Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, October 22, 1949

              »he sanovat n i a ^ i
•avat kärsiä min pai-heikkouksieh
täh.
maailma on paha,»
staa minulle?'' ]jy3^
nyt taitaa olla tosi
. — " • • « ^
na, epäselvänä mu-äidin
vuoteen jal-i
k u i n kissa kokoon
m valtaamana, ttin-tuksen
äidin kuole-la,
kodin, äidin,
liti vuoteeliaaa ää-askissaan.
^ ^ ^ v :
i i k i m kesäauHä;kD
Etsta sisään, sattui-makaavan
kasvoi-nkahrtanut.
Suimsa
ihyssä; Naapurin
painanut kuolleen
1 -taluttanut piioli-
)jan ^kotiinsa,.
n t o i a , mitä kos­tavan
käytäntöön,
set; saataisiin me-t.
hammaslääkärin
iten, että se olisi
i^ysyalloissa^tä-n
jo V. liB75;inut-rpieni
osa l^)sista
iksi. Mainittuna
ärjestettiin erään
ston toimesta nis.
joka tarjoaa.koy-än
äideilleen päi-
Yorkin jokia >pit-
I päteviä lääsärei-
, ja sairaanlioita-en
idea oli, että
n, helpommin lää-i,
kun he saavat
»ssahe saavat ruo-jolla
kaikenlaista
a elokuussa, sekä
liä viikolla uiva
n, joka harrastaa
'a asioita ja kykc-
- / . IF. Snellman.
XXIV
papualaiset kuljettivat y h d e l ;^
vank-2n=a ynnä kaikki kuolleet viheliäi­seen
:^yläänsä. Sielläkös nousi J l o ja
Ihast'-^-^ voiton jöhdostal Koko kylä
jienii vastaanottamaan kotia palaavia
ja jo: ennakolta ihailemaan herkullisia
paisttja. . . . , _ •
Miien muiden vankien kavi, sitä ei
\ndr£35 tiennj^, mutta syytä oli hänen
luulla, että muitten kanssa rii^^
jamöin k u i n hänenkin.
Hä-net puolestaan pistettiin bambu-ruooista
tehtjryn häkkiin, jpka sitten
ripustettiin puun oksalle heilumaan.
Andreas tunsi itsensä syvästi louka­tuksi
tällaisesta kelvottomasta kcäite-lusta.
Häii tiesi t\innoss.aan, ettei hän
ollut mikään hanhi eikä talkkuna eikä
muu semmoinen eläin, jota sopisi häk­kiin
panna. Nähtävästi piti-vät paka­nat
i ä n t ä vain jonkinlaisella siivettömä­nä
lintuna. Mikä häväistys panna ih­misen
lapsi asumaan häkkiin, jossa ei
voinut ojentaakaaai litseänsä, vaan täy-tjy
istua kyyryssä koko ^jait!
Ja kuioikä M n vinuiiastui acjatelles-saan,
että hän, Andreas Jelky, syödään
nahkoineen päivineen! Hän vakijutti
kunnioitettaville herroille^ ännissjräjille,
ettei hän ole luotu eikä edes kelpaakaan
syötäväksi. Hän näet ei ole kyllin l i ­hava
paistiksi, hänen lihansakin on sit-keänlaista
ja hitaasti sulavaa, koska hän
ei enää ole mikään nuorukainen, j a vii­meiseksi
. . . kummallista kyllä, mutta
niin se nyt vain on eikä hän sille mitään
mahda . . . hänestä on yleri vastenmie­listä
ruveta ruoaksi . muille ihmisille.
Hän ei oikein pidä siitä.
Mutta turhaan selitti hän tämmöistä
mustalle joukolle, joka aamusta iltaan
kuljeskeli hänen häkkinsä ympäri, sil­millään
jo ahmien häntä, ennenkuin
heillä oli tilaisuus tehdä se huulin ja
hampain.
Oikein nuo hirtehiset nauroivat hä­nelle,
ja nähtävästi oli heidän hupaista
katsella, kuinka tuo typerä valkoinen
paisti puhua psfasaiir heille joutavia ja
koetti päästä: i^akinoille heidän kans­saan.
•
tuen tuosta tuli sinne emäntiäkin,
ja nämä jakoivat hänet jo ennakolta
keskenään, jottei sittemmin enää riitaa
ja eripuraisuutta nousisi. Kaikessa so­vinnossa
päättivät he: sinä, mummo,
saat sääret, miniäsi vasemman, käsivar-len
ja lapaluun, täti pyysi jo eilen pää­tä
omakseen, ruhtinaan. rouva, vaati
väittämättöhiästi kylkiä, mutta niinä
tahdon sydämen jamunaskuiit . . .
Ja kaikkea tätä piti Andreaan kuulla
omin korvin! Ja kun hän keskeytti
tuommoiset keskustelut ja pani lujan
rastalauseen oman olentonsa osittamis­ta
vastaan, s i l l o i n nauroivat mustaihoi­set
oikein sydämensä pohjasta hyvän­tahtoista
naurua, sillä eiväthän he
liäntä vihanneet, eivät ollenkaan, eivät­kä
olisi hänelle millään muotoa tehneet
mitään pahaa; heidän mielestään oli
niin luonnollista, että vangittu viholli-iien
oli ruokaa.
Monta päivää vietti vanki näin hä­kissänsä.
Mitään pelastuksen toivoa
hänellä ei ollut, hiljaisessa epätoivossa,
melkein tylsyyden tilassa, odotteU hän
kohtaloansa. 1
Pitkällinen odottaminen se teki t i ­lan
kahta tukalammaksi.
•Joi-pa tämä komedia jo loppuisi!"
huokaili hän usein, ''Syökööt nyt ^SL-i^
anat minut kerrankin, koska niin ha­laavat,
mutta mitä varten kiusaavat-he
n^Jnua niin k a u a n tässä: häkissä?" • ^
Ruokaa ja juöinaa ei häneltä puuttu­nut:
nälkäkuolemaa hänen ei suinkaan
'^an-innut pelätä. Luonnollistahan se
J*l'^in, sillä papualaiset tietysti kyllä
ottivat pitää huolta^ että saisivat hä-
'^estä mahdoilisiniman lÖiavah paistin,
-Wu:ta Andreas paran: d t ^ ^ ^ ritieli
pitää makean leivän päiviä. Tuskin
hän kajosikaan ruokiin, joita hänelle sy­sättiin
häkkiin.
• *
Mutta papualaiset,, huomattuaan et­tei
vanki mitään syönyt, Fähettivät
häkkiin miehen, jonka piti työntämällä
työntää ruokaa Ahtti parkaan, ja tuom­moista
liiallisuutta välttääkseen And­reas
katsoi parhaaksi ruveta syömään
vapaaehtoisesti.
Ihmisten joukossa, jotka almomaa
ympäröivät hänen häkkFänsä, herätti
muuan nuori, mustanruskea tyttö hä­nen
huomiontansa.
Joka päivä tuli tyttö häkin ääreen
j a katseli häntä silminnähtävän osanot-tavaisesti.
Surumidbyys kuvastui immen kas­voissa,
melkeinf» olisi sitä saattanut
sanoa sääliksi. Eitö hän ollutkaan
niiden joukossa, jotka Andreasta pilk-
/kasivat, ei hän ollut edes välmnut itsel­leen
makupalaakaan hänestä.
; Mitään hän ei Andreaalle milloin­kaan
piihuhtit. Siinä häkin äai^ssä
hän vain seisoi ja katseli häneen tunti­kausia
kirkkailla silmillään.
Mikä se noissa silmissä niin kirkkaa­na
kiilsi? Se oli kuin olikin kyynel.
Keraan yöllä, kun koko kylä makasi
sikeässä unessa, ja armaditavainen uni
rupesi vankiakin vaivuttjamaan val­taansa,
heräsi Andreas äkkiä.
Joku tärisytti häkkiä, ja tämä liikun­to
se oli hähet herättänyt.
Häkin edessä seisoi joku olento, jon­ka
kasvoja ei voinut pimeässä eröittaa.
*'Kuka siellä on ?" kysyi Andreas ja
hänen äänensä ilmaisi hänen odottavan
unta.
**^Minä olen Kvanga, isäni J a äitini
t5rtär", kuiskasi, hento naisen ääni.
"Miksi' häiritset uritani, ainoata loh­dutustani
tässä hirveässä tilassa?" ky­syi
Andreas nuhdellen.
"Parakasi tahdon, valkea mies",
virkkoi papualainen tyttö. "Saatatko
luottaa minuun?"
Andreas oli vaiti.
" E t luota minuun", huokasi tyttö
surullisesti. "Ja kumminkin tahdon
parastasi. jKvangan on sääli sinua, val­kea
mies, Kvanga surkuttelee sinua."
"^Saatanko uskoa semmoisen puhetta,
joka ei kammoa syödä lähimmäisensä
lihaa?" sanoi Andreas.
"Valkea mies" lausui tyttö loukkau-tuneen
ylpeästi, "erehdytpä minusta.
Kvanga 'ei ole vielä - koskaan, dttanut
osaa noihin kaubeihin aterioihin. Kvan-gaa
kammottaa ihmisen liha, ja ennen
antaisin silpoa itseni palasiksi kuin söi­sin
lähimmäiseni lÄaa."
"Kiitos silloin, kiitos säälistäsi, lem­peä
tyttö", änkytti Andreas liikutettu­na.
"Oletpa ainoa tämän kansan lapsi.
Jonka riiihassa inhimillinen sydän syk­k
i i , eikä eläimelliset himot. Puhu, tyttö,
mitä tahdot minusta?'
'''Kvanga tahtoo pelastaa sinut",
kuiskasi tyttö niin hiljaa kuin mah­dollista.
•
Tuskin malttoi Andreas olla huu­dahtamatta
ilosta ja riemusta.
" H i l j a a ! " varoitti tyttö ja laski hen­non
kätensä häkin kapulain välistä
Andreaan käsivarrelle. "Jos saavat tie­don
aikomuksestani, niin odottaa mi­nua
sama-tuho kuin sinuakin."
. " J a miten luulet pelastuksen olevan
mahdollisen?" kysyi Andreas.
"Tänä yönä se vielä on mahdoton­ta",
vastasi tyttö, "mutta anna asia
minun huolekseni. Ensi yöksi val­mistan
ikaiMki j a silloin lähdemme.
Meillä ei ole paljon aikaa hukattaya-ria;
piäh' on^n«i&»n>vuö^^
- K i r j . L U D V I G HEVESY-
" J a minutkp vain pelastat; minut
yksinäni?" kysyi Andreas. "Eikö nuor
ri rintasi tunne vhtään sääliä tovetei-tani
kohtaan?"
".Tovereitasikq?" huokasi Kvanga.
" E i heitä enää ole elossa ainoatakaan:"
"Kuinka?" kiljaisi Andreas t u s k a i ­sesti.
"Miten on heidän käynyt, ker­ro!"
: • ' . •
"Heidät on syöty, kaikki ensimmäi­sestä
viimeiseen. Ensin syötiin kaikki
tappelusta tuodut kuolleet ja sitten
tuli hengissä olevain vuoro, ja tänään
he teurastivat viimeisen. Huomenna
hänet syödään. Ylihuomenna tulisi s i ­nun
vuorosi, mutta toivon yritykseni
onnistuvan, niin että saan sinut pelas­tetuksi.
Nyt jätän sinut, mutta luota
minuun. Ensi yönä tulee Kvanga jäl­leen
luoksesi."
Hän puristi vangin kättä j a katosi
sitten yön pimeyteen.
Andreas jäi yksikseen j a vaipui tus-kalUsän
mietteisiin, Hän ,€i vöinot
unöhtäiäioa^riensä kauheata kohtaloa.
Monta kuumaa kyyneltä itki hän hei­dän
tähtensä. Nukahtaa hän ei tänä,
yönä voinut ollenkaan.
Sanomattomassa ahdistuksessa odot­ti
hän päivän koittoa. Puun latvassa,
aivan hänen häkkinsä kohdalla, kajahti
huuhkajan kamala huuto. Hänen to­veriensa
kuolematko se ilmoitti, väi
ennustiko hänelle samaa f — Epätietoi­nen
tulevaisuus. " •
Paiva koitti viimemkm.
Kylän asukkaita, yaimöyäkeä ja lap­siakin,
rupesi jälleen ttn^eilemäan hä:^
kin ympärillä. Tänäaii"ifie'^talselivat
vankia entistä harts^malla hallilla, ja
siihen arvasi Andreas syyn olevan seh^
että kukin tiesi, kuinka lE^ellä se hetki
oli, jolloin tämä yiimiBinenkin,. vanki
lähtee kaikkien vankien tietä kulke­maan.
, _
Andreaan jännittyneisyys kiihtjri
päivän kuluesisä oikeaksi.^ kuumeeksi.
Hän tiesi olevansa yht'aikaa 's^kä hau^
dan partaalla että pelastuksen kynnyk­sellä.
Kauhea epätietöisuusl JCum-paisenko
oH kohtalo häneäteimäärän­nyt?
Oliko hän huomenna viää elä­vien
joukossa väi kalmäh lapsi?. )
Hän säpsähti ilosta, huomattuaairt;
äkkiä väen tungoksessa Kvangan.
Nuoren papualaistytön solakka var-.
talo ja kaunis muoto pistivät heti koh­ta
silmiin?^ muun naisväen joukosta,
joitten laita kauneuteen nähden oli ai­van
päinvastainen. Hänen suuret rus­keat
silmänsä olivat lempeät kuin anti­loopin
silmät. Kaulassa oli hänellä
nauha punaisia koralleja, jotka niin
viehättävinä välkkyivät vaaleanruske­alla
rinnalla. Hänen yllään oli kirja­vista
papukaijan höyhenistä tehty ha­me.
Ruskeissa kiharoissa heilui pitkä
valkoinen strutsin sulka. Loistavat
renkaat riippuivat korvissa; oikeassa
ranteessa ja oikeassa nilkansa oli sievät
pienistä merisimpukoista tehdyt ren­kaat.
•
Kvanga olikin kylän kaUnein tyttö.
Hän ei puhunut Andreaalle sanaa­kaan,
ei edes viitannutkaan hänelle. J a
kumminkin vaikutti jo hänen läsnäolon­sa
rauhoittavasti vangin mieleen. An-dreaasta
tuntui, ettei, hänelle Kvangan
läsnäollessa vainut tapahtua mitään pa­haa.
N i i n elähdyttävää on yksinäiselle
hylätylle tieto, että on lähellä sydän,
joka tuntee samaa kuin hän ja joka
säälien seuraa hänen kohtalonsa ^vaihei­ta.;,.'
• •
Auringon ollessa mailleen ::m^einäir
sillansa tuli kolme vaikusta kylästä
häkin ääreeo.
•Väki \'äistj'i kunnioituksella heidän
tieltänsä ja rupesi kohta innokkaasti
ja käsiänsä viuhtoen puhumaan ja me­luamaan
ja tanssivat häkin ympärillä
kuin hassut, katsellen sUminähtävällä
ruokahalulla Andreas parkaa ja mais­kuttaen
kiehään. Vaimot kiistelirät ja
väittelivät Rovasti, mutta alastomat
lapsikakarat heittivät kuperl?eikkaa ja
kirkuen ja huutaen leikkivät kaulan-leikkaamista.
Vanhuksilla oli ruumiin etupuolelle
kuvattu valkoisella värillä ihmisen luu­ranko,
joka teki heidät hy\in kamalan
näköisiksi. Vanhimmalla heistä oli kä­dessä
käyrä puukko, jonka terä iki­vanhan
tavan mukaan oli obsidiani-
Toinen papualainen avasi häkin; kol­mas
tarttui vapisevaan uhriin ja veti
hänet ulos.
Andreaan silmissä rupesi maailma
pyörimään. Puut, ihmiset viheliäiset
savimökit, kolme papualaista, häkki,
— kaikki pyöri hänen ympärillään hui­maavaa
vauhtia.
Kuka saattaisi J4"™"*?stellja tätä,
kun ke^^^ noita ihmispe^toja häntä,
t^urvatpnta, aseetonta, toivotona uhka­si
ilmeinen kuolema?
Niin,, hän vapisi. Mutta heikkoutta
kesti hetkisen vain. Senjälkeeh ojen-sihe
hän ylpeänä, ojensihe niin hyvin
kuin alituisesta kumarässaolosta kan­keiksi
käyneet polvet sen sallivat, ja
huusi ylenkatseellisesti omalla armaalla
äidinkielellään:
"Nähkööt nyt sitten nuo pedot, m i ­ten
valkea mies osaa kuolla!"
, Silloin hän huomasi Kvangan. Tyt­tö
oli entistä kalpeampi. Silmissäkin
pjJo»i^ «ntistä kirkksiampi tuli. Mutta
äänetönnä, liikahtamatta kuin kuva­patsas
seisoi hän lujasti paikallaan. Jos;;
k u s y a i n kävi vavahdiis kautta hänen
kasvojeinsa, osoittaen ankaraa myrskyä
mikä hänen rinnassaan raivosi.
kolme vanhusta piti neuvottelua
kesJs^nlSn. Puukolla varustettu tahtoi
raastaa uhrinsa paikalla teurastetta­vaksi,
Toinen, joka o l i avannut häkinj
katsoi aurinkoa ja arveli vielä olevan
•liian aikaista. Kolmas, joka oli Andre­aan
vetänyt ulos häkistä, tutkisteli ja
tarkasteli asiantuntevasti Andreaan
r&umista. iPerinpohjin koetteli hän
häntä joka paikasta ja mutisti sittea
suutaan, ikäänkuin sanoen: ei tuossa
juuri kehumisen varaa ole. Nähtävästi
oli paisti hänen mielestänsä vielä liian
laiha. Monta kertaa käänsi ja pyörit­teli
hän Antti parkaa ja osoitti sitten
sormellaan! niihin kohtiin ruumista,
mitkä eivät olleet tyydyttäviä hänen
mielestään, vaikka lihpittamiskeinpa
oli, säännöllisesti käytetty jo monta
päivää.
Sitten pantiin harmaat päät Jälleen
yhteen ja neuvoteltiin, Puukkomies ei
tahtonut antaa perään millään muotoa,
vaan heilutti julmistuneena asettansa.^
Viimein kumminkin saiyat toiset hänet
taipumaan; toinen avasi jälleen häkin,
toinen sysäsi vangin sinne. Sitten pan­tiin
häkki koreasti kiinni j a lähdettin
kylään takaisin, ja matkalla koetteli
voitonsaanut enemmistö entistä ponte­vammin
selittää syitänsä ja perusteitan­sa,
napisevalle vähemmistölle.
Nähtyään näin pettyneensä toiveis­saan
väkijoukko päästi julman huudon.
Muutamat yrittivät syöstä häkin päälle
ja silpoa tuon liian kauan säästetyn
muukalaisen omalla vastuullaan, miitta
toiset estivät tämän läittomaft oman
käden oikeuden ja vasta monen pitkäl­lisen
kiistan perästä taukosi intoilevan
vastustus, ja auringon laskun jälkeeti
hajosi kunnioitettava yleisö eri tahoille,
lujasti luottaen siihen, että huomenna
tuo. kauan odotettu hetki viimeinkin
LAU:/e*TAINA, LOKAKUUN 22 PÄRTiöfÄ,- 1949 S I V U S
ry.