Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, January 24, 1948

              'Tl" ,
1.1
ERLING PayLSEN:
4 i
Bertil Thelander näki Martinin tule­van
juosten taloon päin ja huutavan
täyttä kurkkua. Pojan poskessa näkyi
verta vuotava naarmu.
— Isä, isä, he ovat lyöneet minua!
Hän heittäytyi vasten isäänsä, joka is­tui
hymyilevänä piirustuslautansa ää­ressä
piippu hampaissaan. Hän oli nuo-
^ l i isä, vaikutti itsekin pojalta — tosin
jokseenkin suurelta pojalta — kahden
metrin mittaisena, laihana ja hivenen
liian pitkäkasvoisena. Kolmestakym­menestä
vuodestaan huolimatta hän tus­kin
oli tullut vielä miehen ikään.
Hän nousi ja haki sivuhuoneesta si-detarpeita.
— Sehän on vain naarmu, sanoi hän
j? pörrötti pojan tukkaa alkaen pum­pulilla
ja spriillä puhdistaa haavaa.
— Mutta siitä tulee verta! sanoi poi­ka
luoden isäänsä uhmaavan ja itsepäi­sen
silmäyksen.
"[V— Niin, mutta reipas poika ei välitä
tuollaisista pikkuasioista. Sinähän olet
jo suuri, täytät kohta kymmenen vuot­ta!
Mutta kerropa, kuinka se tapahtui.
Martin hieroi nenäänsä paidan hi­halla.
— Toiset kirjoittivat lauta-aitaan sel­laisen
tyhmy3'den, että Martin rakas­taa
^Mariannea, ja kun Marianne tuli
paikalle ja näki sen, katsoi hän minua
niin, että. toiset todella luulivat meidän
rakastavan toisiamme. Silloin minä suu­tuin,
juoksin pois ja — i , ja löin Marian-nea!
— Löitkö sinä häntä?
— Löin, jotta toiset pojat eivät luu­lisi
minun rakastavan häntä. Mutta
silloin tuli pitkä OHe ja löi minua niin,
eitä tuli verta. Hän sanoi, ettei saa ta­pella
pikkutyitöjen kanssa. Hän löi
minua vain sen vuoksi, että hän itse
rakastaa Mariannea.
— Kuka on Marianne? kysyi isä.
Poika loi katseensa alas.
,— Hän asuu tuolla mäellä, selitti hän
^ jurosti. He ovat juuri muuttaneet sin-nt-,
mutta hän on yain 7-vuotias, ja mi­nä
en leiki tyttöjen kanssa! En aina­kaan
silloin, kun toiset pojat näkevät.
Bertif Thelander nauroi ja ajatteli
erästä samanlaista tilannetta monta
vuotta sitten, jolloin hän itse oli 8- tai
10-vuotias ja "rakasti" pientä vaaleaki-haraista
Marianneaan. Tytön nimi oli
Elena, jota hän rakasti 10-\niotiaan po­jan
hartaudella, mutta häpesi tieten­kin
sitä — aivankuin Martin nyt. Erää­nä
päivänä tapahtui, että hän veti tyt­töä
vaaleasta letistä niin, että hän kir­kui
— tämän teki hän osoittaakseen toi­sille,
ettei pitänyt tytöstä. Nyt oli siis
:N[artinin vuoro. Bertil TJielander hy-n;
yili lempeästi ja lähetti pojan uudes­taan
ulos leikkimään.
.\urinko paistoi lämpimästi yli pie­nen
kaupungin.
. Nuori vaalea nainen kiirehti läpi puu-tarhan.
Hän oli pukeutunut valkoiseen
kesäleninkiin ja hänen kasvonsa loisti­vat
kesälämmintä. "Mitä asiaa on noin.
kauniilla naisella minun asuntooni", a-jatteli
Bertil nähdessään naisen lähes­tyvän
taloa. Kun vieras oli tuHtit ve­rannalle,
huomasi Bertil katkeroituneen
män iloa. vSc jättää terveyttä ja samalla
sellaisia muistoja, jotka lämmittävät
ihmisen sydäntä vielä vanhanakin, har-niaapäänä.
Se on osa ihmisluonnosta
ja nykyaikaisesta sivistyksestä. Ihmis-hengelle
on vain urheilun rinnalla hy­vien-
harrastusten, ennen kaikkea opis­kelun
avulla annettava oma osuutensa.
Silloin nuoresta urheilijasta kasvaa ter­ve,
tasapainoinen, sivistynyt ihminen.
ilmeen hänen kasvoillaan.
— Saanko puhua Martinin äidin
kanssa, sanoi nainen lyhyesti.
-— Hän kuoli viisi vuotta sitten, vas­tasi
Beftil, mutta te voitte saada puhua
^Iartinin isän kansaa, se olen minä.
Siniset silmät hänen edessään eivät
menettäneet kiivautta todistavaa kiil-toaan.
Bertil pureskeli mietteliäästi
piipppuaan ja ihmetteli, mitä" poika oli
tehnyt, kun nainen oli niin vihainen.
— Minun pitää pyytää teitä kiinnit­tämään
enemmän huomiota poikanne
kasvatukseen. Hän on oikea pikku pe­to.
Puoli tuntia sitten löi hän tytärtä­ni
niin ,että tämä tuli itkien kotiin.
— Oh! Marianne? sanoi Bertil ja
puhalsi tuhkan pois piirustustelineel-tään.
Nuori nainen katsoi häneen yllättä-nyneenä.
— Tunnetteko te Mariannen?
— Jonkin verran, myönsi Bertil. Hän
rakastaa poikaani ja poikani Marian­nea.
Bertil taivutti päätään taakse­päin
ja oli kuin olisi ottanut mittaa
naisen kasvoista voidakseen piirtää ne.
Hän ajatteli, että tämän naisen hän ha­luaisi
mielellään piirtää — varsinkin
nyt, kun tämä oli niin vihainen. Nainen
heilautti päätään, niin että vaaleat hiuk­set
valahtivat auringon polttamille kas­voille.
— Että te voitte laskea leikkiä niin
vakavasta asiasta! huudahti hän kii­vaasti.
Eikö se merkitse mitään, että
teidän poikanne esiintyy kuin katu­poika?
Mies ei antanut naisen kiihtyneisyy­den
vaikuttaa itseensä. Hitaasti ja huo­lellisesti
alkoi hän hahmotella naisen
piirteitä paperille. Miehen siniset sil­mät
hymyilivät ja hän sanoi:
— Suudella ja tapella on suunnil­leen
sama asia. Rakkaus ja viha ovat
niin lähellä toisiaan, että vielä täysi­kasvuisetkin
erehtyvät niiden suhteen.
Lapsen on tietenkin paljon vaikeampi
vetää rajaa, ja minä valitan, ettei poi­kani
voinut hallita itseään. Se ei tee
asiaa paremmaksi teidän tyttärellenne,
mutta minun poikani on jo saanut voi­telun
pahimmalta kilpailijaltaan, joka
kutsuu itseään Pitkäksi Olleksi. Hän
rakastaa myöskin Mariannea, ja minua
ilahduttaa nähdä tyttärenne, sillä hän
on varmasti yhtä kaunis kuin äitinsä­kin.
Nainen tuijotti häneen voimatta sa­noa
mitään, kääntyi ympäri koroillaan
j.», hävisi.
....Kaksi viikkoa myöhemmin, eräänä '
kauniina kesäpäivänä, kun Bertil ta-vanmukaisesti
työskenteli piirustuslau­tansa
ääressä, juoksi pieni vaalea, pu­naiseen
leninkiin puettu tyttö läpi puu­tarhan.
Bertil näki hänen kiihoittu-neet
kasvonsa ja siniset silmänsä. Hän
hymyili tytölle. Tyttö selitti hengäs­tyneenä:
— Martin on pudonnut alas puusta.
Me leikimme niityllä, Martin ja minä,
ja niin se tapahtui. Nyt hän makaa
maassa eikä voi nousta. Hän pyysi,
että minä menisin hakemaan isää.
Bertil hypähti ylös, ojensi tytölle kä­tensä
ja sanoi:
— Tule mukaan! Niiytä minulle
paikka, missä hän makaa!
He juoksivat yhdessä niitylle. Silloin
tällöin katsoi Bertil tyttöön, joka tus­kin
ulottui hänen housujensa taskuih-n.
Levottomuudestaan huolimatta hymyili
hiin tytölle ystävällisesti ja kysyi:
— Sinä olet kai Marianne, luulen :
Tyttö nyökkäsi juoksusta hcngä-ify-ncenä
ja tarttui lujemmin suureen au­ringon
ruskettamaan käteen, joka veti
Sivu 4 LAUANTAINA, TAMMIKUUN 24 PÄIVÄNÄ, 1948
häntä mukanaan.
— Täiä tietä! läähätti^hän.
Marianne osoitti kädellään kauempa­na
niityllä olevaa puuryhmää. Bertil
päästi tytön ja kiiruhti eteenpäin täy-.
della vauhdilla. Siellä makasi Martin
pienenä ja laihana, vääntynein ja peläs­tynein
-kasvoin. Hän ähki surkutelta-vasti,
mutta silmät loistivat ilosta, kun
hän näki isän tulevan avukseen.
— Tässä, sanoi häp. ja osoitti polve­aan.
Minä putosin vinottain ja se tekee
nyt niin kipeää polvessa.
Bqrtel taivuttautui pojan ylitse ja yni-märsl
heti, mitä oli tapahtunut. Pudo­tessaan
oli Martin nyrjäyttänyt polvi­lumpionsa.
Sen ei välttämättä tarvit­se
tulla pahaksi, mutta hänet on nyt
vain kannettava varovasti kotiin. Hän
nosti pojan käsivarrelleen ja niin he läh­tivät
takaisin kaupunkiin. Marianne,
joka kulki heidän rinnallaan, alkoi it­keä.
^
— Pää pystyyn, Marianne! kehoit- '
ti Bertil rohkaisevasti.. Martin ön terve
jo parin päivän kuluttua, ja silloin tulee
hän ulos leikkimään kanssasi jälleen.
Mutta näin. nopeasti ei jalka, kuiten­kaan
parantunut, sillä lääkäri määräsi
pojan lepäämään ehdottomasti liikku­matta
vähintään kolme viikkoa, Mar­tin
alkoi itkeä:
— Silloin en pääse maalle tänä kesä­nä,
nyyhkytti hän.
Bertil istui verannalla pureskellen
piippuaan ja katseli miettiväisenä eteen­sä.
Oli vahinko pojalle, että. tämän piti
tapahtua - juuri nyt, sillä muutaman
päivän kuluttua matkustaisivat kaikki
tämän korttelin pojat maalle ja Martin
saisi yksinään viettää kofefJ kesän kau­pungissa.
Voi poika raukkaa! Mutta
hänen pitää kuitenkin tehdä, niinkuin
lääkäri määräsi. *
^Martin nyyhkytti sängyssään.
— Minä" en olisi koskaan kiivennyt
puuhun, mumisi; hän, mutta tein sen
vain näyttääkseni Mariannelle, kuinka
taitava olen. Ja nyt hän ehkä nauraa
minulle . . .
Siinä samassa seisoi Marianne veran­nan
ovella hehkuvin poskin ja hämil­lään.
Käsiään piti hän kätkettynä se­län
takana.
— Minä en saa leikkiä sinun kans­sasi,
sillä äiti on kieltänyt, kuiskasi hän,
mutta sinä saat tämän joka tapaukses­sa.
Hän heitti suklaakakun Martinin
sänkyyn, kääntyi kiivaasti ympäri ja
hävisi puutarhaan.
Kaikki lapset olivat poissa viikon ku­luttua.
Kaupungissa oli melkein aa­vemaisen
hiljaista. ;Martin makasi sän-^
gyssä ja odotti epätoivoisesti parane­mistaan.
Hän oli aivan yksin jälellä!
Ei, ei sentään aivan yksin, sillä myös-
Marianne ei ollut matkustanut
maalle. 'iTitäkkiä seisoi hän eräänä
päivänä puutarhassa ja vilkutti Marti­nille.
Hänellä oli punainen kumipallo
mukanaan ja hän heitti sen pojalle.
— Oletko sinä pian terve, Martin?
Martinin silmät loistivat onnesta.
Hän pyysi Mariannea tulemaan sisäl­le
juttelemaan kanssaan. ^Mutta Ma­rianne
juoksi tiehensä kuin tuuli.
— Minä en saa leikkiä sinun kanssa­si,
koska äiti on kieltänyt, huusi hän.
Bertil seisoi verannalla ja puri vi­haisena
huuliaan. Tämä on mieletön­tä!
Nämä kaksi lasta olivat ainoat,
jotka eivät olleet maalla. Martin oli
sairas, tarvitsi ymmärtämystä ja jon­kun,
kcneii kanssa puhella. Marianne
oli yksin, kulki surumielisenä ja ikävis­sään.
"Mariannen äiti on hysteerinen",
ajatteli hän. "Mutta jospa minä meni'
siiFJa piHhufeinOiäneii isänsäi
^ Menen ulos hetkiseksi,
nor Bertif illalla. Minä tulei^,
o k a i s i n . H ä n meni puhallellen
aan j a mietiskellen, mitä sanoit'
päästyään.
Mariannen äiti seisoi keittiösi
Bertil tuli. Taas ajatteli hän
hauskaa olisi piirtää naisen kas^.
— Saanko keskus^tella Mariannea
kanssa? .kysyi hän nojaten käi
ikkunan pieleen ja hymyillen
matta.
Nuori nainen epäröi hetken ja r i
sitten suiumielisesti: ^
— Mariannella, ei, ole isää. Häa(
V. tytön ollessa puolivuotias. i
.— Anteeksi, sopersi mies
tyneenä.
— Aika lääkitsee kaikki haavat,
nainen. Hän kehoitti miestä astia'
sisällie. Bertilin istuutuessa tuolillj
vin hoidetussa keittiössä asetti uj^
kahvipannun tulelle. Kamariin t
valla ovella näki mies Mariannen,
istui vaiteliaana kuin h i i r i , katsoen
tä suurilla sinisillä silmillään ja hp'
Ien, mutta ei sanonut mitään.
• Mariannen äiti kääntyi vierss
puolueen nuorena ja kukoistavana,
ri silitetty valkoinen esiliina
Hän hymyili anteeksipyytävän ci'
senä.
• — Tein tyhmästi ja olen ollut v
pahoillani sen jälkeen, kun kesi;
kanssanne ja kielsin !Mariannea
mästä Martinin kanssa. Xyt y
rän, kuinka tyhmästi se oli. Häni-^
tekemään sen kuitenkin joka [c^
sessa, kun minä en sitä tiedä, U*
minä sidon hänet kotiin, tulee hr"
mailevaksi.
He hymyilevät toisilleen ja ii
kaataessa kahvia sanoi mies:
— Marianne on aina tervetuliuir
le — ja te myöskin, lisäsi hän. yP^-^
ii,
... t ja minä olemme kovin yksinäisiä. |
— Minä olen vksinäinen itseki
noi namen.
Koko kesän oli Bertil maailm
riellisin mies. Nainen vieraili
kertoja heidän luonaan. Hän k
rannalla puhellen ja nauraen
ja salli myös Bertelin piirtää mu;^
vansa. Hänellä oli aina käsityö
naan, ja eräänä päivänä hän kert'^
tä se oli hänen ansiotyönsä. Hä:^
ritti taidekirjontaa ja oli vähitellti^j^
PUt suuren asiakaspiirin, niin että^^
rianne ja hän voivat elää sen 2
Hän t«ki työtään ahkerasti, mutuU?
tenkin hän lupasi neuloa ^ ^ ^ ' ' ' ' ^J
vun, koska hänestä tuntui, että ^
tarvitsi sellaisen. '
Ja Martin rakasti häntä — e:'
teiden vuoksi, mutta yksinkeri-sen
vuoksi, että hän oli olemassa,
tin rakasti häntä, kun hän istui
laan verannalla ja nauroi iloista öb
aan. Martin rakasti häntä, kuji
otti pojan syliinsä ja kertoi härtf^
tuja. Martin rakasti häntä sil
kun hän torui häntä ja seisoi ])o'P\
sä auringon polttamine kasvoin^j
mät vihasta säteillen. Mutta se
ohikiitävä hetki, siliä pian hän ^
nauroi.
— Sinä vihellät aina. ^anoi Maj
räänä päivänä isälleen. Olot tul]2|
iloiseksi. Mikä sinun on r*
Isä istui piirustu.spöytänsa
hymyili.
— Ei mikään! ,
— Oletko .sinä iloinen tyhjän
Martin nauroi ja sanoi hetken
loistavin silmin:
— Isä, hän tulee iltapäivällä-seisoi
aamulla mäellä ja huusi, f
tulee ja tuo mukanaan jotak*|
hän on leiponut.
Martin juoksi ulos puutarhaasj
ki riemusta kuperkeikkoja
* • % M