Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, July 29, 1939

              Rushmoorin arenalla, Alderskotissa Englannism, pantiin äskettäin toimeen kilpailu shiitojen {met-sästysleopardien)
ja greyhound-koirien kesken/ Neljän mailin kilpailumatkalla leopördit jättivät kilpa­toverinsa
kauas jälkeen. -
tiin väsyneinä kuin koirat, ahmivat Valkoset käy kimppuuni ja antaa päi-illallisensa
ja vaipuivat melkein koh­ta
kuolemankaltaiseen uneen. Oli ta­pana
sanoa, ettei Gabriel Tuomiopäi­vänä
kykenisi heitä pasuuhallaah he­rättämään;
hänen olisi pakko käydä
heitä hartioista ravistamassa. Mutta
Äiti ei enää milloinkaan maininnut
hin. Ne heitti minut hiilivaunuun ja
tässä nyt ollaan. Mutta varmasti en
meinannut kelleen mitään likaista."
Neekeri söi ja joi kiitollisena ja läh­ti
pyhin valoin, ettei koskaan enää
antaisi viekoitella itseään moiseen ti­lanteeseen.
Äiti telkesi oven hiukan
mitään tämäntapaista. Hän tapasi huolellisemmin ja sulki kaikki ikku-sanoa
meille, että kämppätalot olivat
niin lähellä, ettei kukaan voisi tulla
meitä vahingoittamaan.
Eräänä iltana kuulimme epäröivän
kolkutuksen, ja kun Äiti avasi oven,
jättiläismäinen neekeri hoiperteli si­sään
ja retkahti raskaasti tuolille.
Hänet oli ilnaeisesti,piesty pahoin,.
Yksi silmä oli ummessa. Toinen hohti
li idun valkeana. H^en huulensa oli­vat
ruhjotut. Äiti seisoi liikkumat­ta
kuin patsas> mutta voin nähdä hä­nen
vapisevan.
•'Anteeksi! Anteeksi! Antakaa an­teeksi,
rouva, minun huonot tapani I"
hän puhkesi puhumaan. "Jotkut val­koiset
meinasivat tappaa minut ja
heittivät hiilivaunuun. Kellahdin ulos
tuolla risteyksessä. Olen pyydellyt
kaikilta farmareilta juomista, mutta
ne vaan usuttaa koiransa kimppuuni.
Minulla on niin nälkä, etten meinaa
jaksaa kestää. Mutta älkää minua pe­lätkö,
Rouva, minä en tee teille mi­tään
pabaa. "lEn ole paha neekeri, He istuivat säädyllisesti etuhuonees-vaan
köyhä poika kaukana kotoa, sa, paljastaen joka halkeaman tut-
Alabamasta. Sieltä minä tulen, Ala- Itiskelevilla silmillään,
hamasta." «Olemme tulleet," ilmoitti mahta-
"Miksi ne midiet sinua pieksivät?" varintainen rouva, "järjestämään las-Äiti
kysyii koettaen näyttää rauhalli- ten antamista ottolapsOisi ja teidän
seita. i . ^ omaa elatustanne ja hyvinvointianne.
"Piru minut periköön, jos tiedän, Tiedämme, että teillä on vaikeuksia,
Rouva! Koskaan en saanut selvää, ^nmdui olisi kristittyjä, ellemme aut-
Xe vaan pieksivät ja-hauk^uiyat rik- taisi teitä. Olemme kuulleet, että lap-kuriksi
ja sanoivat, että 'älä tule ta- silla ei ole kylliksi ruokaa ja vaatetta,
kaisinV" ja olemme pohtineet koko tilanteen.
"Siis olit rikkurina!" Äiti sanoi Mr. Ryerson'V (osoittaen kulmikas-svyttävästi.
'fMenit ottaniaan toeen ta vanhaa miestä, jolla oli poskiparta)
miehen tynn. <s^1|f^Mn^i<^tniinpitai- "ottaa pojan ja. minä Otan tjrtön.
sikin sellaisesta teosta odottaa." Tulee kestämään useita vuosia, en-
Minä pelkäsmi että tämä kiihdyt- nenkuin tyttö on kj^lin iso ansaitse-täisi
vierastamme, mutta hän näytti maan leipäänsä, mutta poika on jo
häramästyueeltä. Auki jäänyt sflmä nyt taipeeksi iso tekemään työtä pd-nat,
vaikka kuumuus oli tukahdutta­va.
Talo oli kuin pätsi. Me kaikki
nukuimme nyt samassa huoneessa,
Äiti ja sisareni yhdellä vuoteella, ja
minä toisella. Pelkäsin yläkerran tyh­jiä
huoneita. Heräsin yöllä hikoillen
ja kuulin kahinaa kun Äiti liikutti pal-munlehtiviuhkaa
sisareni kasvojen
yU. Sitten hän kääntyi minun puo­leeni,
ja tunsin tunkkaantuneen i l ­man
vaihtuvan ja viilentyvän —
vaikkakin melkein huomaamattomas­ti.
Aamulla Äiti näytti uupuneelta,
ja smiset varjot uursivat hänen sil-mänaluksiaan.
Vaikka emme olleet milloinkaan
eläneet ylellisesti, totesimme nyi, että
voimme elää paljoa vähemmällä kuin
aikaisemmin. Kaivostyöläiset ja hei­dän
vaimonsa toivat pieniä lahjoja
jonkun aikaa, mutta muutamien viik­kojen
kuluttua ne loppuivat. •
Eräänä päivänä ryhmä kirkollis-työntekijöitä
tuli katsomaan meitä.
Komitean jäsenet antoivat ymmär­tää,
että heitä oli purtu sillä hampais­ta
terävimmällä -— kiittämättömyy-dellä.
He nousivat yhtenä miehenä
ja jäykästi ja nähtävästi pesivät kä­tensä
meidän kohtalostamme, sanoen
olevansa pahoillaan kun emme salli­neet
heidän auttaa meitä.
Äiti otti minun kasvoni käsiensä
väliin ja katsoi minua niin totisesti,
että tunsin oloni epämukavaksi.
Käänsin pääni poispäin.
"Sinun pitää olla* nyt mies," hän
sanoi juhlallisesti. "Olet ainoa mies,
joka minulla enää on. Nuo ihmiset
eivät milloinkaan enää tule tarjoa­maan
meille apuaan."
Vaikka en ollut varma, mitä mie­henä
olemiseen sisältyi, minä auliisti
lupasin olla sitä tästälähtien. Olm
innokas juoksemaan ulos, sillä kuu­lin
joidenkin kämpän lasten laulevan
mäenrinteellä sijaitsevalla leikkipai­kalla:
"Busheli vehnää,
Busheli ruista;
Ken ei valviihina
Huutakoon *minä\"
Minä tiesin, että piilosilla olo oli
käynnissä, ja juoksin ottamaan sii­hen
osaa. Ennenkuin ehdin mäen
juurelle, missä poika, joka oli kiin­niottajana,
piti silmiään puurunkoa
vastaan, hän antoi viimeisen varoituk­sensa
ennen etsinnän alkamista:
"Busheli kauroja,
Busheli apilaa;
Joka ei ole piilossa
Ei pääse enää."
laajeni.
"Saat ampua minut mustana poUö-jos
tiesm, että olin vahinkoa te-kemässä"
hän huudahti viipittoiirasti.
"Valkoinen pomomies tuli minun ty­köni
Mobilessa ja k y ^ kuinka minä
tj-kkäisin lähtea -töiliin^ M
Minä en <de koskaan tdmyt työtä
lolla. Jethro, Hainesin vaimo on oHut
vuoteoi omana monta vuotta, ja me
olemme löytäneet siellä teille paikan
häntä hoitamaan ja teemaan talous­töitä.
Äidm kasvot, synkistyirat. Hän
r i ^ sonniaan hennostuneesti.
**Te kaikki «rfette kovin ystävälli-maassa
jaihdnasini:!^^ sitä. siä,^* jön sanoi> "mutta en tehdo te-
^'e läh€ttlvä^IIWlm pj^nee?^ joittaa kotiani. Yritän kasvattaa
kiia tata^TatM^äcii^ii^^ ^g;äsaaanm^
Seuraavana aamuna Äiti sanoi, että
meidän täytyi mennä kunnan lyhteelle
vaatteiden pesuun. Lähde oli kärap-pätalojen
muodostaman puoliympy­rän
sisäpuolella. Vidl^)ä silloinkin
kuin kuivuus kovetti kalkki pellot
niillämain, kylmä, kirkas vesi lorisi
kallion halkeamasta.ja valui alapuo­lella
olevaan rotkoon, jonka ymi»-
rinä rehevä ruoho ja kasvullismis ku­koisti.
Taalla kaivosmiesten vainiot
pesivät pyykkinsä. Siten säästyi ve­den
kanto kotiin; sitäpaitsi siellä oli
aiiia menevien ja tulevien ihmisten
hyörinä, niin että paikasta oli muo­dostunut
seurustelun keskus. Kaikki
kaivosmiesten vaimot pesivät oman
pyykkinsä, mutta niiden miesten, jot-ka
olivat naiinattpmia tai leskiä, täy­tyi
pesettää vaatteensa. '
Äiti oKiiI^teelle joka päivä;,Hän•
otti vastaaa pjr^inp^
TOsnrifhilta r että. Kbdiilta; «joka oli
lihakanqi^a&,.::/y,.^ -
vittaisiä retkiä lähteelle aika lystinä.
Äiti kyyristeli koko päivän höyryä-vän
saavin y l i , mutta meidän täytyi
V W Iverätä polttopuita, auttaa veden
kannossa ja kaataa saippuavesi pu­roon.
.ÄyriäisfÄ olix^at koveiftäneet
tunnelinsa kosteaan maahan, raken­taen
niiden suulle kummun harmaas­ta
savesta, jota oli kerrostunut pin-tasaven
alle. Ampiaiset tulivat nouta­maan
mutaa, muovaillakseen moni-kammioisia
kotejaan. Niin paljon nii­tä
tuli, että arv'elimme tämän olevan
ainoan mutaisen paikan mailimääriin.
Ampiaiset laskeutuivat ojan reunalle
Ja surisivat innokkaasti aivankuin oli­sivat
juoruilleet keskenään.
Äidin kädet olivat aina kurttuiset
ja harmaat hänen pestessään, mutta
kun ne illalla hetkeksi kuivuivat, käm­menet
olivat" punaiset ja kiiltävät
Rypyt eivät koskaan silinneet, Hä^
nen tavallisesti kalpeat kasvonsa ru­pesivat
punoittamaan kuin alituisessa
kuumeessa. Hänen päänsä oli höyry-pilven
peitossa kaiken päi\^. Pesu­lauta
piti hänen puseronsa nukka­vieruna
ja leningin edusta oli aina
märkänä saippuavaahdosta. Hän ku­martui
ylös ja alas, ylös ja alas, yhtä
väsymättömästi ja koneellisesti kuin
koje [Ähkinänpaahtajalla; pysähtyen
vain kylliksi kauan ripustaakseert pes­tyn
pyykin kuivamaati tai sekoittaak-seen
kepillä kiehumassa olevia vaat­teita.
Rautapata oli pönkitetty litteiden
kivien päälle, ja sisareni ja minä kan­noimme
polttopuita pitääksemme tu­len
sen alla. Maa oli kuivien oksien
peitossa, joita tuuli oli repinyt tam­mista.
Äiti aina varoitti meitä polt­tamasta
puuta, jos siinä oli muura­haisia.
Hän sanoi, että kaikilla elä­villä
olennoilla on myös tunto. Jos
me työnsimniie risun tuleen ja näim­me
siinä muurahaisia, me nopeasti, ve­dimme
sen takaisin ja hieroimme sita
maata vasten sammuttaaksemme sen.
Äidin täytyi olla erittäin varovai­nen
Mrs. Kochin vaatteiden suhteen.
Hänellä oli vaatekappaleita, joiden
kaltaisia me emme olleet nähneet kos­kaan
ennen. Mr. Kochin paidanrin-nukset
olivat komeasti laskostetut, ja
joka laskos oli silitettävä erikseen. Jos
tärkkäys oli hiukan epätasaista tai
vaatteet eivät olleet moitteettoman
valkoiset, Mrs. Koch valitti moni­sanaisesti.
Äidin täytyi sUittää iltaisin ja kuu­mentaa
raskaita silitysrautoja hellalla,
joka lähetti näännyttävän, kuuman
erämaatuulen kaltaisen puuskan kier­tämään
läpi talon. Kauan jälkeen
kuin Madge ja minä olimme vuotees-voin
kuulla yksitoikkoisen tahdin,
rautojen luistaessa edestakaisin kär­ventyneellä
ja topatulla, sQltyslaudal-la.
Joskus, ^^toivoissaan. Äiti avasi
oven, mutta yölinnun ääni tai sokeri-ruokoja
ratisteleva, vaeltava tuulen­puuska,
pani Hnet kiirehrien lukitse­maan
ka&en tiiviisti. Minä hiivin
väliovelle ja katselin häntä, kun hän
seisoi, käsivarren liikkuessa yhä kes-keytymättömästi
kuin koneen män­tä.
Hän työnsi harmaantuvan tuk­kansa
silmiltään saippuan rypistämil-lä
käsillään. Toisuiaan. hänen silmän-
^ olivat kiinni kun hän silitti. So­kaiseva
hiki valui hänen nenäni»äs-tään
ja leuastaan.
V u o ^ myöhemmin työskentelin
lisäjoukossa ratatöissä. Oli niin
kuuma, että kiskojen sanottiin ve-nyranjalanverran
päiväsi. - M u r ^ -
kivipetustus poltti kuin tuliset hiOet;
ki^ot käyristyivät ja' kiemurtelivat
aiiringnn^afridpn.paahteessa. JMiniaii.
rafajätira,:jota piteU^ffilttia^Bh^^ :
tiHseii attaessa idceä^^ v