Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, March 6, 1954

              Kynttilän valossa
Kirj. Jay
I E L A K Ö H Ä X E M M I , jos häntä
enää on olemassakaan, muistaa sitä
aunista kevätiltaa, jolloin solmimme
hyökkäämättömyyssopimuk*en" kes­kenämme.
\£ia nähkääs oli sillä tavalla, että tä­män
kirjoittaja oli eräänä syksynä myy-nvi
oman nahkansa'' vuodeksi Juntti­lan
talon Saku-isännälle, so. tehnyt vuo­den
kestävän rengin sopimuksen isän­nän
kanssa.
Samaa naikaan siihen taloon tuli Em­mi
karjapiiaksi. »Hän saapui jostakin
toiselta puolen pitäjää, joten en häntä
alussa tuntenut ollenkaan. .Meistä ei
naruutuihin. Hiljainen luominen tekee
taidetyötään näkymättömin käsin. Ku­viot
ovat niin ihania ja säännöllisiä, el­lei
ihmiskäsi voi ihanampaa tehdä maa-lisiveltimellään.
Xyt käsitän sinua pokiani, Voitto. Si­nä
puhuit luonnon suuresta salperäisyy-destä,
sen toiminnasta, jota ihmissilmä
ei nähdä voi, sillä olemme itsekin luon-nomyötä.
Ja luontoäidin työt ovat meil­le
arvoitus — ainoastaan — aavistamme
sen työn suuruutta.
Kas siinä käsitys näkymättömästä
taivaan ja maan haltijasta. Luonto on
itse jumala. Sen teot pysyvät järkähtä-mättö:
minä. Ihmisviisaus ei voi luon­non
lakia muuttaa. Se kulkee vissejä
ratoiaan halki mittaamattomuuden. Se
on jumala. Siihen minä uskon. Mut­ta
sellaiseen jumalaan, jonka väitetään
sekaantuvan ihmisten välisiin asioihin,
hyvässä ja pahassa tarkoituksessa, en
minä usko. Olen väitellyt imeidän kirk­koherran
kanssa siitä samasta asiasta.
iHän näet vartavasten tuli miniia nuhte­lemaan
siitä .etten käy enää kirkossa.
Sanoi kirkossa käynnin olevan välttä­mättömän
sieluni autuuden puolesta/
sillä olen jo vanha enkä tiedä milloin
kuolema minut noutaa. Rukoilla har­taasti
herran huoneessa, kuulee jumala
rukouksen, ei muuten, sanoi kirkkoher­ra.
Vastasin hänelle: Koko luonto on yh­tä
suurta ja pyhää temppeliä ja jos 'mi­nun
on rukoiltava, voin minä polvistua
tässä suuressa temppelissä yhtähyvin.
Jos rukous auttaa kirkossa, auttaa se
silloin muuallakin. Kirkko on keino­tekoinen,
mutta luonnossa ei löydy mi­tään
keinotekoista. Siellä ei löydy tees­kentelyä.
Siellä ei ole arvoasteita, joka
aientaisi toisen, eli ylentäisi toisen. Mut­ta
:;irkko tekee sen ja uskottelee ihmi-sil.
e tekevänsä oikein. Jumalan nimes­sä
siunaa niitä jotka ansaitsevat kirouk­sen
töittensä mukaan, mutta kiroaa nii­tä,
jotka onnettomia ovat.. Tuomitsee
lie jumalan vihaamiksi ja kodotuksen
'apsiksi. Luonto kuitenkin on puoluee-
'-on. Se jakaa antimensa kaikille tasa­puolisesti.
Mutta ihminen itse asette­lee
raja-aitoja. Sanoa olevansa toisen
halitsija. on vain keino uskotella hei-i^
oille niin. Mutta se hallitsija on luon­nonlain
edessä saman arvoinen heikom-i^
sn kans.>a.
Kirkkoherra vaikeni ja hänen vierai­lijaa
luonani päättyi hyvin lyhyeen.
Minä olen onnelilleen vanhus nyt. M i ­nä
koetan tehdä siten kuin on oikein.
Tandon laskea valkean pääni kunnialla
Pandan leix)on. Kiitos sinulle poikani,
f''' nam olen oppinut ajattelemaan. Si-niin
ansu)ta<i on se, että olen luopunut
h3'haka^^ineistä.
loivoTi teille n^olemmille onnea vilpit-t<^^
äl!ä ^vdämellä. Minun, vanhan päl-f'vat
j.) luetut, mutta teillä on elämä
^''i^nani viflä ede.ssänne. Hvvästi!
meinannutkaan tulla tqistemme tutta­via
lainkaan.
En tiedä mistä eripuraisuus välillem­me
lienee tullut, mutta aina me oltiin
pienessä riijjan nahinassa milloin tois­temme
lähelle satuttiin. Sellaisia sat­tumia
oli tämän tästä, kun kerran mo­lemmat
olimme saman talon väkeä ja
työmaamme, talli ja navetta olivat tois­tensa
lähellä. Kaikkien eläinten rehut
taas olivat saassa ladossa ja vesi samas­sa
kaivossa. Eihän silloin mitenkään
niin päässyt, ettei välillä sattuneet ne­nät
vastakkain. Silloin tapasi olla ilmi
riita turhanpäiväisistä asioista.
Aivan tahallaan me näimme aina
asiat eri tavoilla. Jos Emmin mielestä
velli oli ollut huonoa ja liian suolasta,
väitin minä sen olleen parasta lajia. Kun
'minun mielestäni oli ulkona tuisku ja
pakkanen, niin Emmi väitti kiven ko­vaan
olevan lauhan ja kauniin ilman.
Tällaisia olivat meidän riitamme ai­heet.
Eihän sitä silloin kun vasta ol­tiin
viidennellätoista, ollut paljon älliä
päässä . . . Lieneekö nykyään enää
senkään vertaa, vaikka on jo melkein
toinen jalka haudassa ja toinen haudan
partaalla.
Eripuraisuutta ja toistensa kiusotte-lua
oli kestänyt kaiken talven. Tiedä
kuinka kauan se olisikaan jatkunut, el­lei
eräänä päivänä olisi tapahtunut täy­dellinen
muutos.
Pitkän ja kovan talven "jälkeen oli
Pohjois-Suomeenkin saapunut kevät.
Suomen suloisin aika oli juuri kynnyk­sellä.
Muuttolinnut olivat saapuneet
entisille pesimispaikoilleen, jatkaakseen
luonnon määräämää elämää, vanhem­pien
siirtyessä pois. Järvet ja joet oli­vat
vapautuneet jääpeitteestään, routa
sulanut maasta ja ensimmäisiä kukkasia
alkoi näkyä. Kaikkialla oli elämää, yk-simpä
pienet maan matosetkin olivat
liikkeellä. Niin oli maamieskin ahke­rana
pellollaan, muokkaamassa ja lan­noittamassa
sitä ennen kylvöä.
Eräänä kauniina aamuna oli tämän
kirjoittaja navettatunkion laidalla luo­massa
lantakuormaa kärryille. Emmi
lienee ollut karjan ulospäästettyään na­vetan
pesupuuhissa, koska hän käväisi
tämän tästä noutamassa kaivosta^ vettä.
Sinä aamuna emme olleet vielä virkka­neet
toisillemme mitään. Sitten kui­tenkin
Emmi katkaisi vaiteliaisuuden
kysyen, että mitä se tunkiatoukka miet­tii.
Vatsasin siifaCn. että en muuta kuin
sitä. ettet sinäkään taida dlla paljon
tunkiotoukkaa parempi, koska kinttusi
ovat lannassa polviin asti ja vielä siitä
ylös . . .
Emmi tuli navetasta sonnin piiska
kädessään minua kohti ja minä olin pel­käävinäni
jä aloin juosten kiertää hevos­ta.
Emmin juostessa perässäni. Emme
lainkaan huomanneet isännän tuloa, en­nenkuin
hän nauraen sanoi, että mitäs
ne lapset oikein leikkivät.
Vaikka isäntä ei koskaan sanonut pa­haa
sanaa, niin kuitenkin ujostelimme
häntä niin paljon, että jätettiin perät-täin
juoksu sikseen ja tartuttiin taas
töihin.
Isännän poistuttua oli taas minun
vuoroni rikkoa hiljaisuus. Kun en muu­ta
keksinyt, niin aloin kehua Emmiä
kauniiksi kasvoiltaan ja soreaksi varta­loltaan.
Kuvailin hänet niin kauniiksi
kuin osasin. Lopuksi tuumin, e t t ä kyl­lä
olisin onnellinen, jos sasisin sinun-laisesti
kesäheilan, jollei nyt pitempi­aikaista.
Sanoin kaiken pilkallisessa
mielessä, vain Bmmiä kiusatakseni. Em­mi
kuitenkin taisi ottaa sen todeksi,
koska vain naurusuin kuunteli.
Illallisen syötyäni vetäydyin asuinra­kennuksen
ullakolle, jonne minulle oli
pieneen komeroon laitettu nukkuma­paikka
kesäajaksi. Riisuin pois pääl­lysvaatteet
ja asetuin sänkyyn unta
odottamaan. Unen asemesta kuitenkin
hiipi luokseni Emmi, istuen sänkyni
laidalle. Hän laski kätensä kaulalleni
ja yritti suikata suuta. Ennenkuin hän
sen kuitenkaan ehti tehdä, kirposin kiu­kusta
kihisten sängystä ja lähdin käv^e-lemään
kiireisin askelin mennäkseni ala­kertaan,
mutta siinä tulikin aavistama­ton
pyshädys eteen.
Kiukuissani en muistanut enkä hä­märässä
nähnyt välikaton kannatin rau­taa
,joka oli 3/4 tuuman vahvuista rau-tapuikkoa,
koukuilla yhdistettynä. Toi­nen
koukuista sattui olemaan nenänvar-teni
korkeudella. , Y r i t in lentää selälle­ni
iskettyäni nenäni siihen, mutta sa­malla
siinä oli Emmikin apua antamas­sa.
Hän juoksi hakemassa aitastaan
kynttilän, puhtaita kääreitä ja haava­voidetta.
;Minä pitelin kynttilää kä­dessäni
Emmin tohtoroidessa nenääni.
Siii\^ ollessani en voinut luoda kat­settani
juuri muualle kuin Emmin kas­voihin
ja silloin ihmeekseen! huomasin
kuinka kaunis Emmi tosiaankin oli.
Tuuheat tummat silmäripset ikäänkuin
r l M . u i j. H. Tällni.rlta nöxttdä Mui^aran putous Amerikan puolella tänä talvena. Eräänä päi-x^
artioK^M Emmin lempeiden sinistofi sil­mien
suloa, ettei vain mlkiiiin pääisi nii­tä
vahingoittamaaui. Hipiä oli puhdas
ja valkoinen. Vaaleat hiukset olivat
kahdella palmikolla ja hänen nauraes-saa
muodostui poskilte sievät hymykuo­pat.
Sievässä suussa välkkyi kaksi val­keata,
säännöllistä hammasriviä.
Vaikka olimme olleet jo yli puoli
vuotta samassa talossa, en ollut ennem­min
Emmin kauneutta huomannut. O-lin
aamupäivällä piloillani puhunut Em-mistä
täyttä totta.
Emmin hoidellessa nenääni joutui hän
koskettelemaan käsillään kasvojani,
joista tuntui virtaavan selittämättömän
hyvän olon tunne. Kaduin niin kovasti
äskeistä käyttäytymistäni, että en voi­nut
olla pyytämättä Emmiltä anteeksi
sitä.
Emmi torjui anteeksipyynnön, selit­täen
hänessä itsessään olleen kaiken
syyn. Hän sanoi minua syksystä saak­ka
aina tahallaan ärsyttäneensä, joten
hänen olisi anteeksi pyydettävä minul­ta.
Xiin siinä sitten toisiamme kädestä
puristaen teimme sovinnon ja lupasim­me
olla aina toisillemme avuksi, suh­tautua
toisiimme ystävinä. Ne lupauk­set
sitten pidettiinkin pyhinä molem­min
puolin.
Seuraava kesä lienee sitten ollutkin
kaikkein hauskin elämässäni. Työssä
ollessamme aina autoimme toisiamme
mahdollisuuksien mukaan. Harvat oli­vat
ne illat jolloin emme istuneet vie­rekkäin
joko minun komerossani tai
Emmin aitassa ja aina silloin sytytimme
kynttilän palatmaan . . . Minun mieles­täni
Emmin kasvot olivat kynttilän va­lossa
kaikkein kauneimmat.
Kesä meni kuin siivillä. Suullisesti
emme olleet ehtineet minkäänlaisia lem-menliittoja
tekemään, mutta muuten tie­simme
olevamme eroittamattomat ystä­vykset.
Niin saavuttiin Kekriin. jolloin
rengit ja piiat pääsivät viikoksi omaan
vapauteensa. Emmikin lähti kotimö­killeen
vanhempiansa tervehtimään.
Hän lupasi viikon kuluttua tulla takai­sin
toiseksi vuodeksi samaan taloon.
Viikko oli kulunut, mutta Emmiä ei
kuulunut. Luulimme hänen vain josta­kin
syystä myöhästyneen. Kun häntä
ei saapunut vielä seuraavallakaan vii­kolla,
lähti isäntä tiedustelemaan asiaa.
Perillä sai isäntä kuulla, että Emmi oli
jo viikko sitten lähtenyt paluumatkalle.
Mihin oli matkalla hävinnyt, siitä et
koskaan saatu varmuutta. Oli olemassa
kaksi mahdollisuutta: Että hän oli mat­kaa
lyhentääkseen neljällä kilometrillä
lähtenyt jäätä myöten erään lahden yli
ja hukkunut heikkoihin jäihin, jolloin
virta oli saattanut kuljettaa hänet lah­den
perästä alkavaan jokeen. Etsiske­lyistä
huolimatta häntä ei kuitenkaan
löydetty, sillä vallinneet pakkaset ja lu­mipyryt
olivat peittäneet kaikki jäljet.
Toinen mahdollisuus oli se, että hänet
oli talottomalla taipaleella ryöstetty
mustalaisten toimesta, joita silloin oli
liikkunut seudulla monta hevoskuor-maa.
Siihen aikaan ei vielä ihmisryös­töt
olleet niin paljon päiväjärjestykses­sä
kuin muutamissa maissa nykyään,
mutta sekin mahdollisuus oli olema.s.sa.
Kaikki etsiskelyt ja kuulustelut rau­kesivat
tyhjään, minkäänlaista tietoa ei
hänestä saatu. Mihin hän joutui mikä
hänen poloisen kohtalo lie ollut, sitä ei
kukaan varmuudella voi selittää.
Sanomattakin oli selvää, että Emmin
menetys oli raskas isku hänen omaisil­leen,
erittäinkin äidille. iMutta kyllä
minullakin oli haikea mieli ja pitkä ai­ka.
Odottelin aina Emmin paluuta,
mutta turhaan.
Tapahtuma on jo niin vanha, että se
tuskin muistuisi usein mieleeri, ellei sii­hen
liittyisi muistomerkki, joka on aina
tuossa käden ulottuvilla. Aivan niin lä­hellä,
etä jos se olisi tikku niin silmään
pistäisi.
Se on muistomerkki, jonka sain sil­loin
kauniina kevätiltana, juostessani
Lauantaina, maaliskuun 6 päivänä, 1954 Sivu 5