Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 20, 1947

              Katariina huomasi, ettei voinut vält­tää
keskustelua sittenkin kääntymästä
sUle ladulle, jolta oli yrittänyt sen suis­taa
pois. Eliaksen kaikki ajatukset täh­täsivät
nykyään sitä ainoata asiaa koh­den.
Katariina itse ei ollut milloinkaan
antanut sille ajatukselle sijaa sydämes­sään,
mutta paljon hänen oli pitänyt
kuitenkin sitä ajatella Eliaksen ainai­sen
lähentymisen tähden. Elias ei tien-r.
vt. että hän oli lentänyt hänestä niin
'"kauaksi kuin itä lännestä siitä lähtien,
kun oli tullut kartanoon. Elias ofi vain
nomattomastl tähän majesteetilliseen
näkyyn ja kun tuuli kieppui heidän ym­pärillään,
tuntui kuin tukahuttava tun­ne,
joka uhkasi hengitystä.
\'anha majakanvartija kuletti heitä
edelleen ylimmässä galleriassa, ja jokai­sesta
katsomo-aukosta avautui heidän
eteensä uusi näköala.
Mitä vaikeuksia mahtoikaan talvi
täällä tuottaa, kun yhteys mantereen
kansia oli äärettömän hankalaa.
Alas mentäessä tunnusti.;. Trebaol
kuiskaten pikku vaimölleeri; että hänen
tuleva toimensa ei näyttänytkään niin
jakamattomasti miellyttävältä.' Useat
kiertelevät, kummitusjuttuja muistutta­vat
historiat osoittivat", että majakan-urtijan
tcymi ei ollut niinkään vaara­ton,
kuin muori Kervella lisKoi.
Hänet valtasi tuskalTinen ahdistuk­sen
ja pelon tunne.
— Ajatella, jos minä saan pyörty-niyskohtauksen
tuolla ylhäällä . . . jos
minä tulen sairaaksi . . . ja meri on
sellaisessa raivossa, että ei "voida lähet­tää
minulle apua . . . tai jos Yvonnelle
sattuisi jotain niiden>kolmen viikon ai­kana,
kun minä olen vangittuna tuolla
hyvä lapsuudentoveri, mutta pitemmäl­le
hän ei olisi sallinut hänen ajatuksis­saan
mennä. Heidän välillään oli nyt
erilaisten toivomusten synnyttämä ris­tiriita,
jok^ teki heidät mykiksi toi­silleen.
— Elias, sinun täytyy mennä. iMinun
on oltava aamulla varhain lasten luo­na.
He eivät suinkaan pysy tällaisina
valoisina kevätaamuina myöhään vuo­teissaan,
vaikka sellainen olisikin hei­dän
"aiti-rouvansa tahto ja toivomus,
sanoo Katariina sievästi.
Elias nousee vastahakoisesti kuin oli­si
jäänyt jotakin vaille. Janoinen välke
harmaissa silmissään hän katselee Kata­riinaa
ja miettii sanoiksi monia vielä
sanomatta jääneitä asioitaan.
— Mene, Elias, kehoittaa'Katariina
ystävällisesti.
— Milloin tulet käymään mökillä vai
tuletko enää ollenkaan. Sinua ei enää
näe siellä koskaan. Huomennako tulet,
illansuussa, kun ehdit. Tuon sinulle jo­takin
tuliaisiksi kaupungista, houkutte­lee
Elias.
— Jos ehdin, jos en armolliselta rou­valtani
saa ehkäiseviä määräyksiä. Ei­hän
koskaan tiedä mitä sattuu palvelles­sa
reivitär Margarethaa, sanoo Katarii­na.
— Sinä näytät kovasti viihtyvän ny­kyiselläsi,
mutta sinun tulisi muistaa,
ettet koko elämääsi saa viettää suuren
kartanon suojissa. Sehän on vain sat­tumaa
sinun elämässäsi" ja se otetaan
sinuha aikanaan pois. Kun köyhä pää­see
maistamaan rikkaan herkullisesta
pöydästä, VDi hän mieltyä siihen niin,
ettei hänelle enää peruna ja suolakala
maistukaan, puhelee Elias vertausku­vin.
•
— En sano siihen mitään, mutta kii-
Pian hän kuitenkin rauhoittui.
— -A^h, minähän olen suuri ja voi-niukas,
enkä koskaan ole ollut sairaana.
Ja lopuksikinhan meitä on aina kaksi
täällä ja säilykkeitä on vähintään kuu­deksi
kuukaudeksi. Ja olisipa se to­dellakin
erinomaisen huono onni, jos
Vvonne tulisi sairaaksi juuri minun
poissa ollessani.
Hän ei voinut kuitenkaan estää vä-mtystä
käymästä läpi koko olentonsa,
ajatellessaan, että hän melkein yksin
tulisi viettämään kolien viikon ajan
tässä yksinäisessä tuntemattomassa ki-.
"tornissa, joka voi missä silmänräpäyk­sessä
tahansa hajota suuraaltojen is­kuista.
Tuuli, joka huojutti tornia,
aj.toi hänelle ikäänkuin aavistuksen sii-t
t-i. initä voisi tapahtua.
He jättivät majakanvartijan tähys-tyspaikalleen
ja menivät yhdessä en­simmäisen
majakanvartijan k a n s sa
maalle odottaakseen hetkeä, jolloin kol-viikon
vankeus alkaisi heille, kum­inallekin
omalla tahollaan, toiselle ma-
Jftan kivitornissa, toiselle pienessä yk-
^'naisessä talossaan, molemmat vaaral-
"•^^^sa asemassa,
tavalla .
tollinen olen, kun olen saanut niin pal­jon
oppia sekä tiedoissa, taidoissa että
käytöksessä. En ole hukannut ainoata­kaan
hetkeä, kun vain olen saanut ti­laisuuden
tietojen ammentamiseen. Ei
ole maailmassa parempaa kuin tulla vii­saaksi
ja oppineeksi, puhuu Katariina.
— Mihin luulet muonamiehistä läh­töisin
olevan naisen tarvitsevan kaik­kea
sitä tietoa, joka sinun mielestäsi on
niin tärkeä seikka elämässä? kysyy Eli­as
katkeruuden ja alemmuudentunteen
sävyä äänessään.
— En tiedä, mihin sitä tarvitsee,
mutta eihän ole ainakaan haitaksi, jos
osaa lukea sujuvasti ja kirjoittaa kau-iiiisti
kirjeitä. Lasten kotiopettajatar
aikaan yöstä. Siellä hän menee aikai­levin
askelin tietää pitkin kartanon ta­kamailla,
rannalla oleVaa Jahnukaisen
kalastajatorppaa kohden, joka punai­sena
ja somana kyyköttää, verkkova-peiften
ja muitten kalastajatarpeitten
koristamin pihamain, kallion kupeella,
suurten koivujen ja mäntyjen kaunis­tamalla
rantatörmällä. EJiaksen tana­koilla
hartioilla roikkuu takki rj^hdit-tömänä
ja hänen suuret, voimakkaat
kätensä riippuvat^^si^^illa velttoina kel­taisten
saäpppaitten vilahdellessa askel­ten
tahdissa. Sitten näky häipyy j*a
jäljelle jää vain keväinen yö, jota aa-raunkajo
alkaa kirkastaa.
Katariina työntää akkunan auki. On
tukahduttavan kuuma hänen kamaris­saan,
sen ilma tuntuu tympeältä. Eliak­sen
tuoma tuoreen kalan haju leijaa i l ­massa..
Siksi hän henkäisee yön tuok­suvaa
ilmaa keuhkoihinsa. Siinä on vä­kevän
mullan, narssissien ja hiirenkor­vien
hienoa lemua.
Eikö tämä onni, joka hänen osakseen
on tullut, kestäisi yli elämän? Sekö olisi
vain sattumaa, joka otettaisiin häneltä
pois? Ei! Tuskainen onni kirkastaa
nuoren Katariinan kasvot ja hänen ko­ko
olemuksensa uskoo onneen. Kaikki
kartanossa pitävät Gustavia pehmeänä
ja taipuisana. He luulevat myöskin,
että hän on heidän kaltaisensa, joka
vetää ylipääsemättömät rajaviivat rik­kaan
ja köyhän välille, sillä he eivät
tunne Gustavin sydäntä. Hänen onnen­maansa
on Katariinan silmissä, hänen
valtakuntansa Katariinan lämmin, altis
syli. Sitä ei Gustav tahdo milloinkaan
kadottaa". Jos he yrittävät pakottaa
heitä eroamaan, on Gustavilla siihen
keinoja. Hänellä on äidinäitinsä perintö,
johon kenelläkään muulla ei ole oikeut­ta
kajota. Sen turvin he voivat paeta
täältä kaukaiseen maahan, josta ku­kaan
ei heitä tavoita, ja liittyä yh­teen.
Tuhannesti he ovat tehneet tuon
huimaavan matkan puristautuneina
toistensa syleilyyn Gustavin huoneessa
yön hiljaisilla tunneilla ja heidän mää­rätöntä
onneaan on lietsonut tietoisuus,
ettei kenelläkään suuren kartanon vä­estä
ole aavistustakaan heidän rakkau­destaan.
Katariina huoahtaa syvään, rapsii au-k'
pukunsa hakaset, pudottaa sen yltään
ja laittaa sievästi tuolin selustalle. Niin
hän riisuu toisetkin vaatteensa, kun­nes
nuori ruumis katoaa yöpukuun. Het­ken
päästä häviää Katariina vuoteeseen­sa
peitteen alle ja sulkee silmänsä nuk-kuakseen
muutaman tuokion ennen
täydellistä aamua.
Sellainen on kevätyö Munkkiniemen
kartanossa vuonna 1860.,
mutta voi, niin eri
niin surulliset kuin nämä kolme
[»^»^oa olivat. Surulliset SebastianUle,
^' ollut koskaan tuntenut itseään
"if'"^^^'^ vaimostaan; Surulliset
^ nnelle, sillä hän ei ollut koskaan
^'^^n sydämensä herra. Yvonne koet-
^_;j^ida vaihtelua yksitoikkoiseen elä-buk.
" ' P'"'^^'"^' hän voi
„r ' H '.''''''^'^ «-akkaan Toulingue-
Tre^"''''^^ ääriviivat.
^^•ZT palveluksensa
terniin. ylös majakan
(Jatkuu.)
sanoo, ettei hänelle tuota pal3onkaan
vaivaa saada minut kaikkea oppimaan.
Elias pyörittelee hattuaaan ja puree
voimkasta alahuultaan mutustellen suu­taan,
kuin pyrkisi sieltä vielä paljon
sanottavaa kuuluviin, mutta äännäh-dystäkään
ei enää tule hänen huulil­taan.
Hän vain. miettii sitä miten toi­senlaiseksi
Katariina on tullut siitä läh­tien,
kun hän pääsi kartanoon. Koit­taneeko
enää koskaan sellainen aika.
että hän jälleen on kalastajamökissä,
soutamassa hänen kanssaan aamuisin
verkoille ja muille pyydyksille, ja vie­mässä
kalaa kaupungin rantaan.
— Menehän nyt, Elias. Olen väsynyt,
niin väsynyt, että silmäni raukenevat
tässä seisaallani kiinni, jos vielä pidätät
kauemmin minua, sanoo Katariina ve­toavasti.
— Jumala kanssasi, Katariina. Jos si­nua
ci kuulu meille huomenna illan­suussa,
tulen itse tuomaan lahjani si­nulle,
sanoo Elias ja lähtee.
Katariina rientää akkunan ääreen.
Täytyy oikein omin silmin nähdä, että
Elias todellakin menee ja ettei ketään
ole näkemässä hänen lähtöään tähän
MONIVAIHEINEN PÄIVÄ .
.Aurinko, joka jo aikaa sitten oli
noussut suurten puiden latvusten ylit­se,
pujotti säteensä nuoren kreivi Gus-t.
ivin huoneeseen sälekaihtimen lävitse.
Se oli kiertänyt seinää pitkin ja pääs­syt
päämääräänsä, leikkien nyt vallat­tomasti
hänen kasvoillaan. Nuori nuk-päivästä.
Hänen entiset varhaiset ui-mamatkansa
ja aamukävelynsä Haga-lundin
tiellä olivat jääneet kokonakin
pois päivän ohjelmistosta. Nytkin vie-lii
houkutteli vuode, mutta silloin hän
yhtäkkiä muisti, mikä päivä tänään oli.
Tänään piti Tukholman vieraiden olla
perillä, ja ellei hän nyt aivan kohtai
pääsisi jalkeille, olisi isoäiti topakkana
hänen ovellaan.
' Akkunan lävitse kuului pihalta iloi­sia
lasten ääniä. Tuntui siltä kuin näi-
^den viime päivien tuiskiha ja mieletöir
kiire olisi tauonnut. Isoäiti oli tahton
kunnostaa .kartanon loistax^an asuu
tukholmalaisten vieraiden tähden, ei­kä
kukaan koko suuressa talossa ollut
säästynyt isoäidin määräyksiltä.
Gustav nousi nopeasti vuoteesta, veti
kaihtimen ylös ja aukaisi akkunan. Sii­tä
hän näki suoraan tallille ja huomasi,
että vaunuvajan ovet olivat selkosen
selällään ja molemmat vaunut vedetyt
sen pimennosta aurinkoon, jossa talli­rengit
niitä puhdistivat. Vaunujen is­tuimilla
keikkuivat Fredrik-veljen ja
tnllimestarin lapset. Heitä oli ahtau­tunut
niin monta rinnakkain kuin suin­kin
mahtui. Martha, Minette ja Paul
yhdellä istuimella, tallimestarin Jussi
ja Kati toisella. Kuskipukilla Katariina,
joka oli ajavinaan hevosia. Hänen ää­nensä
sulautui lasten kimeään, riemul­liseen
kiljuntaan.
Katariina ei ollut väsynyt. Koko päi­vän
hän jaksoi laulaa ja riemuita las­ten
kanssa. Gustavin valtasi lämniin
onnentunne. Hän huuhteli nopeasti u-nen
kasvoiltaan, suki pikirauslän, harvi­naisen
runsaan tukkansa, josta pienet
sievät bulisongit ulottuivat hienostu­neina
kalpeanvalkealle poskelle ohi kor­vien.
Se teki hänen vielä poikamaisesta,
seitsentoistavuotiaasta olemuksestaan
miehekkäämmän, mitä se muuten olisi
ollut. /
Hän oli juuri rynnistämässä suoraan
ulos puutarhasta, kun kreivitär Yvon­nen
ääni keskeytti hänen vauhdikkaan
menonsa.
— Tule tänne Gustav. Sanotaan hy­vää
huomenta, vai kuinka?
— Hyvää huomenta, rakas isoäiti,
sanoi Gustav pysähtyen malttamatto­mana
ovensuuhun,
— Kay tänne peremmälle ja istu tuo­hon,
käskee isoäiti.
Gustav tottelee häntä ja istuutuu,
mutta hänen katseensa pälyy rauhatto­mana
aurinkoiseen puutarhaan, jonne
kiiikki akkunat ovat avoinna.
— Sinä ja Fredrik menette satamaan
vastaanottamaan vieraita.
— Kyllä isoäiti. Käyhän se mainiosti,
myöntää Gustav.'
— Joko olet syönyt aamuvoileipäsi
j i kahvin? kysyy isoäiti.
— En, nukuin tänä aamuna myö­hään.
\
— Nukut nykyisin vastoin entisiä la­pojasi
joka aamu myöhään, sanoo iso­äiti
lempeästi, katsellen erikoisella mie­lenkiinnolla
lemmikkipojanpoikaansa.
Sitten hän kilistää pientä hopeaista kel­loa
ja sisäpalvel»;an ilmestyttyä ovelle
kuja oli yrittänyt itsetiedottomasti väis- pyytää tuomaan nuorelle kreiville kah-tyä
tuon epämääräisen kiusoittelijan vin ja itselleenkin kupillisen,
tieltä, painanut kasvonsa pielustaa vas­ten,
vetäytynyt hurstinsa pitsireunan
suojaan, mutta lopulta olivat kasvot al­kaneet
värähdellä ja raskaiden silmän-kansien
alla värjyä niin voimakkaasti
valoa, että hänen oli pakko räväyttää
silmänsä selälleen.
Hän ojensi käsivarsiaan, katsoi ko­meaan
—Se oli tarpeetonta, isoäiti, harmit­telee
Gustav, joka tuntee olevansa nyt
auttamattomasti isoäidin vankina oles-keluhuoneessa.
Hänen toinen korvansa
kuuntelee vaunuvajan luota kuuluvia
ääniä. Laulaako Katariina? Laulaa,
tuota pientä laulua, jonka hän on oppi­nut
kotiopettajatar Simonelta, Hän lau-lasikupukelloon
kirjahyllyllä. /,uu hiukan huUunkurisesti sen ranska-
Tuo kaum*s, äidiltä peritty taideteos
oli jo ennättänyt pitkälle kierroksel-l.
ian. Kellotaulun yläpuolella oleva kul­lattu
seppämestari löisi aivan kohta
heleästi pienellä moukarillaan yksitois­ta
lyöntiä.
Olipa hän nukkunut myöhään. Nuo
hurmiolliset rakkaudenyöt Katariinan
kanssa verottivat osuutensa takaisin
laiset sanat, mutta ääni on pehmyt ja
korkealle noustessa se heläjaä kuin olisi
hopeakello hänellä kurkussaan.
—Mitä, onko se Katariina, muona-miehen
tytär, joka siellä laulaa?"kysyy
i.':oäiti ja luo samalla haukan-nopean
katseen Gustaviin.
—•On, .sanoo Gustav huolettomalla
ilolla.
LAUANTAINA, JOULUKUUN 20 PÄIVÄNÄ srvu 5