Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, October 6, 1951

              mitä sinä nyt tar- [
;tko sinäkin sinne t
in ollen, ettet tur-i
mitä tapahtuisi-
!en ja rouva Tutt
inian herra haluaa
on tuo pitkä nuo«
se suuri auto.
iraan' ja hymyili
t tänne! komensi
:uului askelia ja
;en. Nähdessääu
in kuin naulattu
ipielensä värähte-
Jeksi! sanoi hän.
jvan vieraita,
il sen olla pitää-its.
— Hyväinen
lainiosti toisenne,
lette luullakseni
vain oikein muis-uUakseni
on mel-
:oisillenne, saatte
että menen fceit-ikkoon
takanaan,
lentosuitkkosen
•mutisi hän hy-jn
tarvitse tehdä
•liäsiini ja sitten
lellisiksi. Mutta
pitää minun pa-aantuneen
herra
laan omaa laa-entun-
. pidettiin äsket-fe>
n L. Walker
n pannun teke-otuomarit
ervit
t ryijyä ryijy-tehyksissä.
iynsä taidemu-ijy
oli niin by-fmmän
matkan
mkselta. Mitä
sar ensimmäiseii
<sestaan'\
li 07wete<mms
fecker.
nistui hänen tai^-ut-1:3
ymäan, vatkka. her- l
anna, ettei hän voi \
odottamattomia uu- I
•ra Martindale nah- \
Martindale on var- I
väksyä häntä. Haa |
le samalla tavalla |
nka on määrä suu- =
jaan. |
, tulen, vastasi hän |
je parhaiten söpisi? |
lapäiväHä. Tiedän |
evan silloin kotona |
ie sinun tulostasi. |
i ihnoittanut heille, |
Navarre, vai olet- I
MinuHe juolahti
moit äsken herra
an luokseen aivan
liksi sitä kysvt?
kiuinka ilkeältä mi-päin
tuntuisikaan,
jonkinlaisen petty-
, ajatellen kuiten-
1 pitää pvytää Jo-
Roy Neiswander, Springfieldista III. kotoisin oleva lentokoneen omaava lomailija^ joutui teke­mään
pakkolaskun Kenoran pohjoispuolella ja olemaan erämaassa kahdeksan vuorokautta. Lopulta
hän löysi inttaaneja ja sai gasoliinia koneeseensa, voiden taas jatkaa matkaansa ihmisten ilmoille
lElli Helenius:
K.ADUTTI niin kamalasti kuii tulin
laittaneeksi tämän vanhan talvi-palttooni
päälleni. Tässä on lammas-uahka
vuorina, tosin kuluniit, mutta
lämmin tämä on. Ulkona oli kovin tuu­lista.
Mutta tääUä sisällä, täällä kama­lassa
tungoksessa, täällä oli kyllä lam-tnasnahka
liikaa. Tunsin kuinka vesi
virtasi siroranaan selkääni pitkin, kasvo­ni
oHvat tulikuumat ja käteni hiestjmeet.
Seisoimme siinä, aseman todotushuonees-sa,
monta sataa ihmistä ja yhtä paljon
seisoi ulkona, tuulessa ja sateessa.- Ne,
jotka olivat ulkona, kadehtivat niitä, jot-h
olivat saaneet pienen neliötuuman
aseman odotushuoneesta.' Kaikki me
odotimme, toiset hiestä- tippuen, toiset
vilusta väristen. Odotus tuntui tuskas­tuttavan
ikuiselta. Koska juna tulisi,
niin, sitä ei tiennyt kukaan, ei edes tark­kaan
tiedetty tulisiko tänään, tänä yönä,
vaihuomenna tai ylihuomenna. Yli kau­pungin
oli levinnyt huhu, että perjan­taina
tulisi jokin ylimääräinen juna,^ jo-ia
toisi tuhannenneljäsataa vapautettua
vankia. Niin, maanantaina se tieto le­visi
kuin kulovalkea ja nyt oli perjantai.
Koko päiväti aamusta tähän iltahämyyn
tunime odottaneet sitä junaa. Junia oli
hh mennyt ja tullut. Ahtaassa ase-mahuoneessa
oli tämän tästä komennet-
ID: "Tehkää tilaa mätkiistavaisille!
Inna lähtee nyt pohjoiseen, tehkää tilaa,
^ matkustavaiset pääsevät vaunui-
Ja joka kerta tämä elävä massa
Ekahti sen verran, että pienen pieni
käytävä saatiin syntymään «linkä jäl-tei
taas helpottuneesti siirryttiin ta­kasin.
Olin saanut hyvän paikan, seisoin
Ä ä arvan oven luona. Meitä seisoi
^noin kymmenkunta, «hkäpä siihen
^ vielä jokunen mahtunut mutta kuin
j5iteisestä sopimuksesta emme antaneet
^tua. Olin tullut aamulla, silloin vie-
^ istuimme peilillä, oli ^rähän väljein-
{2ä. Kävinmie juomassa vuoronperään
•SMtolapöydän luona punaiseksi vär-
^-a sakariinivettä. Nyt ei se enää
Etenkään olisi käynyt päinsä, sillä liik­kuminen
tässä ihmispaljoudessa oli suo-mahdottomuus.
päirän oli silmiäni Mrvellyt ja
^^enyt, ne olivat käyneet kovin hei-
^ %'iime aikoina. Ehkäpä pitäisi
%^ lääkärillä, jos sekään anitään aut-
N'yt tänään ne tuntuivat olevan
^tulehtuneet. Oliko se sentään ih-
^ €tta olivatkm. Koko A^ikon olin
^^ttt aamusta iltaan jopa aamuyö-
Oli ollut ylimääräistäkin työtä,
en olisi saanut kaalia ja vihanneksia el­len
olisi luvannut tehdä emännälle yhtä
uutta pumpulipukua ja toista kääntää
vanhasta. Mutta minä sain kuin sain­kin
ne valmiiksi perjantaihin, tähän aa­muun,
mutta sitten en ollutkaan ummis­tanut
viime öinä paljoa silmiäni.
Minulla oli myöskin pieni erä liha­höystöä,
olin sitä kaikeksi onneksi sääs­tänyt,
nyt se oli hyvään tarpeeseen. Aa­mulla
panin vihannekset ja höystöt kie­humaan,
pian niistä sitten valmistaa ate­rian
jos Pauli tulee, niin ja John. Tule­vatko
Paul ja John, vai tuleeko vain
Paul, tuleeko vain John eikä Pauli, vai
onko niin ettei tule kumpainenkaan?
Koko tämän ajan kun olen seisonut
täällä asemalla on minua askarruttanut
vain tämä: "Kumpi tulee?" Ja kuiten­kin
koko ajan tiedän odottavani vain
Paulia. Koko ajan tiedän toivovani, et­tä
ainakin Pauli tulisi. Paulia ajatte­lin
heti kun kuulin, että vankeja tulee.
Paulia ajattelin koko viikon, ja vain se
ajatus sai kirvelevät kipeät silmäni pysy­mään
öisin auki kun ompelin emännälle,
vain Paulin tähden olen raatanut kuu­kaudesta
toiseen, säästänyt jokaisen ko­likon.
Ja vain ajatus hänen tulemises­taan
on ylläpitäyt minua, on pitänjrt
minua hengissä.
'Mutta ellei hän tulekaan? — Ei, sitä
en saa ajatella nyt, pitää toivoa, toivoa,
toivoa. Niin se täyttyy, sen täytyy tä}^-
tyä. Muuten ei mitenkään jaksa seisoa
tässä penkillä, ei jaksa enää koskaan
toivoa mitään, ei mitään. "Ketä te odo­tatte?"
oli muuan nainen kysynj^ aa­mupäivällä
minulta. "Odotan poikaa­ni",
vastasin, sitten kuitenkin jokin se­littämätön
voima pakoitti minun lisää­mään:
"Poikiani."
Niin, ja kuitenkin tiesin valehdellee-ni,
en odottanut poikiani, vaan poikaani.
En odottanut Johnia, nyt enkä koskaan.
Eikä hän tulekaan. Hän tietää että en
odota häntä palaavaksi.
Ihmiset ympärilläni alkavat voihkia
ja valittaa, ilma alkaa käydä vallan sie­tämättömäksi.
Eikö tällaisissa paikoissa
ole minkäänlaista ilmanvaihtolaitetta?
valittaa joku. Kummallista, sanoo vie­relläni
penkillä seisova vanha mies. Eikö
sitä olisi mitenkään voinut saada selville,
junanvirkailijat, milloin sellaisen junan
tiedetään tulevan, eihän se mikään aave-juna
voi olla, täytyyhän sen jolloinkin
sivuuttaa asemia, joista sitten voitaisiin
tiedoittaa varmaksi sen tulo? Kaikki
alkavat äkkiä puhua yhteen ääneen.
Haukutaan aseman virkailijat, junanlä-o
o o
hettäjästä aina ratavartijaan asti, hau­kutaan
valtio ja sen kehnot edustajat,
haukutaan puoluekihot^^ ja yleensä kaik­ki
taivaan ja maan välillä. Huomaa
kyllä, että vain väsymys ja hermostu­neisuus
saa ihmiset noin huutamaan, ki­roilemaan
ja vannomaan.
En jaksa puhua mitään, en jaksaisi
niin paljoa, että voisin kättäni liikut­taa.
Kuinka ihmeessä nuo ihmiset jak­savat
huutaa, mekastaa, ja tömistää jal­kojaan.
Tunnen, että jos minun nyt
täytyisi sanoa kymmenenkin sanaa yh­teen
menoon pyörtyisin siihen paikkaan.
Aivoissani on vain pienen pieni toi­von
säde, joka ylläpitää minua.
Ah, nyt, nyt! Äkkiä alkaa kansa lii­kehtiä,
huolimatta kovasta tungoksesta.
"Nyt se tulee, nyt tutee se juna!" huu­detaan.
Ihmiset kiljuvat kuin mielettö­mät.
Tunnen, että minäkin saan en­nen
tuntemattomat voimat, väsymys ja
tuska on poissa. Minäkin kiljun minkä
suustani saan ääntä lähtemään. Kirvele­vät
silmäni täyttyvät kyynelistä. Äkkiä
ilmoitetaan kovaänisellä:
"Huomio, huomioYlimääräinen ju­na
numero kahdeksansataakuusi saapuu
asemalle täsmälleen viiden minuutin ku­luttua.
Huomio! Pyydetään käyttäy­tymään
hillitysti. Huomio! Tehkää ti­laa."
Kaikki on yhtä ainoata sekamels­kaa,
ihmiset käyttäytyvät kuin mielettö­mät,
toiset itkevät, toiset nauravat, joku
laulaa höilottaakin, sitten joku huutaa:
"Nyt tulee tuhatneljäsataa miestä,
tehdään kunniakuja niille miehille. Huu­detaan
heille: Kauan eläköön sankarit 1"
Korvia vihlova mateli laldcaa yhtä^iä.
Juna ajaa asemalle kovalla meti^liUä,
asemahuoneen on tä3^tän3rt kuoleman
hiljaisuus, sillä äkkiä jokainen muistaa
miksi on tullut seisomaan tänne a^^mal-le
ja ahdistava tuska painaa äkkiä jo­kaisen
odottavan mieltä.
Pientä kujaa myöten kulki mieluä,
kaiken ikäisiä, kaiken näköisiä, laihoja
kuin luurangot. He hamuilivat hämään­tyneen
näköisinä. He ihmettelivät var­maan
sitä suurta kansanpaljoutta mikä
oli täyttänyt asemahallin ja kaikki &a-dun
vierustat. Vastaanottajat katselivat
järkyttyneinä, epätoivoisina, silla siinä
ei kulkenut ihmisiä, vaan haamuja, niin
juuri haamuja ne olivat. Ei kukaan ko­rottanut
ääntänsä sankareille, kaikki
tuijottivat vain uskomatta silmiään. O l i
sittenkin tullut aavejuna.
Äkkiä havdiduin, kuin hortee£;sa olin
katsdlut miehiä, joita tuli katkeamatto­mana
jonona. Näen selvästi, enkä kni-r
i f f »M mmsme
Elli Helenius, joka jo aikaisemmin lä­hetti
Liekkiin muutamia kirjoituksia, oh
taas muistanut lehteämme. Hän asuu
nykyään Ruotsissa ja sanoo kirjeessään
seuraavasti:
"Olen Tnielih\-\*äkseni todennut että
ne muutamat sepustukset, jotka olen
teille lähettänyt, ovat nähneet päi-vän\^
lon. Nyt olen taas vähän kir­joitellut
lisää ja tietysti toivon näille­kin
menestystä. Tämä on vain tuol­laista
ajan tappamista täällä -vieraal­la
maalla, kun kaikki harrastukset ja
entiset riennot ovat jääneet taakse,
kauas kotimaahan. Senpä vuoksi olin
oikein iloinen saatuani ne Liekin nu­merot,
joista myöskin näin, että leh-temie
on paljon edistynyt niiltäkin
ajoilta, kun olen saanut sitä tutkia.
Mutta niinpä pitääkin olla asiat, ke­hityksen
kulkua ei mikään voi estää.
"Toivotan edelleen lehdellenne
jatkuvaa menestystä ja paljon auliita
avustajia ja lukijoita. Samalla jos
saan siihen luvan, tervehtäisin Toron­ton
Yrityksen naisia, sillä ainakin en­nen
siellä oli minullekin läheisiä ja
hyviä tovereita. ^ Siis monin reippain
työläisurheiluterveisin,
ELLI HELENIUS."
tenkaan tahdo uskoa: siinä tiilee John,
vain John. Paulia en näe, eikä hän tu­lekaan.
Vain John on palannut.
En liikahdakaan paikaltani, seison
siellä penkillä yksin, kailcki toiset ovat
jo ehkä löytäneet omansa.
"Äiti! Etkö tunne enää?"
Katson alas Johniin. Hän ojentaa kä­tensä,
en tartu siihen, en voi. Sitten
tunnen vain, että maailma mustenee sil­missäni.
John on kantanut minut kadulle.
"Päästä minut maaSian", sanon, "voin jo
hyvin."
John on kalpea ja laiha kuin luuranko,
hän on paljain päin, vaikka on kolea
sää. Ihmettelen miksi hänellä ei ole mi­tään
päässään ja sitten näen, että hänen
kaunis kiharainen tukkansa on lähtenyt
paikka paikoin, näen myöskin, että hä­nen
suora selkänsä on käynyt kumaraan
kuin vanhalla miehellä.
"Täällä on niin ihmeen kaunista, tääl­lä
kotona", sanoo John, meidän astut­tuamme
pieneen ja vaatimattomaan
asuntoon.
Olin levittänyt pöydälle ainoan val­koisen
liinani, olin kattanut kolmelle,
mutta en kiiruhtanut valmistamaan
juhla-ateriaa. Mitä Se hyödytti, eihän
sieltä tullut sitä jota oli odotettu, oli tul­lut
vain John.
Äkkiä John nousee tuolilta jossa hän
on hetken istahtanut.
"Äiti, ymmärrän, sinä odotit Paulia,
sinä et odottanut minua, mutta Pauli ei
Voi tulla koskaan enää . . . Minä odo­tin
tätä päivää, oi kuinka minä odotin-
Isaan tätä päivää. Vain tämän hetken
ajatteleminenkin poisti kaikki tuskan ja
kärsiniyksen, mutta - tätä päivää ei mil­loinkaan
tullutkaan, ei milloinkaan, mi­nä
lähden nyi äiti, dli sentään sekin pal­jon,
että näin sinut, vaikka vain käu-
Ima." ^
Tämän sanottuaan hän aukaisi oven
hiljaa jä astui mustaan tuulisieen yöhön.
En koskaan enää nähnyt häntä, Sen
jälkeen heräsin ymmärtämään, että ih­misen
velvollisuus oli antaa anteeksi.
Sen jälkeen j/mmärsin kuinka yksinäinen
ihminen silloin on, kun hänellä ei ole ke­tään,
ei ketään, jä silloin kun hän huo­maa,
että eksyneetkin tarvitsevat hoivaa
ja hellyyttä, ja juuri he eniten.
John oli viain keirrän tehnyt rikoksen
ja minä en ollut voinut sifö unohtaa en­kä
anteeksi antaa, ennenkuin sinä yööä,
jolloin häh- stiM hiljaa kotinsa oven ei­kä
koskaan palannut.
J
1 ik ' ^ i ' ^4
mm
IhFM
j 1
!
\ " f
i
f
IV i
tl