Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, October 28, 1939

              . Jack London
(Jatkoa)
Naisen käsi lepäsi miehen plka^
päällä, ja niidien käsiyarsi ojentui
äkkiä kietoutuakseesn naisen vyötäi­sille,
mutta tulitikun teBäya rapsah-dus
palautti hänen maJttin^. Wina-pie,
joka oli kaiken huoneessa ta­pahtuvan
ulkppuoIjBlla, I pani tulen
lamppuun, minkä sydän bitaasti>syt-tyi.
Tytön hahmo •piirjtyi yöniust^
taustaa vasten, ja valoUekin äkkiä
leimahtaessa täyteen vVpimaaBsa hä­nen
pronssinvärinen kauneutensa al­koi
säteillä kuninkaallista, kultaista
hohdetta.
"Näette, että se on mahdotonta",
läähätti mies, työntäen samalla yaa-lean
naisen varovaisti luotaan. "Se
on mahdotonta", toisti hän. "Mah­dotonta!"
"En ole enää pikku tyttö, Dave,
eikä minulla ole t3rttöjen harhahaa-veita"',
sanoi nainen lempeästi, mut­ta
ei tohtinut palata miehen luo.
"Olen kypsä nainen ja sentähden ym-mänän.
Miehet ovat miehiä . . .
Sellainenhan on tavallista tässä
maassa, tämä — eikä se minua louk­kaa.
Arvasin sen alusta alkaen. Mut­ta
— oi! Sehän lienee vain sellainen
tavallinen tämän maan liitto — eikä
todellinen avioliitto?"
"Moisia kysymyksiä emme tee
täällä Alaskassa", vastusti mies hil­jaisella
äänellä.
, "Tiedän sen, mutta . . ."
"No niin — avioliittomme on vain
maan tavan mukainen, ei muuta."
"Eikä ole.lapsia?"
" E i ."
"Eikä myöskään o l e , . ."
"Ei, ei, ei lainkaan... Mutta se
on sittenkin mahdotonta."
"Se ei ole mitään." Nainen seisoi
jälleen miehen vierellä, ja hänen kä­tensä
kosketti kevyesti ja hyväillen
miehen auringonpaahtamai niskaa.
"Tunnen erittäin hyvin täkäläiset
tavat. Sellaista tapahtuu joka päiyä.
Miehet eivät halua jäädä.tänne iäk­si,
tänne maailman ulkopuolelle. He
antavat P.C.C. yhtiölle' maksumää­räyksen
vuoden ylläpidosta ja sen
lisäksi käteisrahaa, ja silloin hy­lätty
on tyytyväinen. Määräajan
kuluttua mies saattaa..." Nainen
kohautti olkapäitään. "Niin voi teh-
^ myös tälle tytölle. .Annamme
niaksumääräyksen yhtiölle, emme
vuodeksi, vaan koko hänen eliniäk-seen.
Mikä hän oli kun: hänet en­simmäisen
kerran tapasitte, J)ave?
Raaka villi, joka eliialalla•kesäisin
ia WrvenlihaMa talwRW^ j ^ s s ä s i ^ u n
tilaisuus safii, ja rXiäki n a ä M ä / t o
oli
tqun kuuluvien olentojen välillä vai-litsee
väkevin vetovoima, ja me kuu­lumme
samaan rotuun. Sekä järki
että tunne on sen vetovoiman ta­kana.
Itse vaisto sen säätää. Sitä
et voi kieltää. Et saata päästä eroon
-hiistä rotusi sukupolvista, jotka ovat
eläneet sinua ennen. Sinä polveudut
esi^isistä, jotka ovat jatkaneet su­kuaan
tuhannet — hiin, sadattuhan­net
vuosisadat, eikä sinun sukusi
saa sammua. Se ei voi tapahtua.
-Syntyperäsi ei saHi sitä. Vaisto on
tahtoa voimakkaampi. Rotusi on si­nua
voimakkaampi. Tule, lähte-fcäänime,
Dave! Olemme nuoria vie­lä,
ja elämä ori ihana. Tule!"
lVinapie meni ulos ruokkimaan
koiria, miehen katse seurasi tyttöä,
ja hän pudisti päätään ja uudisti
hiljaisella äänellä vasta väitteensä.
Mutta nainen kietoi kätensä hänen
kaulaansaJa_Bainoi poskensa hänen
poskeansa vasten. J a koko nykyisen
elämänsä autius nousi kuvina midien
silmäin eteen — turha kamppailu
säälimättömiä luonnonvoimia vas­taan,
pitkät vuosikaudet, joina pak­kanen
ja nälänhätä olivat ainaisina
kumppaleina, kiduttava tyhjyys, jo­ta
pelkkä eläimellinen olemassaolo
ei voinut täyttää. Ja hänen vierel­lään
oli nyt kiusaaja, joka kuiskaili
aurinkoisemmista ja autuaammista
maista, musiikista, valosta ja ilosta
ja loihti hereille menneen ajan muis­tot.
'Häh näki ne itsetiedottomasti
edessään. Vilahteli tuttuja kasvoja,
unhoon vaipuneita tapahtumia, on­nellisia
hetkiä, hän oli kuulevinaan
soittoa ja helisevää naurua...
"Tule, Dave, tule! Minulla on
omaisuutta tarpeeksi meille molem­mille.
Tie on tasaisena edessämme."
Nainen katseli ympärilleen, köyhää
majaa. "Minulla on riittävästi meil­le
molemmille. Maailma on jalkaim-me
juuressa, ja koko sen riemu on
meidän. Tule, tule!"
/Hän värisi miehen käsivarsissa, ja
mies puristi häntä tiukasti itseään
vasten. Ja mies nousi, seisoalleen...
Mutta nälkäisten koirain murina ja
lVinapien kimeät huudahtelut, kun
tämä jrakensi rauhaa tap^elevain
elukkain keskuuteen, tunkeutui hil­littynä
hänen korviinsa paksujen sei­näin
läpi. Ja hänen sielunsa ku­vastimeen
ilmestyi äkkiä toisenlai­nen
näky. Taistelu metsässä — hir-tunsi,
että yoitonsaavutukset liuku­mistaan
liukuivat hänen käsistään.
"Dave! Baye!" huudahti hän.
"Minä en tahdo erota sinusta! En
tahdo erota sinusta J Ellet tahdo läh­teä
täältä, jäämnie tänne. Minä jään
veneelle mennessään. Mrs. Sayther
odotti rannassa sillä aikaa kuin mat>
katavaroita sijoitettiin veneeseen ja
hänen paikkaansa pantiin kuntoon.
"Hinaamme "veneen saaren ylä-kärkeen",
selitti Pierre kehitellen
sinun luoksesi. MaaUma merkitsee vyyhdeltä auki pitkää hinausköyltä.
vittäyä, lapaan haavoittunut harmaa-kaxhu
oli hurjan vimman vallassa,
koirat muriKvat' raivoisasti, ja Wi-
. napie, h u u d ^ e li .kimeästi yllytläes-
>sään Bätä r^yökkäämään; nhän itse
puute. Ä t ^ e ^ v Ä t ä
hielleen, hän <)lisi .^jäänyt^plai^e^ iJseä hhaökfcoen välttääkseen vverisen
Sinun saapumisesi ;:kc)aioi i&nen kkuöleoaah, i-bangöUa i^kiemurtai to)-
nekseen, ja jos,£aöä>3|lätl^^ iiintufesaah «lvoen>JMMm
Reelliseen liyvinvittnäinli^^ i^käoölinmurskat^ ja sisä
Iäkseen, hän tuiee?jöka?^AajÄ5^ UjjtoÄs;:a#isen;^^^
olemaan o n n Ä r o p i ^ j f c u j n ^ ;^
^iJt, ellette oMjainkÄ*tavanneet." YÄista^lunta; raivoava peto ruh-
/ ' E i . ei"/väitti iime§,^f8^ ^
oikein'. liyssään, hän oli henkihieverissä —
"kuulehan, , I ^ v e , H S « t t t n j ^ » \TOiapieLiamestyi «mttävän
^'ttää. «än ei o^ae s i ^ 5^^a^ipp*n: taoksinaan, i
tiikäläinen :^kqgsuIia5,:on;peiäi. -^iiskerastaän.iskien; pitkällä
k o h o a j i w a i i ^ ^ ^ y l ^ ^
«än on syntynyts^li^iäeea^^^^^^^^^J^^
l^a buolemaai,. # l n t t^ .ja ii^perfdi i t a k ^
la minä -~ me ikinamni^
minulle ^^emmän kuin sinä. M i ­nusta
tulee sinun Pohjolan-vaimosi.
Tahdon valmistaa sinun ateriasi,
ruokkia sinun koirasi, polkea tietä
sinulle, soutaa sinun kanssasi. Ky­kenen
siihen. Usko jninua: minä
olen voimakas."
Mies ei epäillyt sitä katsellessaan
naista ja pitäessään tätä loitolla it­sestään.
Mutta. hänen kasvonsa oli­vat
käyneet synkiksi ja värittömiksi,
ja lämpö oli jäähtynyt hänen sihnis-tään.
* 'Makaan Pierrelle ja venemiehille
heidän palkkansa ja lähetän, heidät;
po^s täältä, Ja jään. täjone sinun
luoksesi papin siunaamana tai siu­naamatta,
vihittynä tai vihkimättä
— tahdon seurata sinua nyt ja ian­kaikkisesti.
Dave! Dave! Kuun­tele
minua! Sanoit minun tehneen
sinulle vääryyttä muinoin — ja niin
minä teinkin — mutta annan minun
nyt hyvittää se, anna minun soyittaa
se! Ellen osannut antaa rakkauttani
oikealla tavalla ennen, salli minun
osoittaa, että nyt osaan!"
Nainen vaipui permannolle ja kie­toi
itkien käsivartensa miehen pol­vien
ympäri. "Ja sinä tunnet helly5rt-tä
minua kohtaan. Ajattele niitä, pit­kiä
vuosia, mitkä olen odottanut ja
kärsinyt! Oi, sinun on mahdoton,
mahdoton aavistaakaan tuskaini suu-ruuUa!"
Mies kumartui ja kohotti naisen
pystyyn.
"EUiunnelkaa mitä sanon", lausui
hän. käskevällä äänellä, aukaisi sa­malla
oven ja siirsi naisen sen ul­kopuolelle.
"Se ei voi tapahtua. Em­me
saa aatella vain itseämme. Tei­dän
tä3rtyy mennä. Toivon teille
onnellista matkaa. Matka käy vai­valloisemmaksi
Sixty Mileen saavut­tuanne,
mutta teillä on maailman
parhaat venemiehet, niin että kyllä
selviyd3^te."
Vaikka nainen jo oli päässyt it­sensä
herraksi, hän katseh miestä
silmissään toivoton ilme. "Jos —
jos — jos Winapie suostuisi...",
läähätti hän ja vaikeni kesken lau­settaan.
Mies käsitti hänen tarkoituksensa
ja vastasi: "Niin." Mutta samassa
mies tajusi moisen ajatuksen mah­dottomuuden.
"Sellainen ei ole. aja­teltavissa.
Se ei'Ole lainkaan toden­näköistä.
Sellaisesta ajatuksesta
meidän täytyy luopua."
"Suutele minua!" k«isfcasi nainen
kasvot kirkastuen. Ja sitten hän
kääntja menemään ja poistui.
**Ja sitten kuljemme salmen läpi,
missä virta ei ole niin^ x^äkeä kuin
muuälia, ja luulen kaiken käyvän
hyvin silloin."
Äkkiä hänen tarkat korvansa kuu­livat
edellisvuotisen kuivan heinän
kahisevan askelten alla, ja^ hän kään­si
päätään. Intiaanityttö tuli heitä
kohden, 3mfipärillään joukko selkä-karvansa
pörhistäneitä ^susikoiria.
Mrs- Sayther näki, että tytön kas­vot,
jotka olivat vaikuttaneet välin­pitämättömiltä
kaiken sen kestäessä,
mitä, oli tapahtunut majassa, hohti-yat
nyt hehkii^a'S vihaa.
'^Mitä t^ olla tehny häne?" kysyi
t)^tö ankarasti Mrs. Saytherilta.
"Hän maata häne vuoteessa ja näyt­tää
huonolta koko aika. Ja minä sa­noa:
'Mikä olla Dave? Sinä olla
sairas?' Mutta hän ei vastata yh­tään
mitan. Vähän päästä hän sa­noa
: '\Vina pie, hyvä tyttö, mennä
pois. Minä voida pian taas hjrvin.'
Mutta mitä te olla tehny häne? Sa­noa.
Te olla huono nainen."
Mrs. Sayther katseli uteliaasti vil-linaista,
joka jakoi Dave Paynen
elämän, sillä aikaa kuin hän itse
matkasi pois yön pimeydessä.
"Minä ajatella, että te olla huono
nainen", toisti Winapie. "Minä aja­tella,
että olla parasta, että te men­nä
pois eikä enää koskaan tulla ta­kaisin.
No? Mitä te ajatella itse?
Minu olla vain yksi mies. Minä olla
intiaanityttö. Te amerikkalaine nai­nen.
Te olla kaunis katsoa. Te saa­da
hiin monta miestä kuin te tahtoa.
Teidän silmät olla siniset kuin tai­vas.
Teidän iho olla niin valkea, niin
pehmeä."
Tyttö ojensi aivan tyynesti rus­kean
etusormensa ja painoi sillä toi­sen
pehmoista poskea. J a on sanot­tava
Karen Saytherin ikuiseksi kun­niaksi
ettei hän perääntynyt. Pierre
oli astahtaa askelen suojellakseen
häntä, mutta hän teki torjuvan eleen,
vaikka hänen sydämessään tulvahti
voimakas kiitollisuuden tunne miestä
kohtaan. "Ei hätää. Pierre", sanoi
hän. "Olkaa h)rvä ja vetäytykää loi-tomma."
Mies meni kunnioittavasti kuulo­matkan
ulkopuolelle, mutta sitten
hän pysähtyi, murahteli itsekseen ja
mittasi silmillään, montako hyppäys­tä
harien olisi tehtävä päästäkseen
naisten luo.
"Niin valkea — niin pehmeä —
kirin pieni lapsi." \Vinapie koetteli
nyt toistakin poske^ ja veti sitten
kätensä takaisin. "Mutta moskiitit
"Lähdemme heti matkalle, Pier- tulla pian. Silloin hieno iho * tulla
haavoille ja turvota — oi; turvota
niin pahasti. Monta, monta moskiit-tia
— monta, monta haavaa. Minä
te:, sanoi hän - oppaalleen, ainoalle,
joka valveilla odotti hänen paluu-
;taan. ''Meidän täytyy lähteä."
^Miehen > tarkat salmat havaitsivat
nuotiotulen loisteessa naisen kasvo­jen
tuskan, mutta hän suhtautui ih­meelliseen
käskyyn aivan kuin se
olisi öUut niaailman luonnollisin asia.
<'Oui, madame'', sanoi hän. "Minne?
iDawsQniihfco?"
'.'£i"^ .i»stasi :3iäinen itseään hil­liten.
-'^Ylöppäin—- iJPyeaan.",
ajatella, että teidän paras matkus­taa
nyt kohta, ennenkuin moskiitit
tulla. Tätä tietä" — tyttö viittasi
myötävirran suuntaan — "te tulla
St. Michaelsiin. Tätä tietä" — hän
viittasi vastavirran taholle — "te tul­la
Dyeaan. Paras, että te mennä
Dyeaan. H3rvästi."
Ja se^ mitä Mrs. Sayther silloin
Siioin fiuesvkäyinakkuvien VO teki, herätti mitä suurinta hämmäs-
;geurie»sä >lrinippii^ heidät tystäPierres^. Sillä hän kietoi ra-inurähd^
en ppis }iafxf^pim-^^ ja jnsti käsivartensa intiaanitytön jnm-
^^mhe^^^tySb^ -pänlle, suuteli tätä ja purskahti it-joihihkä^
kmm.
valtiasrotpun, pn jn^aii
^oJa ja haUitsija. ] ^ <ämn^
toisiamme varten. Samaan ro-iaäiBen,;
joka tiesi,
että viyt öU lyönjrt ratkakev^ hetla,
mutta joka ei saattanut aavistaa, mi­tä
oli tapahtunut miehen sielussa.
miutiii kuluttua Mrs. Saytherin pik­ku
teltta oli pureitii, pannut ja kat­tilat
koossa, huovat kääröllä, ja mie­het
horjahtelivat taakkojensa alla
"Olkaa hyvä Davelle", hjryhkytti
hän, "olkaa hyvä Davelie!"
Sitten hän liukui puolitiehen ran-tatä)
rrästä, huudahti: "Jää h3rväs*