Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, August 28, 1948

              Tunturien romanssi
VAIN PIENEN RAHASUM­MAN
TÄHDEN.^.
On vierinyt viikkoja. Ei ole yhtään
lehteä enää Käivospuiston puissa ja
meri on harmaa ja levoton ja kaukana
Särkän kiviseen valliseinään ja Hara-kansaaren
ranta/kallk>ihin vyöryessään
laineet heittävät ilmaan rajusti vaahto-jaan,
niinkuin viettäisi siellä hullu mor­sian
häitään.
Anrin ajatukset ovatkin vielä hiljak­koin
vietetyissä häissä, joissa hänen H i l -
levi-serkl^unsa oli 'kauniina morsiame­na.
Ne olivat hiukan toisenlaiset häät
kuin AslaJc Juoksan häät Putrossa. An­rin
silmissä väHcähtelevät vieiaUn val­keat
silkit, tuoksuvat morsiuskukat,
kimmeltävät hopeat ja'soi häätanssien
ihanat sävelet.
Ejinen häitä hänellä oli ollut paljon
puuhaa. Hillevi ja hänen sulhasensa
olivat opettaneet hänet tanssimaan muo­titansseja.
Häissä hän oli tanssinut
yhtä paljon kuin morsiankin ja paljon
hän sinä iltana oli. unohtanut surus­taan,
joka oli alkanut kalvaa hänen
mieltään. Ei edes Elisan läsnäolo ollut
kyennet häiritsemään hänen rauhaansa.
Mutta eiinen hääiltaa hän oli pelän­nyt
että kohtaisi siellä Jarkoii ja E l i -
.san yhdessä; Hilleviltä hän oli mones­ti
aikonut kysyä Jarkosta, mutta jokin
oli häntä siitä pidättänyt. Elisakaan
ei nähtävästi ollut puhunut tunturima-
- jan tapahtumista Hilleville, koska Hille­vi
ei koskaan ottanut sitä puheeksi. Ei
Annikaan tahtonut paljastaa mieletön­tä
rakkauttaan Jarkko Vartiaan, toisen
tytön sulhaseen.
Se, ettei Jarkko ollut häissä, oli Saa­nut
Anrin luulemaan, että Jarkko oli
• tunturimajalla, mytta tänään hänelle
oli selvinnyt, että Jarkko Vartia sitten­kin
oli täällä etelässä, jossakin. Risti-niitä
oli tullut toinen kirje. Anri oU huo­neensa
hijjakuudessa lukenut sen mo­neen
kertaan. Hänen poskensa hehkui­vat
kuin olisi hänessä kuumetta. Näin
kirjoitti Ristin:
".Anrille, siskolleni etelässä?
Täällä me olemme jo täydessä tal­vessa.
Hain jo kaksi viikkoa sitten ajok­kaan
tunturilta ja muistin silloin, ettet
sinä nyt milloinkaan enää aja tä^tä ohit­se
Putroon, niinkuin viime talvena usein
isäntäsi kanssa ajoitte.
Isännästäsipä pääasiassa tahdonkin
sinulle tässä kirjeessä kertoa. Mutta en­siksi
toki 'kiitän sinua kahdesta kirjees­täsi,
jotka olen saanut ja myöskin niis­tä
lehdbtä, joita minulle olet tilannut.
Nehän vasta hauskat lehdet ovat. Kil­paa
luemrme niitä kauniita kertomuk­sia.
Eila ja Kadja lukevat myöskin mitä
kovalla hsdulla.
Kun rupeaa saamaan kirjeitä ,tulee
niitä useampia ja useilta ihmisiltä. E-räänä
päK*änä. sain kirjeen sinun isän­nälläsi.
Hän kysyi siinä, olinko nyt
kuullut sinusta mitään. Kun hän lähti
täältä naisensa kanssa, pyysi hän mi­nua
tlnrK>ittamäan hänelle, jos 4cuulisin
sinusta mitään, jätti postimerkinkin ja
osoitteensa. Mutta enhän minä halun­nut
hänelle mitään " ilmoittaa, \'aikka
tiesiiiikin asoitteesi. kun sinä kerranolit
kieltänyt mitään tarkempaa itsestäsi
iertomasta. Hän kysyi minulta silloin
täältä liihtiessään. miten minä osaan
olla niin rauhallinen ja surematon, et­ten
välitä ollenkaan siitä, miten sisareni
on käynyt, vaikka olisi pudonnut kos­keen.
Minä sanomaan, ettei Anri putoa
'koskeen ja nauroin.
Näytti siltä kuin hän olisi ollut pe­loissaan
.vnun tähtesi. Mutta nytpä tie­dän,
mikä hänen mieltään painoi sinua
ticdustclles.saan. Hiin sanoo kirjees-s;
iän jääneensii sinulle \flkaa palkkaasi
palveluksestasi ja haluaisi sen sinulle
maksaa. No. minä heti ensin kirjoitta­maan
sinulle, että mitä tuumit, annan­ko
sinun osoitteesi, että hän saa tulla
maksamaan tai lähettää postissa sinulle
palkjtnt Rahaa ei saa ylenkatsoa, ja se
voi olla sinulle tarpeenkin joskus. Vas­taa*
tähän, saanko tehdä sen. Jos et
tahdo, niin voinhan kirjoittaa hänelle,
etten vieläikään tiedä, missä olet?
Sydänasioistani royö$ t£t^ sinulle
kertoa, ja. kim o» .minun sydämestäni
kysymys, on silloin Jsysymys myöskin
Turista, Yhden kerran olen nähijyt hä­net
senjäjkeen^ Se tapahtiii Putrossa
Sorjui^ talossa. Laila, oli tullut sinne
nä^tämään vanhemmilleen esikoistaan
heti ajokelin tultua ja Turi oli lähtenyt
häntä kyytimään. iLailft lähetti minua
haikemaan Sorjuuh, eikä. sanonut mi­tään
Turin siellä olostai. Sanoi vain,
että tulism Juoksan tuliaisille Sorjuun.
Siellä oli Turi; Käyttäydyin häntä
kohtaan jälleen kylmästi. Ojensin kättä
tuskin katsomatta hänen silmiinsä. P i ­dimme
hauskaa Lailan kanssa myöhäi­seen
asti.
Mutta poislähdettäessä Turi lähti mi­nua
saattamaan. Ensi kertaa elämässäni
istuin nuoren mielienySylissä ahkiossa.
Tiedätkös, Turi el ajänutläari suoraan
• Netan talolle, vaian kun oli kuutamo ja
lumi välkehti kauniisti, antoi hän poron
nulkata eteenpäin. Olin panevinani vas­taan,
ja kielsin häntä ajamasta poispäin,
. mutta hän ei totellut. Lupasin pyörähtää
hangelle ahkiosta, mutta silloin hän
kiersi kätensä 5nnpärilleni ja kysyi, oliko
tytön niin vastenmielistä olla Turi
Juoksan sylissä, v
Siihen en vastannut mitään. Sydä­meni
löi niin, että hän tunsi sen hypäh-telyn
kaikkien vaatteitteni lävitse. Se oli
kummallinen ajo. Tähdet tanssivat sil­missäni
kuin mitkäkin taivaan kivet ja
kuu nauroi täydellä suulla .
Turi kysyi, suunsa aivan korvani juu-
' ressa, olinko koskaan tykännyt kenes­täkään
pojasta oikein paljon, johon vas­tasin,
etten ollut tykännyt. Silloin hän
kysyi, enkö n3rtkään tällä hetkellä ty­kännyt.
En, en, en, sanoin minä mo­neen
kertaan, mutta silloin hän käänsi
pääni ja sanoi, että valehtelin kuin on­kakin
Jumalan tähtien alla ja hän sanoi
niinun tykkäävän Juoksan pojasta niin,
ettei sydämeni pysynyt kohta rimiassa,
vaan hyppäisi hangelle, jollei hän pitäisi
kättään sillä kohtaa sen tukena.
Mitä olisin siHxen voinut,sanoa- M i ­nua
ei harmittanut, että hän tiesi kai­ken.
Itkeä vaan olisi tehpyt mieleni,
kun olin niin onnellinen. Netan talon
pihalla Turi kysyi, lähettäisinkö minä­kin
kihlalippaan hänelle takaisin, jos
hän jouluksi minulle sellaiset toisi. Sii­hen
sanoin ,etten lähettäisi, mutta että
pelkäsin hänen äitiään, joka ei pitänyt
minusta.
Silloin Turi sanoi, etteivät Juoksan
pojat nai äidilleen tyttäriä, vaan itsel­leen.
Ja hän aikoikin rakentaa itselleen
kosken törmälle, oman maalitalon, yhtä
komean kuin Juo^^sa. Sitten Turi puristi
minut rintaansa vasten ja hyppäsi ah­kioonsa
ja ajoi pois. Minä seisoin pi­halla
ja katselin, kunnes näin hänet
enää pienenä pilkkuna laskettavan pois
näkyvistä. *
Senjälkeen en ole Turia nähnyt, mut­ta
nyt tiedän, että hänet saan. Jouluna
hän varmasti tuo minulle kihlat, ehkä
yhtä kauniit kuin sinulle tuodut olix-at.
Sinusta hän ei ole kysynyt mitään, mut­ta
ehkä hän joskus ajattelee, sillä unoh­taminen
ei käy yhtä helposti kuin ta­paaminen."
Anri käänsi kirjeen kokoon. Vain luon
pienen rahasumman tähden hän etsii
minua. Ei muiden muistojen tähden,
ajatteli Anri, käänsi katseensa jälleen
merelle. Villi tuuli kohisi siellä akku­nan
takana. Tuntui tuskaiselta ja hul-laannultavasti
ajatella, että jossain t H l -
lä lähellä oli ihminen, jota hän ci tu­lella
j^lttamallakaan saisi koskaan mie­lestään-
Hänen en^mMnäinea rakkau­tensa,
kaunis kuin uni, puhdas kuin tun-turin
koskematon lumi auringon kimal-teissa.
"^.^
Ovi rapsahti hyvin hiljaa. Ressun
kaunis suippo kuon5) työntyi ^Anrin sy­liin.
Se oli oppinut kulkemaan huonees­ta
huoneeseen painamallspevet auki, ka­peallaan.
Vainu^ikp s^ isaukaa^ keittiösr
tä käsin, monen oven takaa, että Anri
' täällä ajatteli heidän tunturimajansa
ihanuuksia, heidän ihmeellistä onne­aan
siellä.
— Ressu, sanoi Anri ja katsoi sitä
ruskeisifn silmiin, jotka aina nä3rttivät
^niin ymmärtäväisiltä. — Kaipaatkohan
sinä vapauteesi . . . etkö hiukan ikä­vöi
ja häpeä, kun kaulaasi pannaan'hih-na
j a sini& lähdetään taluttaman puis­toon
kuin pahinta rakkia) sinua, joka
olet syntynyt tunturilla suuressa vapau­dessa.
Ressu ulisi hiljaa vastauksensa, työn-!
si kuonoaan yhä lämpimämmin emän­tänsä
helmaan. Toden totta, tämä muu­tos
ei sitä miellyttänyt. Ensimmäisinä
viikkoina se suri äärettömästi. Se tem­poi
i t s ^ n irti tuosta häpeällisestä hih­nasta,
päästäkseen juoksemaan poilski
nunnikenttien Tn^^°fi ' ^ i ^ l i t^^^- Lopul­ta
se; oli alistunut ja etsi pelkkää iloaan
sieltä, missä emäntä kulki. Ja sen haus­kimmat
hetket olivat ne, jolloin sen
emäntä otti sen mukaansa, istutti vie­relleen
pieneen autoonsa, joka hurisi
pois meluavasta kaupimgista kauas met­sien
liepeille. Siellä he nousivat pois au­tosta
ja samosivat metsiin ja emäntä
päästi sen siellä irti hihnasta ja se lauk­kasi
metsään, minkä; puun juurelle tah­toi,
nuuski maata, sen kaikkea kasvul­lisuutta
ja eläinten olinpaikkoja herkäl­lä
vainullaan j'a: jotakin tuosta menete­tystä
paratiisista palasi villinä.ilona sen
tajuntaan.
Silloin se saattoi nähdä emäntänsäkin
yht'äkkiä kirmai^van ylÖs töyo^ylle ja
jäävän sieltä katsomaan näköalaa levi­tetyin
käsivarsin, ja kuulla hänen on­nellisen
naurahduksensa. Ja silloin, sekin
haukahti onnesta ja nuuski kaikenmaa- ^
ilman ilmaa värisevin sieraiinin.
XVII.
Mikä raivoisa syksyn päivä tämä oli­kaan!
Taivas näytti lupaavan pian lun­ta,
Tummanpuhuva pilviseinä; nousi
lahden toiselta puolen, uhaten pmjien-tää
äskeisen syyskiijkkaan, taivaan. Se
kuv^ti merenlaljden levottomaan pin­taan
tuon saman uhmanalaisen, lyijyn­raskaan
tunnelman. Pieninä vaahtqpäi-nä
vyörjrivät lainat kohden raataa, kei­nutellen
valkoista venettä, iskien ar­mottomasti
sen laitaa vasten laituria.
Jarkko Vartia seisoi Linnpilan salin
akkunan ääressä ja katseli m i e t t e i s sä
ubs. Villiviinin punaiset, lehdettömät
oksat rapisivat akkunaruutuun tutilen
paineessa. Sysksyn runtelema, alaston
puutarha, josta yökylmät oliyat aiikaa
sitten suudelleet ruskeiksi jokaisen ku­kan,
%^rjöttää hänen edessään, odottaen
harteilleen talven valkoista vaippaa.
Vene pitäisi vetää maalle turvaan.
Tuo tuulen raju leikki raapi ja pirstoi
sen laitoja, mutta Jarkko ei saanut läh­detyksi
ulos. Oli somaa seisoa näin
liikkumattomana ja tahdottomana pai­kallaan
ja katsella, miten myrsky rai­vosi
ulkona, kun sisällä oli lämmintä
ja viihtyisää, kun suuressa avotakassa
roihusi iloinen pystyvalkea ja sydämes­sä
oli tieto siitä, ettei kukaan tullut häi­ritsemään
häntä moneen päivään.
Hän/'oli ;;icltänyt Elisaa juoksemasta
niin usein Linnoilassa. Eilisiltana hän
oli melkein ajanut hänet pois. Hän ei
ymmärtänyt Elisaa nykyisellään, sitä
kummallista äkkijyrkkää muutosta, mi­kä
hänessä oli muutama viikko sitten
tapahtunut. .Sen mliärätön hellyj-s ja
huolenpito, jota hän osoitti joka kään-tes.
sä, oli niin yllättävää ja käsittämä­töntä.
Olivatko nuo luokkatoverin h ä ä t '
tosiaarikin saaneet Elisan midtä i i
ptlMhaämaan heidän häit^ jotkT
nen olivat oUeet Elisalle nii^ töSl
ncn asia? ^
Elisan olemassaolo kiusasi häntä
noniattomasti. Häät Elisan kanssa, iS
^ » aioöss^ Elisaan!^
ollut enää sen arvoinen. Täällä Lina
lan yksinäisyydessä hän tuH usea
p^nee^si Elisan terävän aryostelm
, alaiseksi Ja totesi hänet kerta toisei
jälkeen höyhentä keveätnmäksi joI
jääkylriiä virta soljui heidän ^-äliliäi
niinkuin sydän tekisi talvea samalla valla kuin luontokin ulkona. Elisan ta
tyi huomata ja tuntea se, mutta h
kosta näytti siltä kuin Elisa ei oi
enää välittänyt siitä, miUaiset heidi
välinsä olivat, olivatko hänen tuntee
sa häntä kohtaan lämpimät tai ei? fi
san päämääränä olivat vain häät jost
kin muusta syystä kuin rakkaudest
Hän ei puhunut niistä enää naljaille
vaan nöyrästi . . . Mikä kumraaUisint
Elisa oli luopunut niiden ylellisesi
vietostakin ja ehdottanut, että he men
sivät vain kahden salaa papin IUÖ ja sil
ten matkustaisivat häämatkalle jonm
kin, minne vain Jarkko tahtoisi, vaikka
pa Lappiin, jos Jarkko sinne ikävöi
• ;Kaksf vtlotta sitten tuo ehdotus ole
• tehn^ hänestä maailman onnellisimmai
miehen. Silloin olisi hän ollut \'alim
menemään vihille ja ottamaan Elisai
niukaansa tuntureille. :Millaiseksihän h5
nen Lapin-^matkansa silloin olisi, moo
dostunut? Olisikohan hän silloinkin koh­dannut
Anrin?
Jarkko hätkähti ja palasi takaisa
noista olettamuksistaan nykyis\'>leen ^
Elisaan. Ehkäpä hänen turhamaisessa
päässään kummitteli vain kevyesti han­kittu
rouvan titteli. Luokkatoverit aj-koivat
mennä kihloihin ja naimisiiä.
Elisan piti myöskin saada sormeensa
kaksi sileätä sormusta, koketeeratai-seen
niillä. Tuskinpa hänen päässään
koskaan ratkaistiir^ kysym}"stä, mitä
merkitsi kokonaisen elämän kestävä yh-teenkuuluväisuus.
Mutta ihmeellisdS
innolla, melkein kärsimättömyyteen as-
'^ti hän oli eilen pyytänyt saada julkais­ta
heidän kihlauksensa jo sunnuntaim
'Mutta Jarkko oli sanonut jjTkäsd,
ei. Hän oli päättänyt puolestaan aset­tua
vastarintaan. Kuta enemmän Eliy
tätä asiaa ajoi, sitä jyrkemmin hän s-simmässaän
sitä vieroksui. Rakkaus ES-saan
oli aikaa sitten kuollut. Se oli ^
lapsuus- ja nuoruusajan pitkien •m
sien tottumus ja velvollisuus, joka si­toi
häntä enää häneen Hatkeamaisa-laan
olevilla hihnoilla.
Mutta naimisiin Elisan kanssa läa ei hajunnut mennä, ei ainakaan vuosia,
ei niinlcauan kuin Anri, tunturien tyttö
vallitsi hänen olemustaan, kun hän ^-
kyttävin sydämin muisteli heidän lÄ-non
rakkautensa heräämistä kirkkoai^-
kalla tähtien alla, ei niin kauan kaa
Anri unessa tuli alituiseen hänen liri­seen.
Jarkko oli ruvennut rakastaaa?
öitä. Painajaisuni kosken kuohuisU q
vaihtunut suloiseksi. lohdmt3\'aksi nä­en
sarjaksi. Hän näki toisinaan .Vira
tunturin korkeudessa, tulevan häaH
kohden kimaltelevaa, hankea pitkin l^f
palaispuvussaan, sellaisessa, jollaöca
hän hänet ensimmäisen kerran näki.*
levän kevvesti kuin hengettären. ^
takenkien tuskin koskettaessa lus»
pintaa, mutta juuri, kun hän oli
maisillaan hänet vastaan avoimin jy*
näky aina katosi. Jo^ku^ hän oh
vinään hänet uusis.sa. hämmäst>ita
sievissä kaupunkilaisvn.ittci.ssa.
kierrettyinä palmikoina ympän ^
Silloinkin tyttö tuli häntä kohden- ;
ihmeellinen hymy huulillaan ja ha»^
syi aina häneltä: Oletko
Silloin näky jälleen katosi ja h ä n j^
Mjtta jonakin yönä uni tuli uu<W^
Hän tiesi sen ja siksi hän ^^^^
Hän oli hiljattain kirjoittanut ^
JSTctalle ja kysynyt häneltä tietoja-
SIVU 4 LAUANTAINA, ELCMCUUN 23 PÄIVÄNÄ, 1948