Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, June 1, 1940

              L Ä U J W T A I N Ä , K E S Ä K U U N 1 P Ä I V Ä NÄ 1940
kanan, e t t ä minä viimein lähden ko-tim
tahssdstaf JPolanskin k a n ^ ja
öfcän hänet sisälle kamariini. Sulha­seni
kurkkii perään j a vielä ilkiää tul­la
ikkunan taakse kuulostelemaan^"
€tta jos minä varmasti laisken Pölans-kin-
kamariin asti: Seuraavana aa-inuna
iiunua - niin inhqitti'^
malasti pisteli vihakseni, että iUaHa^
kun piti mennä pistelinkille^ sulhaseni,
sen ix>liisin kanssa, minäHitintänäQ
kipäveitsen koristani ja>{Kiätin nue^^
lessäni, että -nyt fpubirvat.viimeiset
ptdbeesi^Toistd^
— Miirhäisittdco te sitten sen po-
— Kittiä kanssa, se ei tullutkaan
K i r j . E E R O M E R I
np^ODELLAKÄAN eivät asiat oi-
.•••leet parfiaalla-kannalla niillä nurr
kiila T^ööl(ä,äjos^^^ naapuruteina ele-r
iivät-ilaaraset^ Vasarat ja HölsJsaset^
Porraskäytävissä riideltiin «ja. heitd^
tiin tylyjä sanogat. Haaraset-syytti^
vät Vasaroita w ja'«Vasarat Haarasiay
joh<m -syytökäeen lyhtyi koko vuokrar .
kääarmr pääM>ja aUimokralaisi
ten. Syytmiin nimettöniien -kirjeitä
tenr kirjoittelemisesta, kylj^huoneen
käyttämisestä liitto^mH • ma-näköinen!
Hah oli y h ä ja
kuohukermassa, niin että olisi voi­nut
luulla- hänen käjmeen.virkistyk-i
sdcseen uimassa naapuritalossa olevan
maitokaupan . kenna-astiassa.^ Hän
sdsöt^antiossa käytävässä yksin pitr
kän aikaa, tarkasteli tasku jaan j a etsi
asuntonsa avainta,! vaikkakin - valita*
lavasti turhaan.. Sen perästä hän al^
koi . seuloa erästä toista lasiaa*.—
Miten^ ihmeessä hän selittää puoli­solleen,
joka saattoi minä hetkenä hyrs
enää pistelinkille. Mitäpä hän, kim ^ ^ ^ ^ yhtä herttaisesti;
oti saanut mitä oli tahtonut. Pit-vielä
ainäkm -yksi kunnollinen naap-j-ri
talossa, jolta voi nieimä lainaamaan
jotakin, esimerkiksi kermaa, jos itsej-tä
sattui puuttumaan eikä viitsinvl
vaivautua puotiin saakka.
Rouva Haaranen soitti neiti Hok­kasen
ovikelloa, jöllölh tämä oli saada
halvauksen säikähdyksestä; Neiti
Hokkanen komensi aluishoususilleen
riisuutuneen Reino Watdemarin pii-loutiunaan
oviverhöjen taakse. Tä­män
tapahduttua aukaisi'oven rehel­lisin
silmin kiitai kuhiiiällise^ ikä­neidon
t u l e ^ m . "
Rouva Haaranen-sanoi herttaisesti
hymyillen hyvän päivän, jtOion neiti._
Hokkanen yhtyij hymyillen hänkin
ta tuulettamisestä,.pyykkituvan ylet- onnettcönuuden tapahtumisen silla
kään aikaan minä en uskaltannt sa­noa
Pölanskille, e t t ä minulla on asiat
n i i n p ä i n . . . kaikki ihmiset sen jo voi
nabdä minun päältäni, ktin minä v i i ­mein
. . . Vöi, voi, sitä Polonski rauk­kaa,
se tuli ihan villiksi ilosta, kun
hänelle n^t muka lapsi on tulossa,
hän isätisi pääsee. Täytyy heti ru­veta
häitä hommaamaan, hän toimit-
- • taa puolihupsuna onnesta! Minusta
se tuntui niin ilkeältä, että päätin
hommata pois sen lapsen itsestäni
vaikka millä konstilla. Mutta ku­kaan
kätilö ei uskaltanut enää ruve­ta
millekään, minä olin silloin jo seit­semännellä
kuukaudella. Koetin minä
sentään kaikki maailman konstit, mi­t
ä ikinä olin ihmisiltä kuullut. Ru­koilemassakin
kävin sellaisen juma­lanäidin
luona, jonka sanottiin autta­van
niissä asioissa. Kontallani minä
ryömin sen edessä, itkin, rukoilin ja
paastosin, mutta ei se auttanut. Lo-piUia-
Tnrrfä i^^^ höntiksi, että
"tämän, leipäveitsen työnsin mahaani
kaksin käsin. Ajattdin, eltät^amapa "
sille vaikka Ji^^leiiftsS^
nä lapsikin, ettei joudy maailmaan
k ä r s i m ä ä n . . .
— Te siis oman lapsenne ..?
— Ihmiset ehtivät hätiin. .Minut
vietiin sairaalaan, kaksitoista päivää
minä makasin kuumeessa sairaalassa.
J a kun tulin tuntoihini näyttivät mi­nulle
poikani, pikku Franz r i e v u n . ..
ei haava häneen asti mennytkään . . .
Jumalalle kiitos olkoon . . . minä rupe­sin
pitämään häntä niin kauhean
rakkaana. Ja Polanskia rupesin pi-tiiniään
rakkaana, joka päivä hän kä­vi
istumassa minun sänkyni vieressä
j a vei vihille sitten, kun minä pääsin
sairaalasta. Häntä ei mikään muu
huolettanut kuin se, että jos keuhko­tauti
tulee lapseenkin. Hänessä kun
itsessään oli se tauti. Minua tunnos­sani
huoletti, e t t ä jos lapsiraukka saa
minun luontoni perinnöksi, perinnölli­syydeksi
sitä siis sanotaan, nuori her­ra.
Nyt näette, kumka on käynyt,
nyt hän o n . ..
Silloin juuri tempaistaan ovi seläl­leen:
— Iltaa, äiti!
Itouva Polanski tuijottaa poikaan­sa,
joka nakka.gi lakkinsa nurkkaan'
sängyn päähän. Rouva Polanski on
kokonaan muualla, jossakin ihan toi­s
e s i ajassa. Ja siihen tulee nyt poi-
.ka. Kuinka han siihen v o i . . •?
~ Oletko kuullut sitä humpuukia,
äiti? Että ne pistivät mmut kalte-rfea
taakse? Han huomaa^, että^
piironginlaatikot on pengottu ylös-alaisinv
--^ Vai j o ^ e humpuukimesta-rit€
htivät tännekin!
tömästä hällussapitämisestä, radion
soitosta, tämän tästä uusiutuvien per^
heköhtausten järjestämisestä, lasten
itkusta, porraskäytävässä kurttisee-^
raamisesta ja monesta muusta tär­keästä
seikasta.
Ajatellaanpa vain, että itse pankin­johtaja
Vasara saattoi käyttäytyä naa
puriaan herra Haarasta kohtaan niin­kin
raukkamaisesti,, että hän törmäsi
tämän päälle porraskäytävässä ulko-oven
kohdalla ollessaan menossa kes­kikaupungille
kiireellisille asioilleen.
Herra Haarasen palatessa kotiinsa lä­heisestä
• maitopuodista täysinäinen
surkutteli ensin häntä, mutta sittem­min
tiedusteli, jos hän oli.avun tar^
• p e e s s a T " " " ' . '^"^
Herra Haaranen nosti kuohuker­man
tahraamaa hattuaan, kiitti.neiti
Hokkasta liikutettuna ja- valitti ereh­dyksessä
jättäneensä asuntonsa avai-.
men sisälle huoneeseensa kirjoituspöy-.
dän päälle eikä päässyt nyt .puhdista­maan
itseään, vaan sai seistä porras-kermakannu
toisessa ja vehnäpussi käytävässä kaikkien katseltavana ja
toisessa kädessä. kiltisti odottaa, että hänen vaimonsa
— Sikal huudahti herra Haaranen!
eikä yhtään enempää.
Herra Vasara painui ulos asioil- ^
leen, mutta Haaranen jäi porraskäy­tävään
sadattelemaan naapuriaan ja
tavalla, ettei joutui.s.i naurun- al-a i.s ek, si.^ tAtoron,o,™a, jokaW eÖi hy*m yil•l yt, -o h uh erra
Pelas' tus OIK lähempä..n ä.. k1 ui-n hua" n ^H,a aranen. Ha..n.. tunsi o. viverhoien
. • , y:, ^ . takana seistessään onutuista sielul- osasi. odottaakaan. Suhen ilmest3a i. • • *• • i- .
,k um. tai.v aa^st a ti.p ahtaneena, , fcun-n iaI Ill- i- ^h.s.ta^- ipahomv-omtuia jia orh -k asvo,i lt.a an
nen neiti Aii manda HTTo 1k1k anen, j'o^ki\a> toisin v^ uorom k• al.p ea k.u..m ^p alttina»»
toism taas melkein yhta punainen
palaisi kaupungilta ostoksiltaan. Neir
ti Hokkanen uskalsi tällöin pyytää
herra Haarasta puolelleen siinä tar­koituksessa,
jotta hän voisi siellä kai­kessa
rauhassa puhdistautua ja esiin-kuin
keitetty rapu.
Neiti Hokkanen ja rouva Haara-,
nen keskustelivat ystävällisesti viisi
minuuttia ja senkin jälkeen vielä
jonkin aikaa.
Reino Waldemar alkoi väristä mie-lenliikutuksesta
oviverhojen takana.
Sitten hän alkoi haukotella j a vähän
sen jälkeen meni häneen nikka. Ensin
puheli nikka hiljaisesti ja huomiota
herättämättä, mutta" sitten se alkoi
olla äänessä ja lopuksi sitä ei voinut
hillitä-enää mikään, vaan oli vain
kiltisti kuunneltava, kuinka se hikit-tel*
ja hikitteli suunapä^ä.
Vihdoinkin rouva Haaranen oli
keräilemään posliinisen_ maitokannun ^ t y ä sen jälkeen jälleen nuorena ja ymmärtävinään, että^ oviverhojen
sirpaleita. Herra Haaranen oli sinä
hetkenä kaikkea muuta kuin herran
ni. Kuuletko, äiti, nälkäl
Äiti ei vieläkään oikein ymmärrä.
Hän seisoo siinä yhä hiukset hajalla
ja leipäveitsi kädessään. Hänen aja­tuksensa
ovat vielä puolittain kiinni
menneen elämän vuosissa. Äiti kat­soo
poikaansa, katsoo vierasta. Mitä
hän onkaan puhunut... nauraako
vierasvhänellei..?
E i , vieras^ ei naura. Vieras on
sanomalehtimies, mutta hän on tässä
saanut paljon suiiremmän jutun kuin
repMJrtaashin erään ihmisen elämästä, •
tosikfertomuksen, jota k o l a a n ei j u l ­kaista
hänenTlehdessään.
— Etkö kuule, äiU^ nälkä I Koko
päivänä eh ole saanut suuhuni tuon
vertaa.f Mitä smä oOtein tuijotat?
Kuinka monta kertaa minun .
Nyt rouva Polanski jo tajuaa. Hä­nen
pojallaan on nälkä.
~— Älähän nyt^ äläh^ nyt, johan
minä t ä s s ä i . . -
Han vetäisee liinan päähänsä, kö-pittäa
hellaa luo. Vanha pyykkäri
Rouva Polanski yhä vain tuijottaa kehittää hellan luo^ alkaa nostella
poikaansa. Mitenkä hänv nyt voi asti^
paa&ta^.?^^^^-^^^^ - > - --^Äläh^
~ V a * uskoit s i^
tiisjuttua etta^tninä>kävin n»«> - v (Knköeämästa *-Prager.-Ki^^
£aaxnassa>BergmaiBmn rouvana, - . . . . . > Prag 1913.) -
tahrattomana kuin ylkämies. Herra
Haaranen kiitti kunniasta. Vähän
sen perästä- nähtiin hänen nousevan
neiti Hokkasen kanssa hississä ylä­kertaan
ja astuvan sisään siitä ovesta,
jossa luki messinkiin upotetuilla kir­jaimilla
"Amanda Hokkanen, kassan-hoitajatar".
Sisällä riisuutui herra Haaranen
neiti Hokkasen kehoituksesta alus-housusilleen
ja neiti Hokkanen alkoi
ottaa pois tahroja niistä j a takista jol­lakin
pahalta lemuavalla aineella.
Mutta sattuipa kuin sattuikin onnet­tomuus
kaikessa onnenpilkahdukses-sa!
• ' :
hen — se oU talonmiehenrouvan poi- Rouva Qnnia Haaranen palasi kau-ka.
Kyllä mnaöTennä^^^^^ mukanaan lapsuuden
päiv^änä en saanut palaakaan suuhu- aikuinen tuttavansa neiti Siviä Pent-
Sanomalehtimies menee pojan luo:
'—Kuinka teidät nyt laskettiin va­paalle
jalalle? Suokaa anteeksi —
minä olen nimittäin sanomalehdestä...
Polanskin poika nauraa haletak
seen:
— Ahaa> minä siis meinasin päästä
sanomalehteenkin! Oikein kuvan
kanssa, vai. mitä? Mitäs sanot, äiti,
jos minusta olisi tullut niin kuuluisa
henkilö! Mutta, valitettavasti ne jo
saivat kiinni paremman murhamie-tinen,
jolle rouva Haaranen oli luvan­nut
esittää herttaisen ja uskollisen
aviomiehensä j a tarjota hänelle omas­sa
kodissaan nuoruuden, aikaisten
muistojen verestämiseu; ohella hyvät
-vehnäskahvit; Mutta voi! Mitä
hän huomasikaan kauhukseen^ Remo
Waldemar oli livistänyt pois kotoa ja:
jättänyt pölyimurin yksikseen suri­semaan
ja muutenkin koko hutmeen
sellaiseen kuntoon, että olisi hyvin
voinut uskoa siellä vietetyn juopötte?*
levaa j a huonoa elämää us^ajmuankin
kuin yhden päivän ja yön.; , j i ^ ^ ^
vielä oli masentavaa Reino W^demar.
ei ollut kirjoittanut riviäkään vaimol­leen
selityksdisi ja murheellisen mie-
Fen huojennukseksi. Ainoa tosiasia.
oli \'ain se, että hän oli kadonnut kuin kiljui hän miehelleen Reino Wal(le-tuhka
tuuleen. maike, joka vapisi ja^t^^^
Rouva Haaranen ei kuitenkaan her- pakkasessa. '^Hunsvotti, pistä hau-sen
huomattavammin. Hän sut jalkoihisi äksysti j a pamele ulos! " .
jäijesteU kiireisesti .suurenunanliu^ Nyt hän alkoi, ripittää neiti Hok^
neessa olleensekamdskan j a pyysi kasta,ikunnes tämä paistmpannu toi-,
neiti Penttisoi istumaan nojatuolim sessa .kädessä- ajoi hänet ulos ovesta
j a olemaan kuin kotonaan.: Itse hänr j a , i ä s k i ; ^ h ä n ö i mennä huutamaan
meni keittiöön panemaan kahvipan- omalle puoldleen.
nuntuldloija sen jälkeen, kädessään; Mutta Siviä Penttinen^ jonka kans-juomaiasi^
poistui vähäksi aikaa ulos. sajva^Haaranen; oh aikonut verestää.
Hän^nousi portaita nyröten ja shmaili; entisiä muistoja^^ä^juodajuttuann-
Itsekseen sitä seikkaa, että o l i . toki. senJomassa-kahvit, oH kyllästyneenä
taakse oli piiloitettu mies, todennä­köisesti
neiti Hokkasen ystävä, joka
oli sen verran kaino, ettei halunnut
näyttäytyä hänelle.
Kului sitten muutamia kiusallisia
minuutteja^ jonka aikana rouva Haa­ranen
ajatteli hiljaisesti ja yksityi­sesti^
neiti Hokkanen samoin, mutta
herra Haaranen oviverhojen takana
nikotteli ja nikotteli ja nikottelemi-sen
lomassa värisi mielenliikutukses-ta,
kylmän j a kuuman hien noustessa
otsalle ja . sydämen lyödessä kuin
moottorin männän. Sitten tapahtui
jotakin niin kauheaa, että " s i f ei voi
kielin kertoa"!
Rouva Haaranen äkkäsi miehen
housut neiti Hokkasen pöydällä ja
tunsi ne erinäisten seikkojen nojalla
Reino Waldermarin housuiksi. Sen
jälkfeen hän huusi melkein yhtä kuu­luvasti
kuin radion kovaääninen ja
lausui mielipahansa sen vuoksi, että
häntä oli petetty näin julkeasti. Sit­ten
hän hyökkäsi hirmumyrskynä
oviverhojen ifimppuui} ja veti ne SJT-jään,
niin että herra Haarasen ai us-housusilleen
sallimuksen määräykses­tä
joutunut bleinus paljastui kaikessa
traagillisuudessaan. Tämän perästä
ärJ3ri hän kuunnekaföbni urheilukil­pailussa
j a pysyi edelleen väittees­sään,
«ttä häntä oli. petetty ennen
kuulumattoman röyhkeästi ja häikäi-iemättömästi:
'Hunsvotti, senkin hunsvotti'