Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, March 29, 1947

              1947
\
,,, L A U A X T A I X A ^ I A A L I S K U U X 29 PÄIXÄXÄ Sivu 7
Merta
Xe^- Yorkissa?*' '
•Kyllä minä hänet tunnen."
•'\ai nLn. Onko hän-pitjvä; vai
Ihyt, jiliava tai laiha?'*;
lussi kuvaili oman näkönsä, lisä­ten:
Muuten hän on miesten par­haita.
Mutta mitä varten sitä ky-
•sytte?"'-
" A h , muuten 'vain. Tunsin kerran
i hänet, siksi vain,'*
"Eihän vain ole heillä?*' Jussi tuu­mi.
• ^ '
•Ei ole- Kuka minun iälläni n yi
tuollaisia ajattelee eihaii t o k i ."
"Joo, mutta ei hän hullumpi mies
ole, kyllä hänelle kannattaa vähän
kon-aansa kallistaa, . . ."
"No, menkäähän tiehenne jo tääl­tä,
pian rupeatte itsellenne kosimaan.
Voisi joutua vielä naapurien silmäti­k
u k s i "tokensi Maija.
N i i n tas sai Jusi lähteä korttee­riinsa.
J a sellainen suhde jatkui, Jo
tuli s}ksy. Tuuli pauhasi nurkissa,
ja pudotteli lehdet puista. Satoi' jo
ensimmäisen lumen maahan. Maijaa
alkoi pelottaa talven tulo. Hänellä
oli aikomus hävittää Mahsikki ja ka­nat
ia mennä piikomaan ja jopa hän
oli John Stonelle lupaillutkin, että
ehkä hän tulee sinne suurkaupunkiin
talveksi. Mutta sitten hän rupesi
ajattelemaan, että mies .varmaan luu­lisi
hänen miehen perässä Juoksevan.
Enpä lähdekääln! Eipä hän ole lähet­tänyt
edes kuvaansa,-, vaikka olen
usein pvytänyt. _ Kauniita kirjeitä
vain kirjoittelee. . .
Eräänä harmaana aamuna Maija
löysi itsensä lumenpeittämänä- Ak­kunasta
hän pääsi ulos ja siellä tarpoi
\yötäröään myöten. Viimein sai hän
lapioiduksi tien navettaan ja kana­laan.
Illalla hän aikansa kuluksi kir­joitti
John Stonelle, m!ten hänelle
kävi. J a arveli myös, eUä "talo ilman
isäntää on samaa kuin syödä soppaa
ilman l u s i k k a a ' ' . Ja monta muuta
hauskaa M a i j a kirjeeseensä pani.
M a i j a ei saanut kirjettä pitkään
aikaan ja se häntä harmitti. Vaan sit­ten
eräänä aamuna ajoi auto pihalle,
eli jäi portinpieleen lumikinokseen.
Maija kurkisti verhojen raosta, kuka
tällaisella ilmalla noin vaan ojiin aje­lee.
Tunnettuaan tulijan hän alkoi
iloisena huudella:
•'Halloo: Olipa hyvä että tulitte.
X>t saattekm tehdä vähän lumitöi-tä-"'
- '
"Sehän sattui hyvästi, tulinkin juu­ri
kysymään, eikö tässä talossa saisi
töitä.''
"Saattepa niinkin pariksi päi­väksi.''
" P a r k s i k o vain. Mutta hyvä se­k
i n . "
^ ' i i n jäi Jussi Maijalle töihin. P u h ­disti
navetan, laittoi puita, hoiti ka­nat,
kantoi vettä, aukoi tiet. Mutta
Jiun työt oli tehty, olisi pitänyt läh­teä.
Jussin mielessä kuitenkin pyöri
ajatus: Uskaltaisiko kysyä isännän
paikkaa, kun tuo Maija näyttää niin
luotaantyöntävältä? Sitä hän apri­koi
puolipimeässä huoneessa kuun­nellen
radion hiljaista soittoa j a kat­sellen
Maijan puuhailua. . -
-Maija meni b'psyll«, mutta kun
Jiän aukaisi navetan oven, sieltä lensi
ijlos lintuparvi. Toisia oli jäänyt si­sälle
ja ne yrittivät ulos rikkinäisestä
•ikkunasta. Maiia hosui heinillä ja
pauhasi:
•'Senkin riivatut kun sotkette leh-
•nän heinät! Menkää, menkää, h u i s ! '
Hän tukki reiän heinillä mutisten:
• O h s i pitänyt vielä py>-tää Jussia
|a:ltamaan tuo ikkuna, mutta tafsi
jo mennjL"*
Hän hpsi, laittoi Manslkille hy-vän
vuoteen, painoi oven hyvin kiin­ni
ettei tuuli sitä aukaise. Sitten
hän muisti vielä heinälukon ikku­nan
reiässä- Siinä se oli. J a niin hän
meni huoneeseen. Tehtyään työnsä
hän istahti vastapäätä Jussia,* joka
oli juuri tullut ulkoa.
- O l i p a hy\% ettette vielä men­nytkään.
Ettekö n^nisi ja laittaisi
uuden ruudun na\^tan ikkunaan, et­tei
linnut pääsisi sotkemaan heiniä?
Siinä on heinätukko, A*aan se näyttää
siitä aina putoavan pois."
" E i se ole pudonnut, minä sen
otin pois'', sanoi Jussi vähän, alaku­loisena.
"Mitä varten otitte? Mansikki saa
vielä kylmää,"
"Turhaa, eihän se ole Mansikn
lähelläkään. Kun menin äsken ulos,
näin lumella pienen linnun melkein
paleltuneena. Emo lenteli ja piipitti
vierellä kuin apua rukoillen. Otin
pienen linnun lämpimään käteeni.
Tunsin sen jääkylmät jalat vapise­van.
Puhalsin lämmintä henkeä ja
lintu näytti saavan eloa. Vein sen
heinäläjään, johon pilkisti aurinko.
Kuulin emolinnun piipityksen — otin
pois heinätukon akkunasta. Emo
stn isant
K i r j , ORPO.
•Todellisuus on satuakin ihnieel-rsempi",
sanotaan, ja siltä tniriusta-kin
usein tuntuu.
Kaukaisessa maaseudun kolkassa
ön opettajattarella hyvää aikaa se­kä
lukea että ajatella pitkät tah-i-il-lat
läpeensä, kun ei ole mihin mennä,
ei hu"viiuksia eikä seuraa. Istuin
eräänä tällaisena iltana ja luin ^riiäs-tä
lehdestä omituista kertomusta.
Luettuani sen kuljin ja mietin pari
päivää h\^in tarkkaan sitä kummal­lista
tapausta, jonka kulku siinä-se­litettiin.
Mielin myöskin omaa it­seäni.
Vihdoinkin oli päätökseni var­ma.
Se kertomus, joka saattoi minut
niin miettiväksi ja ajattelemaan itse­äni,
kuvaili naimatonta äitiä, joka
oli luovuttanut synnyttämansä lap­sen
ventovieraille. Tultuaan \'an-hemmaksi
hän ainoastaan toivoi edes
kerran näkevänsä lapsensa. Hän a-lensi
sisälle, hyppeli iloisena akku-^ jatteli ja tuumi, miten suureksi se
nan ja Mansikin välillä. Silloin muis­tin,
kuinka äiti kantoi minua kun
olin pieni ja niin märkä, että vaat­teet
jäätvnvät päälleni. Äiti otti ta­kin
päältään, pani sen ympärilleni
ja itse kahlasi polvia myöten lumes­sa.
Pitkä oli talojen väli. 'Ah\ hoi­perteli
ja istahti lumelle- Valo il­maantui
hämärtävään iltaan. Se
tuntui olevan-niin kaukana; A i l i koet­ti
nousta, vaan ei jaksanut. Hän sa­no:
minulle: 'Mene sinä tuota valoa
kohti eläkä poikkea tieltä.' Ja hän
köytti nuoralla takkiaan lujempaan
ympärilleni. -NlirTa menin valoa koh­den,
vaan se sammui. Minä astelin
yhä. Hevonen tuli vastaan ja seisah­tui.
Mies otti minut rekeensä ja kysyi
kuka olen. Sanoin etta olen Juho
ja äiti jäi tuonne. Mies ajoi edel­leen.
Äk'.iiä hevonen seisahtui ja al­koi
pärskyit. Mies laskeutui reestä
ja nosti jotakin lumesta rekeen. Jat­koimme
matkaa. Minua raukasi väl­lyjen
alla ja minä nukahdin. ^ l y ö -
hemmällä sain tietää, että mies oli
isäni ja äitini pettäjä. Siksi otin hei­nätukon
pois reiästä. 'Muistin äidin
tuskan ja taistelun minun tähteni..
Hiljaa, nousi Maija, asteli keitti­öön,
pyyhkäisi silmäkulmaansa, me- .
ni varovasti ulos, na\-ettaan, ja heit-v
teii j\-viä lumelle, että pikkulinnut
huomaisivat.
0*lyöhemmin hän sanoi Jussille:
"Oien ajatellut äitinne kohtaloa,
miten hänelle kävi?"'
^ ' E n oikein muista, äitiäni en sit­ten
enää nähnyt. Mutta isäni muia-lan;
hän menetti kaikkensa, viina
vei talon ja tavarat ja lapset jou­tuivat
maailmalle."
T u l i hiljaisuus. E i kumpikaan pu­hunut
isoon aikaan mitään.. Tuuli
vain tohisi ulkona ja sireenin oksa
raaputti seinää.
" X i l n , eiTiöhän pidä jo lähteä",
tuumi Jussi, nousi ja meni,
^faija seisoi ovella ja huusi pe­rään:
"Kuulkaa, tulkaa takailin!"
Jussi pala.-'. Maija ojensi hänelle
kätensä ja sanoi:
" T u l e usein luokseni — tulethan?"
Jus-^i puristi pientä työn kovetta­maa
kä'tä. Hellä tunne ailahti pr>-
\-e.-sa ja s^inat purkautuivat ulos:
".Maija' sinä olet ollut .sydäns43-
puk.a55ani siitä saakka kun ensiker­ran
sinut näin . . .
Maija ei vetänyt kiittiiän poL>,
pieni tyttö nyx oli kasvanut ja vart­tunut,
suureksi vaaleaksi neidoksi,
joka ehkä oli hyvinkin isänsä- näköi­nen
. . . Hän halusi saada nähdä
(vttärensä ja saada kertoa hänelle
tämän i.sästä, halusi saada hänen o-masta
suustaan kuulla hänen omasta
elämästään ja olosuhteistaan.
;Minun tapaukseni ei ollut aiv.an
samanlainen. Minun vanhempani
eivät koskaan olleet naimisissa, iNIi-nut
oli kasvattanut vieras. Minulla
oli nimittäin kasvalu.svanhemmat.
Olinkin jo kokolailla varttunut, kun
aloin ymmärtää, että tuo kiltti täti^^ oli se nimi, joten en ole voinut ereh-mausta,
josta oli seurauksena pieni
tyttölapsi, jolla oli täysi oikeus kut­sua
häntä isäkseen. Mietin ko\'asti
itsekseni. . . ehkervät k3s\'aius\'an-hempani
pitäisi siitä,'että ottaisin sei-koa
isänäni — oli\'athan he tehneet
kaikkensa minun eteeni. Minun ei
ollut koskaan tarvinnut huomata, et­tä
olin heidän luonaan isätön ja äi-ditön,
»
Mielin tarkkaan . . . voisinko läh­teä-
ottamaan selkoa isästäni . . .
Eihän minun tarvinnut hiiskahtaa
heille sanaakaan koko asiasta. —
Voisinhan matkustaa Heisin-kiui lo-man
aikana. Silloinhan ei yksikään
ihminen saattaisi aavistaa, että mat­kallani
oli erikoistarkoitus. Lisäk­si
ei kukaan ptiikkakunnalla tiennyt,
että olin oikeastaan " o r p o " . Luettu­ani
kuvauksen vielä pari kertaa pää­tin
itsekseni: juuri nyt tai ei kos­kaan!
Ensi loman aikana-matkus­tan
Helsinkiin, ellen tapaa isäiini, en
koskaan enää yritäkään häntä etsiä.
Isälläni oli hjVm erikoinen nimi.
Hänen osoiiettti;in en tiennyt, mutta
olin varma siitä, että ilman muuta
hänet löytäisin. Yksinkertaisesti p u -
helinluetetlosta, sillä olihan liikemie­henä
varmastikin puhelin.
Muistan vielä, miten oikein vapi­sin
jännityksestä- mennessäni puhe-linkoppiiif
Helsingin asemalla, jossa
selailin puhelinluetteloa . . . selailin
sinne tänne ja olin niin hermostunut
. . . Aivan oikein, siiniihän hänen
nimensä olikin. Hän oli ainoa, jolla
joka silloin tällöin tuli minua terveh­timään
ia usein lähetti rahaakin, to­siasiassa
oli minun oma äitini. En­nen
hänen kuolemaansa oli hän jät­tänyt
kasvalusvanhemmilleni tietoja
it.sestään ja minusta. Kun tulin van­hemmaksi,
sain kuulla, minkä ver--
ran kasvatusvanhempani tiesivät
menneistä kohtaloistani. En niitä
paljoakaan ajatellut.' Olin aina kut­sunut
kasvatusvanhempiani isäksi ja
äidiksi, eikä minulle ollut koskaan
juolahtanut päähäni mitäiin lähem-tyä.
Ensinvmäinen päätökseni oli
soittaa hänelle, puhelimella puhua hä­nen
kanssaan. Hillitsin itsen". E i ­hän
kello ollut kuin puoli kahdeksan
aamulla. Isäni ei mahdollisesti vielä
oilut pystyssä. Ja mitä vastai.sin,
jos j:"iku ky.-iyisi, kuka minä- olen?
Hän luult:ivasti meni konttoriinsa
vasta aamupäivällä. Ehkä voisin
soittaa ja ky.syä, missä hänellä oli
konttorinsa? Ei sentään, kyllä oli
parasta, että ensin vähän rauhoituin.
\"oisinhan sitten vähitellen kävellä
piä tunteita sitä tuntematonta herraa hänen asuntoonsa, jossa voisin pyy-kohtaan,
josta todellisuudessa oi:
riippunut minun olemassaoloni. Luet­tuani
mainitsemani kuvauksen, .maat­toi
se minut ajattelemaan . . . olihan
todelTnen äitini jo kuollut, mutta isä­ni
oli vielä elossa. Halusinkin hyvin
mieleiiäni .-^aada nähdä isäni. Ehkä
isäni itsekhi hiljaisina hetkinä ajat­teli
nuoruutensa rakkauden huu-vaan
kietoi toisen käten.^ä Jus.-in kau­laan.
Jussi ymmärsi ajan tulleen ja
suuteli Maijaa ensikerran.
X'yt Jussi kertoi peittelemättä, et­tä
hän onkin tuo John Stone.
Maijan riemulla ei ollut rajaa kun
he yhdes.^^ä menivät navettaan juot-
!amaan lehmää ja näkivät pelaste­tun
lintusen voivan hyvin. Maija
tarttui Jussin kaulaan ja sanoi:
••0;i.s'n paleltunut ilman sinua.
Kyllä rakkauden jumala o.^^a ohja­ta
yhteen vaikka kuinka olisi pakka­set
ja pyryt"'
• » o
Edeliäkerrolusta on vierähtänyt
js) vuosia — niin paljon vuosia, et­tä
Ju.-s:.-:!a on tullut onnellinen vaari
ia Maijasta onnellinen mummo. He
kiikuttelevat polvellaan kaunista
miehen alkua ja lepcrtelevät hänelle,
niinkuin ennen omalle lapselleen.
tää saada puhua hänen kanssaan kah-denke.^
ken. Se oli parasta. Hän oli
varmastikin naimisissa, joten ei mi­nulla
ollut mitäiin syjtä tavata hä­nen
perheensä jäseniä, mutta toisel­ta
puolen olin halukas näkemään, mi­ten
he asuivat , . .
Kuljin kaupKingin ristiin ja rasMin.
Mietin kummallista tehtävääni. M i -
icri he ottaisivat minut vastaan? •—•
En ollenkaan epäillyt, että he ajai­sivat
minut ulos . . . sillä enhän
•vaalinut mitään!' Halusin vain sa­noa:
'Te olette isäni,* haluan Teidät
edes kerran nähdä . . . suonette an­teeksi,
että vaivasin, en aio tulia tois­tamiseen!"'
Ehkä isäni heltyisi ja
alkaisi puhua menneistä ajoista. E h ­kä
hän suoraan hämmästyisi ja olisi
iloinen tapaamisestamme, varsinkin,
kun muihin nähden vaikenisin? E h -
kil hämmä.styisimme molemmat . . .
Jo.s hän tekisi minullejpitakin ky-
.-.ymyksiä, kertoisin, että minulla on
mainio kasvatuskoti % että olin nyt
opettajattarena . ja tyytyväinen työ­höni.
Sitten poistuisin ainiaak.*?!. Jos
hän^n rouvansa häneltä myöhenmiin
jotain kysyi.si, saisi hän vastata, mi­tä
ilse haluaisi, en siitä välittäisi.
Iltapäivällä seisoin heidän ovensa
takana ja soitin ovikelloa. Nuori
' H k i
•• ..'1
•M'
' '•'•iti
5 l i ' * *
'Ai
'Is