Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, February 25, 1956

              itoilla
kuk-a
ko-juiir-ksista
ittuja
ällisia
alsta-kään-illoin
'yksi-nkuin
eivät-ri,
1^
f ehti-a
raa-n
vir-arsin-ä
tun-
• ystä-mä
ja
tiiltä,
cautta
anihen
L aset-idelii-
"sivis-lisein
:eytyä
i, mu-hkäpä
)puksi
L Mo-ä,
ku­ita.
; loisi-
V niin
oisen-mieli
turhia
)uolen
tnaan-tellen,
lakko-rapaa-tetaan
itaisia
•vinne
t mai-
>akan-idessä
[lyttä­si
ker-itoile-in
on
ilotto-kärsi-t
-heti
tmieli-
L asuu.
' mie-iloista
an 22-
iin it-tullut
Se ei
hänen
l i k k i " -
ailuun
'aula'
•kuva-enään.
irvien
Loittaa
ronsa.
lyhyt
myös
pä jos
imesa-yleisiä
ys sit­ein:
te^^aan
;tausta
T..\XÄ vuonna helmik. 28 pnä tulee
kuluneeksi 121 vuotta siitä, kun
Elias Lönnrot kirjoitti Kalevalan en^
simmäisen painoksenj n.s. "Vanhaii K a ­levalan"
esipuheen,' Tämä päivä on
omaksuttu yleiseksi Suomen (kansan
kulttuurin ja slvistyfcsen juhlapäiväsi
erikoifesti Elias Lönnrotin ja runon-laula
jäin juhlapäiväksi. . t
•Kalevala -— taikka Vanhoja Karja­lan
Runoja Suonien kansan muinosista
ajoista", kuten -sanottiin ''Vanhan Kale-ulan"
nimisivuHa, on vertojansa hake­va
kansalliseeposj jonka lauhojen kerää­misessä
runonlaulajilta pääasiassa Vie­nan
Karjalasta ja muualtakin Karja­lasta,
Elias Lönnrot suoritti suurtyön
jolla on hän on piirtänyt nimensä läh­temättömästi
suomalaisten kulttuuri-jättiläisten
luetteloon.
"Kalevala", joka on käännetty useille
kielille, kuuluu maailman kirjailisuuden
aarteisiin ja täydellä syyllä sitä ön
\-errattu sellaisiin kansaneepoksiin 'kui^
kreikkalaisen Homeron kertomarunoi­hin
"Ilias ja Odysseia"^. islantilaiseen
'^Eddaan" ja •saksalaiseen "Niebelun-gien
lauluun." Mutta "Kalevala" eroaa
näistä eddiämainituista -teoksista eri­koisesti
siinä, että se elää vielä tänäkin
päivänä kansan 'keskuudessa ja että se
on aitoa kansanrunoutta. Kalevalan
ninojen laulajat eivät ole • •hovilaulajia''
vaan kansanibmisiä, jotka lauloivat
laulujaan raskaan työnsä lomassa ja
näitä laulajia xrfitiiharisia ja «ttä niitä
lauluja rauistetaati ja lauletaan vielä­kin.
'
"Vanhan Kalevalan" ilmestymisen
jälkeen jatkoi Lönnrot edelleMi runo­jen
keräilyä ja julkaisi 1949 uuden huo-mattaiyasti
laajemman l a i t o k s i . "Van-bassa
Kalevalassa" oli 32 runoa ja niis­sä
12,078 säettä, uudessa 50 runoa ja
22,795 säettä. .
Mettäessämme Kalevalan päivää
kunnioitamme me Elias Lönnrotin
.muistoa, ei vain Kalevalan runojen ko-koopanijana,
'mutta myöskin — kuten
tri Väinö Kaukonen on osoittanut — vii­meisenä
runonlaulajana, luovana runöi-
4ijana. Lönnrot ei vain keräillyt runo­ja
ja kirjoittanut niitä muistiin, mutta
häu myöskin sovitteli ja valitsi monis­ta
toisinnoista parhaimmat, täydensi
niitä puuttuvilla ja unhoon joutuneilla
säkeistöillä, ^kuten tekivät entisajan
huomattavimmat runonlaulajat. Lönn­rotin
Kalevalalla — hänen suurtyöllään
— onkin ollut valtava vaikutus Suomen
kansalliseen kulttuuriin.
Kun "Kalevalan" 100-vuotispäiväksi
ilmestyi Neuvostoliitossa O. V . Kuusi­sen
toimittama teos ^'^Kalevalan runout­ta"',
saattoivat jotkut ajaitellaj että
sen tarkQituksena oli syrjäyttää Lönro-tin
Kalevela. Siihen Kuusinen ei kui­tenkaan
pyrkinyt, sillä jo teoksensa
esipuheessa hän sanoo:
'Kalevala on Lönnrotin toimit­tamassa
«muodossa karjalsus-suo-malaisen
kansane^Kxkseen lopulli­nen
ja täyd^inen laitos, jota sel­laisenaan
ei onikään muu Kaleva­lan
runojen kokoelma voi korvata
ja vielä \rähemmän syrjäyttää."
kysymykseen, miksi on olemassa
niin paljon "yksinäisiä sydämiä",
tukahdutettuja tunteita", ja "tyy­dyttämättömiä
toiveita". Tietysti
on niin, että ihmisen henkinen ra­kenne
ja ihmisyhteisön elämä on
^an monivaiheista, jotta jokaiselle
tarjoutuisi mahdollisuus sisäisesti
% s i n ehjään ja rikkaaseen elä-
«lään. Mutta ehkäpä on oma mer­kityksensä
myös idkonaisilla olo­suhteilla
ja sillä henldseUä ihna-
Piirillä, jonka vaikutuksen alaisina
elämme. -
Elias Lönnrot luonnehti "Kalevalan"
kirjaksi esivanhempaimme muinaisista
oloista elämästä ja toimesta. »Hän ha­lusi
siinä kenpä kaiken, mitä hänen kä­sityksensä
miikaan runonlaulajien esit­tämissä
runoissa on säiljTiyt tiedoksi
•kaukaisten aikojen, elämästä» tavoista
ja vaiheista. ''K^lev^an" muodostu-
'miseen sellaiseksi kuin se on, on siten
ratkaisevasti -vaikuttanut iLönnrotin
tuntema i-unoaineisto, hänen käsityk­sensä
Suomen varhaishistoriasta ja hä­nen
otaksumansa siitä, -mikä runoissa
saattoi olla suomalaisten kristinuskoon.
kääntjTiiistä varhaisemmalta muinaisel­ta
ajalta.
Elias Lönnrotin mielessä oli aluksi
'kuvitelma kahden eri kansan — suoma­laisten
ja lappalaisten — rauhan Ja so­danomaisista
suhteista. "Kalevalan
kansalla' 'hän tarkoitti suomalaisia,
mutta myöhemmin hän tulkitsi myöskin
"Pohjolan" asukkaat suomalaisheimok-si
kuten "Uuden Kalevalan" esipuhees­ta
ilmenee. Lönnrot sanoo siinä:
"U^ottavinta on siis Pohjolas­sakin
Jonkun suomalaislahkokun-nan
asuneen, jolla Kalevalasta ai­koinansa
maksettiin, veroa, kim-nes
Väinömöinen, Ilmarinen ja
Lemminkäinen tekivät lopun ve-ronalaisuudelle.
Juuri siinä onkin
Kalevalan runojen keskinäinen yh­teys,
että ne kert<>\'at kuinka Ka­levala
vähitellen vaujastiÄ' Pohjo­lan
vertaiseksi ja vhmein pääsi voi­tolle."
V
Kalevalan kansan päämiehen Väinä­möisen'
Lönnrot otaksui suuttuneen
kristinuskon saavuttamasta (menestyk­sestä
ja lähteneen pois kansansa kes­kuudesta,
emjustaeÄ läihtie^ään vielä
sellaisten aikojen tulevan, jolloin häntä
taas tarvittaisiin.'
Siitä, missä määrin Kalevala on his­toriaa
ja missä määrin vain tarua, ver-tauksellista-
kuvittelua, saatetaan olla ja
ollaan eriTnieltä. Nykj^aikaisempi tutki­mus
on sitä mieltä, että "Kalevalan"
tärkeimmillä episodeilla on jossakin
määrm historiallista pohjaa, mutta ettei
niitä kuitenkaan voida pitää missään
mielessä määrättyjen historiallisten ta-pauksien
kuvauksena. X ^ n a seidat ei­vät
kuitenkaan missään määrin: tee pie­nemmäksi
'"l^älev^alan" merkifystä.
Parhaita lieneekin paikallaan määrit­tely,
että, ^Kalevala" on kuvakieltii,
vertautuvien ^ r j a , jonka avulla kan­sa
<m tuonut esille toiveensa ja pdkon-sa.
Se on vertauskuvallista runoutta.
"Kalevalan" runoissa tuodaan esHle
esi-isiemme p3-rkimys ppstä varak­kaampaan
ja onnellisempaan elämään.
Tämän pyrkinii^ksen johtavina sanka­reina'esiinty\'
ät Väinämöinejd ja Ilmari­nen,
Pohjolaai valtiaan Louhen taistel­lessa
orjuuden ja pimeyden puolesta.
Sampo-runo, "Kalevalan" . johtava
runo, osoittaa kuvaannollisesti, kuinka
kansan toiveiden pohjalla eli ajatus, et­tä
kerran voitaisiin tuottaa riittävästi
kaikkia kansan tarpeita, kunhan voite­taan
ne, jotka tahtovat rikkaudet yksin
omistaa ja kellareihinsa kätkeä. "Sam­mossa"
myöskin esiintyy luottamus tek­niikan
kehittymiseen, sillä olihan
"Sampo" suuren sepän suursaavutus.
Se kuvataan ihmisten onnen avaimeksi.
Kalevan uroot kävivät myöskin sotia,
taistelivat Pohjolan valtaa vastaan,
koska se tahtoi riistää Kalevan Kansal­ta
sen mahdollisuudet nousta parem­paan
ja kukoistavampaan elämään. Sii­tä
huolimatta "Kalevala" ei ole ylistys
sodalle vaan rauhantyölle. Sotia IMIV-dään
vain kansan vapauttamiseksi or­juudesta
ja pimeydestä ja — erikoisesti
Sanunon pelastamiseksi,; jotta ihmisille
-ko>ittaisi huolista vapaa, bnnellinen ja
rauhantäj^teinen elämä.
Kaikki nämä seikat, yhdessä puh­taan
kansanune muhiaisen kulttuurin
esittämisen kanssa, ovatkin x-aikuttaneet
siiheui että varsinainen kansa, työtä­tekevät
ihmiset, ovat omaksuneet " K a ­levalan"
omakseen ja x-ara uksetta an­tavat
Lönnrotille kunnian suuren kan-
,sallisen fculttuuriperinnön pelastamises­ta
häviämästä unhoituksen yöhön.
Niinpä siis tänäkin päivänä Suomen
kansa voi yhtyä niihin valoisiin toivei­siin,
mitä nykyaikaisen teknikan "Sam­po"
Voi kansan tarpeita palvelemaan
asetettuna tarjota, jotka kuvakielellä
tuodaan esille Kalevalan runoissa sa­noin:
*^
**La'tm hiihdin, latvan taitoin,
oksat karsin, tien osoitin.
Siitäpä nyt tie mcttcvi,
ttra uusi urkcnevi,"
laajemmille lattlajoille,
runsahammUlc runoille,
nuorisossa nousevassa,
kansassa kasvavassa "
Se on tie rauhanomaiseen elämään.
Jossa nykjpäivien teluaiikan ja tieteen
rakentama "Sampo" jauhaa yltäkylläi­syyttä
ja onnellisuutta kaikille ihmi­sille.
mNJE RUISSALO:
TrURAN Leena-muori — kukapa ei
olisi muoria tuntenut — oli iloinen
ja ketterälUkkeinen, huolimatta 75. ikä­vuodestaan.
Niin, jokainen hänet tunsi.
Muori asui yksin pienessä mökissään,
oli asunut jo kauan. Miehiensä Eljas
oli kuollut jp silloin, kun he asuivat
Tiuran torpassa ja sen jälkeön Leena
oli päässj'! mökkiläiseksi. Leena elätti
itseään päivätöillä ja hieromisella, jot­ta
tuli hyvin toimeen. Tiuran muori oli
tervetullut joka paikkaan, sillä hänen
iloinen luontonsa veti puoleensa. Hän
oli nuortenkin suosiossa, koska oli hyvä
Punosta 'Taistelu Sammosta''
Silloin vanha Väinämöinen
Jo tunsi toet totiset.
Sanan virkkoi, noin niniesi:
"Soua seppo Ilmarinen,
Soua lieto Lemminkäinen,
Soutakatte kaikki kansa.
Jotta juoksisi venonen.
Pursi eestä ennettäisi!"
Souti seppo Ilmarinen,
Souti lieto Lemminkäinen,.
Souti kansa kaikenlainen;
LyUyivät melat lylyiset.
Hangat pitikki pihlajaiset,
Vene honkainen vapisi;
Nenä hyrski hylkehenä.
Perä koskena kohisi.
Vesi kiehui kelloloissa,
VaaMo paltaissa pakeni.
Kilvan kiskoivat urohot.
Miehet veikaten vetivät.
Eipä matka dstykänä.
Ei pakene puine»^ pursi
Eestä purren purje/äsen.
Tuon on Pohjolan venehen.
Silloin vanha Väinämöinen
Jo tunsi tuhon tulevan,
Hätäpäivän päälle saavan;
Arvelee, ajattelevi,
Miten dia, kuin eleä^
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Vielä mä tuon mutkan muistan,
Keksin kummaa vähäisen."
Tavoittihe tauloihinsa,
Tunkihe tuluksihitisa,^
Otti piitä pikkuruisen,
Taulaa taki vähäisen,
Ne merehen mestoavi
Yli olkansa vasemman,
Sanovi sanalla tuolla.
Lausui tuolla lausehella:
^'Tuosta tulkohon karinen.
Salasaari kasvaköhon.
Johon juosta Pohjan purren.
Satahangan halkiella
Meren myrskyn hiertimessä, ^
Ixtinehen rapaimessaf
Se siitä kariksi kasvoi f
Loihe luo*oksi merehen.
Itähän pitemmin-puolin.
Poikkipuolin pohjoisehen.
Tulla puikki Pohjan pursi,
Halki aallon hakkoavi.
Jopa joutuvi karille.
Puuttui luotohan lujasti;
Lenti poikki puinen pursi,
Satakaari katkieli.
Mastot murskaksi merehen,
Purjehet putoelivat,
Noiksi tuulen vietäviksi,
A havan^ajeltaviksi.
kertomaan satuja — joskus tosiperäisiä-kin.
Oli kaunis syyskuinen sunnuntai. Su-loin<
en riihen tuoksu yastapuidun v i l -
*.Jan jäljeltä tuntui ilmassa. Järven ran­nalla,
koivujen ja tuomien ympäröimä­nä
seisoi jLeena-muorin pieni punainen
mökki, jossa muori nautti sunnuntai-il-tapäivän
rauhaa. Edessään pöydällä oli
Raamattu, jota hän hartaasti luki ää­neen
silmälasit nenällään.
Nuorta väkeä oli kokoontunut jär­ven
rantaan kalliolle leikkimään, kuten
niin monasti ennenkin. Laulu sieltä kan­tautui
Leena-muorinkin korviin:
Nytpä loistaa päivät sorjana,
riihet kultariistaa uhkuaapi.
Neitosille tulee sulhonsa,
suosittunsa joka poika saapi.
T14II0S nyt sä nuori ystävä
ja liity kanssa leikkihimme.
Nuoruus vainen kerran kutsuvi
mukahan sua tanssihimme.
Muori sulkee kirjansa ja alkaa miet­tiä
menneis>yttä, jolloin hänkin oli nuo­ri
. . . Silloinhan minäkin Eljaksen
kanssa leikin ja tanssin, kunnes mentiin
markkinoille kihlojen ostoon ja sitä
mukaa Tiuran torppaan miniäksL Ja
siihen päättyivät leikit ja tanssit —
oltiin vaiAoja»
Nuoriso hajaantui sitten kukin ta­holleen.
Pari nuorta tyttöä poikkesi Lee­nan
mökkiin juttusille, pyytäen Leenaa
kertomaan jotakin. Ja muori alkoikin
kertoa:
— Vastikään ajattelin aikaa, jolloin
olin nuori, johon sain aiheen äsken kuu­lemastani
laulusta. Niinpä siis kuun­nelkaa:
Tiuran torpassa asuttiin savupirtissä.
Penkit olivat seinän vierillä, pari ma-kuulavitsaa
ja sänky, ristikkojalkainen
pöytä ja pitkä "jakku", pöydän vieres­sä,
siinä koko kalusto.
Se o l i tällainen kaunis syyskuun sun­nuntaipäivä
kuten nytidn.,Ukko ja äm­mä
(karjalaisittain —- muualla vaari
ja muori) <^at menneet kipkkoon ja
lauantaina* lntf>!mikiniii 25 pilvinä*^ 1956 Sivu 3
* -