Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, September 23, 1939

              KIRJ. VIIVI
kLEX onnellisesti sijoittunut
erään sanomalehlipaperilla pääl-lystet)!!
pöydän ääreen. Edessäni on
astioita, joista yksi sisältää hopea-väriä,
toinen lauhaa ja kolmas tushia.
Sitäpaitsi on siinä myöskin tuo jo ei­len
näkemäni japanilainen vyö sekä
joukko kiiiioiletusta puusta leikattu-tuja
punaisia levyjä. "Maalattava
vapaasti", sanoo könkkänenä, "eikä
saa piirustaa eikä raaputtaa." Minä
nuolaisen pensseliä, kastan sen maa­liin
ja aloitan uuden työni.
Ja nyt minä sitten kuvailen teille
koko tuon ateljeen eriskummallisine
kokoelmineen. ^
LukuunoUamatta minua itseäni
muodostaa siellä olevan seurueen seu­raavat
viisi etevää taiteilijaa: Soffi,
Margaret, Kiddie, Gerlie ja Quida.
He ovat kaikki noin kahdenkym­menen
ikäisiä, kaikki yhtä somia ja.
ihastuttavia. Heillä on myöskin
kaikilla sulhasensa, jotka käysken­televät
alhaalla kadulla vihellellen ja
heittäen lentosuukkoja ylös pölyiseen
akkunaanime.
,Tä5ta seurueesta vetää Kiddie suu^
rinta huomiota puoleensa. Kiddie
ön oikeastaan sirkustyttö, mutta on­nettoman
avioliittonsa jälkeen erään
sirkustaiteilijan kanssa jätti Kiddie
tämän uran etsiäkseen unhotusta toi­sella
alalla. Mutta juuri se seikka,
että Kiddie on ollut naimisissa, että
Kiddie on saanut kokea avioliiton
tuntemattomat salaisuudet, se on ko­hottanut
Kiddien erityisen huomat-taN^
aan ja saavuttamattomaan ase­maan
toisten silmissä. Kiddie on jou­kossamme
kilpailutta n :o 1.
. Nuorin keskuudessamme on Qui­da,
sillä hän on vielä aivan pikku lap­si.
Aamuisin hän aina myöhästyy
tunnin tai pari, hänen kun on niin
vaikeata herätä, ja silloin herra
Schnabel aina osoittaa huonoa ym­märtämystä
häntä kohtaan, panemal­la
toimeen kohtauksen, pauhaten me­netystä
työajasta jne. Mutta Quida
suhtautuu asiaan levollisesti, vetää
pitkät, valkoiset hansikkaat somiin
pikku käpäliinsä ja alkaa maalata.
Hän maalaakin kivakasti, joskin vä­hemmän
nappeja, mutta sitä enem­män
vaatteitaan, käsineitään, leu-k,'
iansa, poskiansa,.. '
Soffi taas on kerta kaikkiaan oikea
poikatyttö. Hänellä on seitsemän
sulhasta, jotka vartioi\'at häntä eri
kadunkulmissa. Margaret edustaa
taloudellista puolta ja Gert ie sivis­tystä.
Gertie näet on käynyt läpi
*high Schoolin' ja opiskelee iltapäivi­sin
taidekoulussa muotoku\-apiirus-tusta.
Gertie on joukossamme kirk­kaasti
välkkyvä valopilkku.
*Last but not least'. könkkänenä
liikkuvine silmälaseineen, herra Sch­nabel.
Hän on juutalainen. Kun
kauppamiehet joskus hänen ateljees-saa%
i riitelerät ja meluavat, on hä­nellä
tapana lausua: "Ehei, älkää
yrittäkökään sovelluttaa minuun
se palaa takaisin ^kaikuna metsän
laidasta,''
Näin puhuin Katrista .Alexille.
Hän kuunteli, silmissään lämmin
katse.
'*Hän on todella erinomainen",
virkahti .Alex ajatuksissaan.
Tietämättäni olin johtanut or\*on
p^mentytön elämään ja onneen, sil­lä
Alexin sydämessä syttyi häntä
kditaan pyhä rakkaus. Hän* päätti
pelastaa tytön t>'rannien käsistä.
(Jatkuu)
vanhoja temppuja,-sillä olen itse juu­talainen
ja tunnen ne hy\'inl" Sil­loin
menee toisten suu tukkoon. En­tä
mitä muuta hänestä? Hän on nai­misissa,
kolmen pienokaisen isä, mut­ta
siitä huolimatta hän mielellään
kuhertelee tyttöjen kanssa. Ja hyvä
maku tuolla kunnon veijarilla onkin,
sen Viivi huomasi heti ensimmäisen
kerran pistäessään päänsä ateljeen
ovesta sisään ja nähdessään nuo viisi
siroa tytönnaamaa. Lausun teille
tunnustukseni, herra Schnabel!
Ateljee on ahdas ja kylmä, ja ty­töt
värisevät vilusta niin, että hei­dän
täytyy alinomaa tömistää jal­kojaan
permantoon. Eräällä hyllyllä
nakuttaa herätyskello ja kauempana
nurkassa näkyy oyi särkyneine peili-laseineen.
Siellä näet on pukusuoja
ja vaatekammio, jonne mahtuu vain
yksi kerrallaan, sen kun täjrttää li­kaisten
esiliinojen paljous.
Seinän vieressä loistaa resuinen
leposohva paikättuine päällisineen, ja
keskellä huonetta on kaksi kapeata
pöytää, joita sanomalehtipaperit ver­hoavat
ja jotka ovat täynnä pahvipa-lasia,
napinmalle ja., ja väriastioita.
Kaikki on äärettömän likaista, huo­limatonta
ja alkuperäistä, mutta . . .
herättää verrattomasti hyvää tuulta.
Me maalaamme maalaamistamme.
Huoneen täyttää nimittämätön tär­pätin
ja bananiöljyn sekainen tuoksu.
Herra Schnabel käyskentelee ympäri,
heiluskellen lakkaamatta maalaamon
ja konttorihuoneen välillä. Heti kun
hän on mennyt oven ulkopuolelle, al­kaa
rupatus, naurunkikatus, laulu ja
tuhansien pikku juttujen kertoilemi­nen.
Hänen tarttuessaan ovenripaan
vaikenevat tytöt kuin annetusta mer­kistä
tai muuttavat silmänräpäykses­sä
puheenainetta. Tietysti herra
Schnabel tietää sen, riilä eteiseen
kuuluu kaikki, mitä sisällä puhu­taan.
Tämä onneton seikka kävi il-mi
vasta tänään, kun Margareta saa­pui
t"öhön vähän myöhästyneenä ja
kuuli nivldän rupatukseainie jo ka­dulle
saakka.
Niin, herra Sc!":nRbel käv-skentelee
ympäriinsä, heittei.J .v.kkeluuksiaan
ja tekee muistutuksia:;n. Tytöt tie­tysti
vastailevat, mr.tta kaikkein na-sevimmin
singahutiaa Soffi hänelle
sanan sanasta. Me toiset olemme
naurusta haljeta, vieläpä itse herra
Schnabelinkin täytj^ hieman kakis­tella
(hän näet ei koskaan naura),
kun Soffi oikein panee parastaan.
Kesken naurunräkätystä Soffi huo­maa
maalanneensa joukon nappeja
punaisiksi keltaisen sijasta. Herra
Schnabel vääntelee käsiään vaikeroi­den:
"Soffi, Soffi... voi \-oi... Sof­fi,
Soffi!" Mutta Soffi \-ain naures­kelee.
"Älinkä minä sille nyt enää
mahdan: Se on herra Schnabelin
syyj>> "Minunko??? Minähän sa­noin,
darling,. että keltaisiksi ne on
maalattava. VQI Soffi, Soffil" —
''Ei, s\A-eetherat, punaisesta oli kysj^
m>^", inttääi Soffi,
KJo 12 on puoli tuntia kestävä aa­miainen.
Pensselit ja \'ärit sysätään
syrjään. Otetaan esiin wileipäpa-ketit
ja luetaan sanomalehtiä sekä lä­hetetään
herra Schnabel noutamaan
\-etta janoisille tytöilleen.
Hän tallustaa alas kengänpuhdis-tusliikkeeseen
ja palaa tuoden vettä
olutpullossa sekä laan, jossa on
muutamia rrpaleterttuja. Sitten me
juomme kukin vuoromme perään,
maiskuttelemme suutamme ja huu­dahtelemme:
''Oö-ooh, niin ihanaa.
vielä vähän lisää vettä, herra Schna­bel.''
_ "Jos tahdotte lisää, niin
saatte mennä itse noutamaan", vas­taa
hän hyväntuulisena.
Quida alkaa laulaa. Se on jota­kin
vihto viimeisimmän mUodin
steppiä ja muistuttaa enemmän joi­takin
eläintarhan ääniä. "QUida kul­ta,
oletteko sairas?" kysyy herra
Schnabel. "En laula herra Schna-belille,
vaan itselleni", kivahtaa tyt­tö
ja jatkaa. "Mutta tuohan knu-luu
kautta koko talon," kadulle
saakka, yli koko kaupungin", vaike­roi
herra Schnabel, "lopeta Juma­lan
tähdenj Quida, darling, sweet-heart!"
Ei, Quidan kuohuvan elä­mänilon
täytyy saada pursuta. Hän
on kerta kaikkiaan auttamaton.
Herätyskello naksuttaa, aamiais­aika
on lopussa.
Minä maalaan maalaamistani: ja­panilaisia
kalastajia, geishoja, Fuji-
^aman, maalaan, kunnes ei enää ole
ainoatakaan tyhjää levyä. Silmän­räpäyksen
ajan valaisee tyytyväinea
hymy liikahtelevan konkkanokan ka­peata
viivaa, ja minä kuulen lausut­tavan:
"Nyt saatte siirtyä maalaa­maan
nappeja."
Nappeja ja koukeroita, kukfiia ja
jos jotakin taiteellisia väriräiskiä!
Ensimmäinen on kaunis, ja toinen­kin
vielä menee mukiin. Mutta maa­lattuani
tusinan verran samanlaisia
kukkia j^ koukeroita, alkavat ne mi­nusta
näyttää kamalilta, ja maalat­tuani
niitä lisää kaksi tusinaa, niinä
jo vihaan noita'kukkasia ja värisom­mitelmia
kaikesta sielustani. Mutta
silloinpas esiintyy muuan toinen nap­pi,
joka pelastaa tilanteen. Se on hel­miäisen
näköinen ja siinä täytyy
täyttää kaksi soikiota. Niitä on maa­lattava
tusina viheriäisiä, toinen si-
Tunnettu suomalainen taiteilija
Elli Tompuri, joka viiine kevämiä
saapui New' Yorkiri jnadilfhannäytte-lyyn
ja esiinnytty aan sitten useissa
suomalaisJieskuJisissa hyvällä menes-tyksellä,
kuten edelUseMkiti kerraUd,
matkusti hylyillä mieUrt kotimaähah-sa.
ni^iä; kölnlas>>pjunai^: Jneljäs; har^
maita, viides oranssinyätisiä jne.
Nyt jutiri parhaiiläan uurasism^ • näi­den
soikioiden ^mpxissai M kul­jen
kadUlla^rt^so&ian^päirin; muk^
ja ihmiset tietysti Juulevat minua
hulluksi. Mutta ei vaaraa, minun
aivoissani on vain yksi nappi irti.
Työn huippuna on kuitenkin ne
sanat, mitkä oh painettuna j<Aaisen
napp.ikartan alapuolellaj nimittäin:
"Made in GzechorSlpv^", Voi te
rakkaat soikiot, kukkaiset ja taiteel­liset
väriläiskät, viekää tervehdys mi­nulta
kotimaahan! En v;niill(?ii>^an
teilä unohda, en ainakaayp^^ tässä elä­mässä!
Tervdhcfys Viiville
Tunnen kaupungin elämää ja tun­nen
farmarin elämää, ne ovat hyvin
erilaiset. Varsinkin päivälliskutsu­jen
suhteen. Mutta kyllä on farmil­lakin
kerettävä moneen paikkaan.
Monta suuta huutaa yhtä aikaa:
possut, vasikat, kanat; jä kananpojat
piipattaen, juoksevat kintereillä ai­van
rappusten eteen asti, jos et kohta
kerkiä antamaan ruokaa. Lehmät
sentään antavat olla päivät rauhas­sa
näin kesän aikana.
Mutta entä sitten, kuinka monta
suuta varttoo päivällistä sisällä?
Riippuu tietenkin siitä, kuinka suu­ri
on mikin farmariperhe.
Niin, ei ollut aikomukseni kirjoit­taa
farmarin päivälliskutsuista. Mi­nun
piti Viiville vaan kertoa kuinka
minulle kerran kävi. Oli päix-ä, jol­loin
Liekki saapuu. Kiiruhdin hake­maan
postia. Palattuani pistin velli-padan
hellalle, menin toiseen huonee­seen
ja pistin välioven kiinni. Nyt
lasit nenälle ja silmäilemään Liekkiä,
koska oli niin rauhallista, ei ollut
ketään häiritsemässä. Kohta pisti
silmääni Vii\in kirjoitus. Ajattelin
— päällekirjoitus jo ilmaisee^ että
_se on kiva. Olin jo aiv^n siellä poh­jaan
palaneessa sopassa, ja kun tuo
\^iovi tuonne keittiöön ei ole ko­vinkaan
tiivis, niin alan tuntea ha­jua.
Eihän vaan veliini pala poh­jaan!
Hyppään keittiöön niin kii-_
reesti kuin jalkani vaan ehtivät, ja
ai\^n oikein, nenääni ei haissut
suotta. Srvallan padan ripaan kiin­ni
ja pistän sen sivulle. .Alan nau­raa
ai\-an s\-dämeni pohjasta, kun
samalla huomaan, että minähän
olenkin yksm. Olisipa nyt ollut jo­ku
tuolla oven takana ja minä olisin
laskenut hänet sisälle, niin varmaan
hän olisi katsonut minuun: hassu on
tuokin, kun "sellainen nauru helinä ja
aivan yksin. Tietysti olisin selittänyt
hänelle nauruni syyn, mutta jos hän
ei olisi nähnyt siinä mitään aihetta
nauruun, niin edelleenkin hän ajat­telisi:
hassu sittenkin. Mutta tie­tenkään
minä en välittäisi mitä hän
ajattelisi.
Mutta oli minulla sentään onni, et­tei
ollut ketään oven takana ja vel­likään
ei piloille palanut. Sekoitin
sen kauhalla ja pistin padan uudes­taan
hellalle. Mutta nyt pistin kaksi
silitysrautaa padan alle ja ajattelin:
nyt et enää pala pohjaan. Taas pis­tin
oven kiinni ja lujin loppuun Vii­vin
kommellukset^ Ja ajattelin, on­han
sitä farmarillakin jotain haus­kaa
yksitoikkoisessa elämässään. Jä
sitä saa Liekistä jokainen, lukemalla
sitä.
. HILJA.
Ei ole mitään korkeampaa eikä
voimakkaampaa, ei tervecUismpoo»
eikä hyödyllisempttä vastaiselle elä-vialle
kuin jokm lapsuudessa saattf
hyvä muisto vankempairt kodissa.
Milloin on kärsimisen ja koe f tele-
-muksen aika, siUoin on myösk^ ei­kä
mennä eteenpäin, —^i^emj^lämea*
, , :• • * * • • * •
Joka vääryyttä tekee, on; todelli­suudessa
oimettomantpi kuin se,
ka vääryyttä^&FSii.^-^^^^^
, * 4t ,. -••*'-.••
Elämä taroitieenaisiaf joilla
vahva svdäni-^ Marie Colban.