Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, October 26, 1946

              Mi X i X hyviii nuorena naimisiin.
Seuraavana vuonna syntyi pol-kamrr*
ja muutamia kuukausia sen
jäj^p>:r: kadotin mie^hehi onnettomuu­dessa.
-
Mclenimat vanhempani kuuluivat
teaiterijeurueeseen ja siinä maail-mas-^
a kasvoin. Jo neljän-viidentoista
rkäis^^ä oli minulla ensimmäinen osa
nävi^t^^^niässä. ;
Myheni vaati ehdottomasti, että
K i R j . ^ T U N T E M A T O X '
Viimeiset kymmenen vuotta olen
omistanut täysihoitolan. Minua on
onni suosinut ja olen voinut saastaa­kin
vähän. Ronald sai koulusivis­tyksen
aina kahdeksanteen luokkaan
saakka, mutta hän ei onnistujiut yli­oppilastutkinnossa,
vaikka koetti
useamman kerran. Mutta hän on
aina ollut enemmän innostunut kau-minuh
on Jätettävä näyttämö. Tein- niisiin tyttöihin ja teatteriin kuin lu­kin
sen mielelläni, saisinhan ensiker­ran
eiämässäni ^ vakinaisen' kodin.
Kut«r, sanottu, omiemme oli lyhyt-aikaiiven,
eikä mieheltäni jäänyt mi­tään
^maisuutta minulle ja pikku
poialiemme. Minun täytyi mennä
takaisin entiseen ammattiini.
Eräänä päivänä minua kohtasi sel-lainer;
onni, että minulle tarjottiin
paikkaa eräässä suuremmassa teatte­rissa.
Tarjous oli houkutteleva,
mutta minä epäröin poikani tähden.
Tovereiiteni kehoituksesta kuitenkin
lopulta kirjoitin sopimuksen alle.
Kaikki oli valmista matkaa varten.
Poikani oli saanut väliaikaisen ko­din
•erään käsityöläisperheen luona.
Ystäväni olivat minua asemalla saat­tamassa
kukkineen ja makeisineen.
Seisoin vaunun ikkunassa syli täyn­nä
ruusuja ja tuijotin polttavin^
min viheriäksi maalattua kattoa, jo­ka
jiäämötti .talojen välistän Siellä
oli pikku poikani.
Tloi.-et, vilkkaat äänet surisivat
ympärilläni. 'Mutta minun ajatuk­seni
€]ivat lapseni luona. Havah­duin
äkkiä mietteistäni, kun kuulin
lapsen äänen joka huusi:
"Pikku tahtoo mukaan!"
Kumarruin pitenrimälle ulos ikku­nasta
ja näin laiturilla pienen, pot­kivan
olennon, joka turhaan yritti
vapavitua häntä pitelevän naisen sy-r
Iistä, päästäkseen äidin luo, joka
heitti hänelle lentosuukkosia vaunun
ikkunasta.
Lapsen tuskainen ääni viilsi sy­däntäni.
Pieni lapsi tarvitsi minua.
Pieni lapsi ojensi kätensä minua koh­ti
ja itki aivan samalla tavalla kuin
tuokin pienokainen tuossa laiturilla,
^linä tartuin matkalaukkuuni ja
riensin ovelle.
"Minä en matkusta", huusin to­vereilleni,
jotka koettivat minua es-tilä.
'Minun täytyy palata poikani
luo."
Innostukseni kesti viikon. Sitten
tuli arkinen ajatteleminen. Enkö-iiän
sittenkin ollut tehnyt ajattele-mattomasti?
Minä olin pitänyt on­neani
kädessäni ja heittänyt sen me­nemään."
Lopulta kirjoitin teatterin johta­jalle
ja pyysin saada allekirjoittaa
uuden sopimuksen. Hänen vastauk­sensa
oli lyhyt ja kieltävä. He oli­vat
jo ottaneet toisen minun tilalleni.
Koetin päästä takaisin vanhan
seurueeni joukkoon, mutta ei minua
sielläkään ymmärretty.
Se luettelo, jonka ammateistani
voin .saada kokoon, on sangen kirja­va.
Olen ollut palvelijatar, hattu-ompelija,
tarjoilijatar, kauppa-apu-la-
nen, elokuvien soittaja y.m. samaa
laj.a. Olen kärsinyt vääryyttä.
^Jjtla miten vaikeata ja^raskasta
^inä olen kokenutkin on rakkaus
Piikaani aina ollut se kannustin, jo-
^'^ on saanut minut yrittämään yhä
uuci-Ileen. Hänen tähtensä olen
Tiurkumatta ottanut kantaakseni ras-
^:i'rnniatkin taakat.
Ja nyt hän on valmis jättämään
^y^nni toisen naisen vuoksi!
kuihin. Ja ehkäpä se on minun
syytäni. Minä hemmottelin häntä
alusta alkaen, ja sitten myöhemmin
oli vaikea häntä ohjata.
Ronald oli kahdenkymnienenyh-den
ikäinen, kun Irja Kuuni tuli
meille tyttärineen täysihoitoon. Ir­ja
oli leski. Hän oli koko joukon yli
kolmenkymmenen ja tytöt olivat
kymmenen ja • kahdeksan ikäiset.
Hän oli perinyt jonkun verran rahaa
miehensä kuoltua. Juuri niin pal­jon,
että he voivat elää vaatimatto­masti.
Mutta hänellä ei ollut ha­juakaan
säästäväisyydestä ja hän .vi­hasi
kaikkea, mikä oli yhteydessä
talouden kanssa. Ja koska hän ei
enää voinut pitää palvelijaa, piti hän
viisaimpana muuttaa täysihoitolaan.
Jo ensi hetkestä asti vaikutti hän
minuun epämiellyttävästi. Hänen
kevytmielisyytensä ja se yliolkai-suus,
millä hän täytti äidin veh-olli-suutensa,
saivat minut kuohuksiin.
Hän ei pannut kortta ristiin saadak­seen
lapsilleen mukavampaa ja haus­kempaa
oloa. He saivat hoitaa ittie
itsensä tai vieraat saivat heitä hoi-
' vata. Hän vain hoiti omia huve-jaan.
Minä säälin noita tyttörauk­koja.
He olivat villiintyneet ja lai­minlyödyt,
eivätkä koskaan olleet
tunteneet äidin-rakkautta. He oli­vat
liikuttavan kiitollisia kaikesta
ystävällisyydestä ja hellyydestä,
minkä saivat osakseen. Ja pelkästä
ihmisrakkaudesta tein heidän vuok­seen
enemmän, kuin mitä minulla
oikeastaan oli aikaa uhrata.
Kun Irja oli asunut meillä jonkun
aikaa, huomasin, että Ronald rupesi
osoittamaan jonkinlaista kiintymys­tä
häneen. Hän oli aina ollut epä­täsmällinen,
kun oli kysymys ruo-kailuajoista,
mutta nyt hän saapui
ruokasaliin aina sillä kellonlyömällä,
jolloin Irjan oli tapana syödä. Hän
sai aikaan sen, että minä kutsuin Ir­jan
syömään meidän omaan pöy­täämme
ja pikku tyttösten tähden
teinkin sen sangen mielelläni. Irja
oli kuusi, seitsemän vuotta minua
nuorempi. Mutta tahtomatta ylviis-tellä,
voin huoletta sanoa, että minä
olin meistä kahdesta nuoremman nä­köinen.
Minusta oli naurettavaa tuollaisen
poikaklopin osoittaa niin paljon huo­maavaisuutta
vanhalle najselle. mul­ta
en koskaan tullut ajatelleeksi, ei­tä
tämä olisi mitään vakavampaa
kiintymystä. Ronald oli ollut rakas­tunut
niin monta kertaa elämässiiän-ja
minä olin oppinut sen. että hellii
liekki hänessä sammui yhtä pian
kuin se .syttyikin. Siksi tunsin itseni
oikeastaan vain huvitetuksi.
Oli myöhäinen yö tai oikeammin
varhainen aamu. kun tein tuomioni.
Minulla oli kamala päänsärky, enkä
voinut saada unta. Ja lopulta nou­sin
ja menin avonaisen ikkunan ää­reen
istumaan. En ollut istunut sii­nä-
kuin pari minuuttia kun huomasin
DiUton pysähtyvän meidän ovemme
eteen. Minä tunsin vaunun. Sen
omisti eräs Ronaldin hyviä ystäviä.
Katulyhdyn, valossa näin vaunu.ssa
olijat selväsTi. Ne olivat Irja ja poi­kani.
He olivat varmaan olleet jos­sain
ulkona juhlimassa. Yön hiljai­suudessa
kuulin heidän äänensä ai­van
selvästi ylös ikkunaani. Kuulin
Irjan sanovan: ^
'''Mutta äitisi. Hän ei siihen kos­kaan
anna suostumastaan."
"No entä sitten? Enkö minä ole
täysikäinen?" Muuten voin minä
kiertää hiinet pikkusormeni ympäri.
Sen taidon olen taitanut pikkuisesta
pojasta asti. Onko siinä kaikki, mi­tä
.sinulla on minua vastaan."
"Entä tulevaisuutesi? Sinähän et
ole vielä mitään, eikä sinulla ole va­arojakaan.
Miten aiot kyetä huoleh­timaan
vaimosta ja lapsista?"
• X o mitä lapsiin tulee, niin ne
saavat hetken vielä odottaa tulemis­ta'",
nauroi Ronald. ''Ja sinulle kai
kykenen antamaan, jonkinlaisen ko­din."
' M u t t a sinä unohdat minun tyt­töni.
Tai oletko sitä mieltä, että
aitisi . . .
''Tietysti. Äitimuori pitää kyllä
lapsista huolen. Siitä ei kannata
puhuakaan. Sinähän olet nähnyt,
miten ihastunut hän on tyttösiin. Ja
Vielä enemmän hän ihastuu, kun
heistä tulee hänen poikansa lapsi­puolia."
He nauroivat molemmat, ja Irja
kiersi käsivartensa Ronaldin kau­laan.
Minä nousin äkkiä ylös ja
suljin ikkunan.
Sinä yönä en enää saanut unta sil­miini.
Ei Irja eikä Ronaldkaan ollut nä­kyvillä
aamiaispöydässä. Kaisalla
ja Kertulla oli koulusta lupaa.ja mi­nä
olin luvannut heille, että veisin
heidät Korkea-saareen. Olisin kyllä
mieluummin pysynyt kotona, sillä
olin kaikkea muuta kuin huvimatka-tuulella.
Mutta en hetkeäkään aiko­nut
syödä sanaani. Tiesinhän, mi­ten
he koko viikon, olivat iloinneet
tästä retkestä.
Kun me seisoimme karhuhäkjin
luona, sanoi Kerttu äkkiä:
"Minusta on hauska saada Ella-tä',
i isoäidiksemme."
Kaisa tuli aivan punaiseksi ja
työnsi sisarensa syrjään.
"Eihän sinun ollut lupa puhua
siitä", kuiskasi hän.
'•Olenko minä nyt pilannut koko
jutun?" kysyi häri pelästyneenä.
".^iti sanoi, että karkki menisi pi-lalte,
jos me puhuisimme siitä Ella-
, tädille."
"Koska hän niin sanoi?" kysyin
minä, hyvin haluttomana.
"Oi. siitä on jo monta, monta päi­vää.
Emmekä me olekaan siitä pu­huneet.
Vai olemmeko? Emme en­nen
kuin juuri tuon pikkuruikkusen
lauseen. Eihän Ella-täti vain suin­kaan
kerro äidille sitä?"
Minä lupasin vaieta. Vai niin,
Irja oli niin varma, että voi saada
poikani pauloihinsa, että hän oli jo
puhunut siitä laiisilleenkin.
- E n tavannut'Ronaldia ennenkuin
myöhään iltapäivällä. Minä istuin
pöytäni ääressä ja vein kirjaan kaik­ki
päivän eri ostokset, ja tulot, kun
hän tuli huoneeseeni ja istuutui kir­joituspöytäni
nurkalle.
"Terve", sanoi hän - huolimatto­masti.
"Missä sinä olet ollut kaiken
päivää? Minä olen sinua kysellyt
monta kertaa."
"Todellako?"
"Tietysti. Että saisit tilaisuuden
onnitella minua. Poikasi on nimit­täin
pannut sormeensa tämän kul­taisen
kahleen. Nö, milä sinä siitä
sanot?"
" N i i n , mitä tahtoisit minun sa­novan?"
"Millainen välinpitämätön äiini
sihulla on."
'•Kuka hän on?''
"X'iinkuin ct sitä jo olisi arvannut^
Irja tietysti."
Minä nousin päättäväisenä ylös
ja panin käteni hänen olalleen.
"Ronald, ymmärrätkö todella, nii­hin
sinä olet ryhtynyt? Käsitätkö
mitä merkitsee nuor^.lje miehelle si­toa
itsensä naiseen, joka jo on kol­menkymmenenviiden
ikäinen? Nel­jätoista
vuotta sinua vanhempi. Ja
vielä päälle päätteeksi kahden lap­sen
äiti. Se on velvollisuus, jota sinä
et varmaankaan kykene täyttä­mään."
"Mutta älä nyt ole tyhmä, 'äiti
pleTri". sanoi hän ja painoi hellästi
"päänsä minun olalleni. "Ymmärrät­hän
sinä, että minä koko ajan olen
ottanut huomioon sinlin apusi. Si­nusta
tulee erinomai.sen herttainen
pikku isoäiti Kaisulle ja Kertulle.
Nehän nyt jo o^at sinuun vallan
ihastuneita ja itsekin pidät heistä,
eikö totta? Irja ja minä aiomme
jättää heidät kokonaan sinun huos-taasi.
Ei kukaan ole sen sopivampi
heitä kasvattamaan kuin sinä. Se
on meidän, molempien mielipide,"
"Hyvin imartelevaa. Mutta ellen
minä nyt tahdo? Ehkäpä minä ]0
olen saanut kyllikseni uhrautuvaisen
äidin osan näyttelemisestä. Ehkä
minulla ci ole halua aloittaa uudel­leen.
Ja vielä päälle päätteeksi \ne-raan
naisen lapsille."
Minä työnsin hänet luotani ja kä
velin huoneessa edestakaisin. Ra­kastin
häntä ja hän oli aina saanut
tahtonsa läpi. Olin tehnyt itseni
hänen orjakseen ja hän oli aina tien­nyt,
että häneJlä oli valta ylitseni ja
oli käyttänyt sitä hyväkseen. Mutta
tällä kertaa.hän ei onnistuisi siinä.
Minä en ollut raatanut ja työsken­nellyt,
kuten olin tehnyt, vain sik­si,
että harkitseva^nainen tulisi ot­tamaan
hänet luotani, juuri kun hän
oli tullut niin vanhaksi, että voisi
olla minulle apuna ja tukena.
"Irja ja minä ajattelimme, että
voisimme saada tuon kaksoishuoneen
tuolta ylhäältä omaan huostaamme.
Tahi jos sinä mieluuniimin haluat
vuokrata meille pienen huoneiston
tästä läheltä, niin ' voisimme käydä
täällä syömässä, ja joku sinun pal­velijoistasi
voisi käydä meillä siivo­amassa.
Sen sinä saat aivan omin
neuvoin päättää. Me kyllä mie­luummin
ottaisimme oman huoneis­ton.
Mutta .emme sitä tietystikään
vaadi.''
"Se on todella hyvin kilttiä teidän
puoleltanne."
Ronald jatkoi ehdotusten tekoa,
jotka kaikki olivat siihen suuntaan,
että minä pitäisin huolta sekä hä­nestä,
että Irjasta ja lapsista. Se ei
ollut mikään nöyrä pyyntö hänen
puoleltaan, voisinko tehdä .«-en, vaan
esitettiin ainoa.staan päivänselvänä
asiana: "olemme ajatelleet asian
näin".
Jos Irja olisi ollut joku nuori tyt­tö,
Ronaldin ikäinen, olisin luulta­vasti
tyytynyt osaani. Mutta nyt
hän ei ollut nuori eikä hyvä. Ja
epäilin, suuresti, voisiko hän tehdä
poikaani onnellisek.si. Kaiken tä­män
minä sanoin, mutta hän nauroi
vain epäilyksilleni.
Ja lopulta 'antautui äidinsydän-raukkani.
Hän sai kaikki läpitse,
kuten o\{ suunnitellutkin. Heillä on