä ;«kes>
-keUä' oi>paitlen^ joukliiNi, .
Ei mikään ole sen kallisarvoisempi
kuin todeUinen ystävyys. Nuorem­pana
ollessani kiinnyin eniten van­hoihin
ihmisiin. Minulla oU naapu­ri,
joka oli noin neljäkymmentä vuot­ta
vanhempi- minua. Hänen -kans?.
saan seurustelin paljon. Hän oli kas­vanut
.köyhissä oloissa, kerjännytkin
lapsena, ja hänellä oli erinomainen
muisti. Hän kertoi aina elämänsä
vaiheita.
Parhaan elämänsä hän oli asunut
Pietarissa, nykyisessä Leningradissa,
ja hän oli suuresti kiintynyt Venäjän
kansaan. Hän oli kuin elävä kirja
kertoessaan sen kansan kärsimyksis­tä
ja myöskin sen yläluokan loistosta.
Hän iloitsi Venäjän vallankumouk­sesta
ja toivoi sen kansalle suurta tu­levaisuutta.
Mutta siitä huolimatta
nuoruusajan ajattelu oli juurtunut
hänen mieleensä niin, että kun hän
pääsi kertomuksissaan keisarinnaan
Ja keisariin, niin hän oikein suoris­tui
ja silmänsä loistivat kertoessaan
kuinka kauniita ne olivat ajellessaan
;\'aunissaan ja kuinka herttaisesti ne
nyökyttelivät kansalle. Minä aina
nauuroin hänelle jo sanoin, että nyt
mamma elää taas vanhaa aikaa.
Hän kuului kuolemaansa asti mei­dän
silloisiin järjestöihin, kävi aina
kokouksissa ja luki paljon, kirjalli­suutta.
"Sitten me.aina keskustelim-me
ja välistä väittelimmekin lujasti,
mutta siitä huolimatta meillä oli aina
"Tuossa hän on!" huusi yksi op­paista
retkeilyn vanlhimmalle jäse­nelle,
valkopartaiselle, ahavoituneelle
italialaiselle. Tämä otti hatun kä­teensä.
"ORouvako lähetti tänä aamuna
Wegenerin veljekset vuorille? Hyväl
Olemme saaneet tietoja Sdhwarzsees-tä.
He löysivät toisen pienen her­ran
kuolleena lumessa- Furggletserin
yläpuolelta . . . "
"Entäs toinen?"
"Emme tiedä elääkö hän vai olisi­ko
hänkin mennyttä miestä! ' Me
lähdemme nyt joukolla sinne, kolme­kymmentä
opasta. Rouva voi olla
varma, että löydämme hänet! Missä
tilassa — sitä emme tiedä . . ."
Ra^aasti tömistäen jalkojaan läk­si
opasjoukkue liikkeelle. Sieltä tääl­tä
liittyi vielä joku heidän pariinsa,
toiset läksivät jo edekä.
Suuri joukko uteliaita, matkailijoi­ta,
edeskäypiä,kauppiaita seurasi
miehiä ääneti aina kylän toiseen pää­hän.
Siellä joukko vähitellen pie­neni.
Vain paronin lähimmät ystävät
ja toverit, puolen tusinaa kokenutta
jäätikkömiestä i^e-urasi oppaiden mu­kan
Schwarzseehen.
Heidän joukossaan Elisabethkin.
Hän ei ajatellut mitään, hän ei apri­koinut
mitään, sokea pakko ajoi hän­tä
vain eteenpäin onnettomuuspai­kalle;
jotta hän saisi tietää täyden
totuuden. Herrat samoinkuin op­paatkin
antoivat hänen seurata mu­kana.
Kaikki tiesivät, että- hän oli
hy\'ä -v-uorillenousija ja olivat näh­neet
hänen kadonneen paronin seu­rassa.
- :
Siten kulki Schvrärzseähien -surul­linen,
hiljainen saattojoukko, joka
-hitaasti • kuin ruskea jättiläiskäärme.
kiipesi iVKmessa-mutk&ssä vtiorta^lös. .
tarve keskustella. Häh kun oli yk­sinäinen
ja vanhin ihminen sillöm täl­lä
saarella; eikä hl^äla^ollul mitään
tutoja, niin oli aivan ihmeteltävää
millä hän tuli toimeen, äitien t^^
vanhuudeneiäkelaki ja hän haki ja
sai eläkkeen. Silloin, hän oli onndli-nen.-
Mutta sitten ; M n - ^ i ' syövän
rintaansa, eikä täyttä vuotta saanut
nauttia sitä hyvinvointia, kun kuo­lema
lopetti hänen erämänsä 85 vuör
den ikäisenä.
Kuolemaansa asti hän pysyi täy­dessä
ajatuskyvyssään, kyseli koko­uksista
ja oli kiinnostimut yleisiin asi­oihin.
Hän oli viimeksi lukenut te­oksen
"Taistelu Roomasta"4a muuta-maar
päivää enen kuolemaansa kyseli
siitä paikkoja joita ei muistanut.
Hänen kanssaan seurustelusta hyö­dyin
paljon, hänen elämänkokemukr
sistaan ja hänen kanssaan keskuste­luista.
Häntä kaipasin suuresti; ai­na
olisi ollut asiaa, josta olisi pitä­nyt
puhua.
Hän oli tavallaan harvinainen per- .
soonäisuus, niinkin vanhaksi ihmi­seksi.
Hän oli jo 60 ikäinen tulles­saan
tänne yhtiön aikana, mutta tou­husi
kaikissa töissä mukana.
Olen aina ajatellut kirjoittaa hänen
muistolleen. Olisin toivonut, että
hän olisi saanut elää ja nauttia kau­emmin
siitä vanhuudeneläkkeestä,
mutta mentävä on meidän kaikkien,
kun aika tulee, se on elämän laki.
ISOÄITI.
Muistossa säilyvä
ilta
Huhtikuun 8 päivänä ajaa karaut­ti
kodimme kohdalle täällä No!alus-sa
autoja toinen toisensa perään ja
niin alkoi ihmisiä kiivetä mäkeä ylös
tupaan, emännillä nyyttiä käsivarsilla.
Tuvassa olimme ihan ymmällä, että
mitä nyt on tekeillä; muistelimme,
että eihän nyt pitäisi olla kenenkään
nimi- tai syntymäpäiväkään. Samas­sa
olikin tupa täynnä sukulaisia ja
naaij^uiötä iuuta^^
ioniiea- Vj viist<H$t^ '
jah&tä;^$o^
t a y ^ . o d p t ^ kunnes saavutt^^^:
tia.^*^'--''^;;vjv'';:':^' .' .
•
siin^jä^iaÖMmt
kah^»(ito^^ja: tois^ Jaittaä •
pöytp;^ j|ä iko siitä tulikin.
;kuin^ hääpöytä ainakin, monenlajsten
leivpstenijä kanssa. .J
Soitten ;Öhvii^ sahnme Vaj,
täanottaa - sievän rahalahjan iflah
xmuislöksi. :T kiitämme seuraa-via
jrstäviänime, jotka lahjaan osal.
listuivät:-Mr. jä ^M Huhta,^
jaHepry Erickson, Vio Erickson,
Thelma Erickson, Allan Ojala, Hei-mi
ja Jaarli, Tyyne ja August, Alli
ja Vie Norgord, Lempi ja Geo. Hau.
tahen, Taimi «ja Dick Kallio, Toivo
ja Vieno Jacobson, Siiri Marttinen,
Maniie ja Emil Välimaa, Katherine
jaGerty Välimaa, Toivo ja Helen
Reinönen," Margaret Ja Frank Mäki- •
nen. Rauha ja Yrjö Maijala, Emnu
ja Hj. Ojala, Mr. ja Mrs. V. Mäki,
Mrs. Kukkee, Mr. ja Mrs. Jaakkola,
Mr. ja Mrs. Backström, Mr. ja Mrs.
A. Ahola, Vieno ja Ahti Happonen,
Mr. ja Mrs. H. Niemi, Mr. ja Mrs.
A. Niemi, Lempi ja Kalervo Pelto,
Mr. ja Mrs. E. Mäki, Mr. ja Mrs,
W. Pakka, Taimi jaWalter, Mrs. Toi-
VO Siira, Laina ja John Mäki, Mr. ja
Mrs.- J. Kuusisto, Selma Jacobson,
K. ja E. Suomi, Sylvia ja Antton
Hyökki, Edna ja Oliver Koski, Urho
Mäki, A. Ehn, Alex Salo, K. Mik-
-kola, W. Hunnakko, Hj. Uusitalo,
E. Kivi, U. Hovi, Sulo Ranta, E. R.
Tienhaara, A. L Pantti, Martti Piilo,
Kalervo Välimaa, Heikki Salin, E.
Pelto, Toivo Pelto, A. Forsman, 0.
Heden, Bi:iy Erickson, Hugo Seppä­lä,
Esther Rajala ja Edward Mäen-
• • • • *
paa. »
Tämä ilta tulee säilymään ijäti
muistossamme.
M A R Y J A Um
Möhet uskQvaiset taistelevat lak­kaamatta
niin pirua vastaan että a*
nohtavät jumalansa — todellisen on;
ndlisuutta tuottavan elämän.
-Jatfcuö.-