Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 20, 1947

              III.
Yvonne ja Trebaol viettivät surulliset
Viimeiset surulliset tapahtumat
painoivat leimansa niihin ja muori Ker-ja
ystävällinen minua kohtaan kuin
suinkin mahdollista . . . minun täytyy
ehdottomasti koettaa näj^tää iloiselta
j.i onnelliselta, ajatteli hän itsekseen.
vella, joka suri hukkunutta poikaansa, Jean-Marie ei tullut häihin . . . en ole
vei murheellisella näöllään ainoankin
ilonkipinän, joka yritti syttyä häävie­raiden
kesken. Bretagnelaiset häät 6-
vat tavallisesti niin riemukkaan iloisia,
trutta näistä oli ilo kaukana. Yvonne
oli hiljainen ja itseensä sulkeutunut,
vaikka,sulhanen näyttikin onnelliselta.
Vihkiminen tapahtui kaikessa yksin-k(
fcrtaisuudessa. Vieraat uskalsivat tus­kin
nauraa, kieltäytyen kokonaan täl­laisissa
juhlissa niin tavallisista juomin-geista,
ja ikäänkuin sisäisen pakon vaa­timuksesta
koettivat säilyttää hyvän­tuulisen
näkönsä loppuun saakka. Ei
edes vanhoihin tapoihin kuuluvaa tans­sia
morsiamen ympäri muistettu. Ja
haäillallisen jälkeen vetäytyivät vieraat
pois. Aina iloinen koiranleuka Martin
tunnustikin eräälle lähemmälle tutta­valleen:
. — Tuntui kuin olisi ollut omissa hau­tajaisissaan.
Tuo sana oli totta ainakin Yvonneen
nähden; olihan hän näissä vihkiäisissä
ikuisiksi ajoiksi haudannut oman on­nensa
— Yvonne-raukka!
, Sebastien, joka itse asiassa olr sangen
rakastunut, koetti ^voittaa itsensä ja
niielitekonsa, ettei peloittaisi liiaksi ra­kasta
kyyhkystään, jonka hän oli ryö'
vännyt pesästään. Mutta hän ei voi­nut
olla myöntämättä itselleen, että
tunsi jonkun verran huolta ja pettymys­tä.
. Miksi? sitä hän ei voinut selittää.
Hän näytti kuitenkin ylen iloiselta ja
rakastuneelta. Voisipa melkein sanoa,
että hän, antaen itselleen anteeksi suu­ressa
rakkaudessaan tekemänsä ryö-vaykseri,
täydellä toivolla aikoi valloit­taa
nuoren vaimonsa rakkauden. Kuin­ka
kärsivällinen hän olisikaan Yvonnea
kohtaan, kuinka hellä ja lempeä. Se­bastian
raukka! Hän ei tiennyt vielä,
mikä häntä odotti.
. Sebastian pyysi nuorta vaimoaan
kävelylle, johon tämä h^-vin vastenmie­lisesti
suostui.
.— Mutta ei alas satamaan . . . Em­mekö
voisi mennä etemmäksi pois ran­nikolta,
siellä ei ole niin paljon väkeä.
He lähtivät kulkemaan pitkin rannik­koa.
Kuun kalpeat säteet levisivät pit­kin
aaltoja; kuu oli puoleksi pilvien pei­tossa
ja muistutti lähinnä suruvaatteis-ta
hautajaislamppua. Camaret oli jo
menn\-t levolle. Pimeä meri kohisi su-runvoittoisesti
ja kaukana näköpiirissä
tuikki Capysinin majakka, kuin kut­suen
pois täältä pettävästä maailmasta.
He jatkoivat kulkuaan. Trebaol koet­ti
ilahuttaa parhaansa mukaan pikku
vaimoaan. Hän rasitti aivojaan löy­tääkseen
keskusteluäineen, joka kiin­nittäisi
hänen mieltään. Yvonne, o-malta
puoleltaan, uskalsi tuskin ajatella
mitään kiinteämpää, vaan tuhannet aja­tukset
ajelivat toisiaan hänen aivois­saan,
palaten aina lopuksi yhteen ja sa­maan
asiaan, Jean-Marieen.
— Sebastian koettaa olla niin hyvä
nähnyt häntä pariin päivään.
Heidän eteensä avautui kuilu kallioit­ten
välissä, jota kalpea kuun valo valai­si,
tehden kuilun synkän ja surullisen
näköiseksi. Väristys kävi koko olennon
läpi sitä katsellessa.
Yvonne jatkoi ajatuksiaan.
— Ehkä hän on mennjrt pois suunnil­taan.-
epätoivosta, ja tekee itselleen jo­tain
pahaa . . . E i , ei toki niin. Hän­hän
on reipas poika. Mutta jos hän on
mennyt totisesti pois täältä eikä palaa
koskaan enään takaisin . . . Tahi on
hän piiloutunut johonkin, ettei tar\^tsi-
.•^i nähdä eikä kuulla initääii hääjuhlal-li.
suuksistaj joka vaan eilemmän katke­roittaisi
hänen mieltään? Hän ajatte­lee
varmasti minua tällä hetkellä, kutea
minäkin ajattelen häntä.
Kiiinka katkeraa olikaan ajatella, et­tä
se oli juuri Jean-Marie, hänen sydä­mensä
valittu, jonka pitäisi viedä härieit
kotiin, morsiamenaan, kauan kaivattu-aan
kotiin, ja nyt käveli hänen rinnal­laan
outo mies, jota hän tuskin tunsi,
ei ainakaan rakastanut.
Yvonne huokasi. Olihan kyllä totta,
että Sebastian ei antanut hänelle syj-tä
valitukseeni hän oli huomaavainen,
työteliäs, rakastavainen ja varmaankin
uskollinen puoliso. Mutta se kaikki ei
m.erkinnyt mitään eikä voinut muuttaa
sitä, että hän rakasti toista, Jean-Ma-rieta,
josta hänen oli täytyny^ luopua
. äitinsä vaatimukselta ja onnettomuu­den'
pelosta.
Jean-Marie! Kuinka mieluista hä­nelle
olisi ollutkin seistä elämän taiste­luissa
Jean-Marien rinnalla ja vastaan­ottaa'hänen
kanssaan elämän surut ja
murheet. Kuinka toisenlaista olisi ol­lutkin
hänen kanssaan olla, nauttia on­nesta
ja yhdessäolosta. Se olisi ollut
avioliitto, jota hänen ei olisi tarvinnut
ajatella kauhulla ja mieflenahdistuksel-la:
Trebaol yritti puhua jotain, mutta ei
saanut mitään vastausta. Loukkautuen
Yvonnen vähäpuheisuudesta, Vaikeni
hän lopuksi. Yvonnen pää painui a-lemmaksi,
hän jäi vähän jälemmäksi
ja itki.
Kun vastanaineet kulkivat etemmäk­si
kalliotiellä, unohtuivat heidän keski­näiset
surunsa silmänräpäyksessä. Ha­vahtuen
omista mietteistään pysähtj-i-vät
he kuuntelemaan. Läpi hämärän
kuului kaukaa mandoliinin soittoa —
. Vvonne i t k i aina yhta katkerasti. Hän
r risti kätensä ylitö^ »ySfeSäf,- yhtä nöy­rästi
kuin rippikouluaikanaan, fiinitaafc-seen
taivaalta aormoa j a ^ Sc;
oli käann^p JcAai viimeinkin voitti, Jou­duttaen
— tavallaan.
Kun hän huömäsi> kUmka alakuloi­nen
hänen sulhasensa oli, yritti hän vir­kistyä,
tiiU ystäyäUisemmäksi ja salli
Trebaöiin sulkea hänet syliinsä.
•— Anna minulle anteeksi, Sebastian,
sanoi hän. Nähtyäni nämä kalliot, tu­lin
ajatelleeksi Leon raukkaa, joka huk­kui
täällä ulkopuolella.
- -^t^^t tieto, josta muori
si sydämensä poBjasta.
Hefllä on kaikki edellytykset m
Iloseen: ööÄcUiseksi! ^"
l ä ^ a u varmasti, sanoivat nai
vit canaretilaiset; Kuinka se muuten
VOISI oUa, kun ollaan nuoria ja rak^
tuneita . . . ja on vähän jotain taskuJ
sa . . . . •
• Yvonnen j a Jean-Marien tulevaUuu,
desta ei puhuttu enää mitään .
Nuoret vastanaineet vuokrasivat pie.
nen asunnon Conquetissa, tosin yksin.'
kertaiseny mutta miellyttävän. Vvon.
Sebastian uskoi häntä . . . oli onnel­ne
ei tuntenut yhtään ihmistä paikka-linen
uskoessaan häneen. Iloisena ja kunnalla, eikä puhunut koskaan kenen,
onnellisena sui|teli hän Yyonnea otsalle kään kanssa, peloissaan kun oli naapu-riensa
uteliaisuudesta. Hän oli huo.
maavinaan^ että häntä urkittiin ja va­koiltiin.
ja painoi hänet rintaansa ja sydäntään
vasten. Trebaol vakuutti rakastavansa
häntä aina ja tekevänsä kaiken, jotta
hän tulisi onnelliseksi ja voisi unoh­taa
. . .
Unohtaa! . . . Trebaol raukka. Niin­kuin
rakkautta voitaisiin unohtaa.
Toisessa kokeessa laskettiin lentoon
kymmenen sellaista kyj'hkystä, joita oli
opetettu lentämään' puoli siitä matkasta,
jonka ne nyt olivat poissa kotoaan.
Kaksi niistä osui kotiinsa, toinen kol­menkymmenen,
toinen neljänkymme-nenkahdeksan
vuorokauden kuluttua
lentoonlähdöstään.
Kokeiluista saatu johtopäätös on, et-ti\
kirjekyjhkyset voivat osua kotiinsa
väin niille tuttujen seutujen ylitse, mut­ta
sen kauempaa perin harvoin. M i ­tään
erikoisvaistoa niillä el öleTcotipaik-kansa
löj-tämiseen. Useat muuttolin­nut
\'Oitta\^t ne tässii suhteessa.
laulu, jonka Yvonne Kervella liiankin
hyvin tunsi, mutta madame Trebaolina
e', voinut mielestään unohtaa, laulu,
jonka Jean-Marie kerran soitti varta
vasten hänelle, kun he olivat yksinäi­sillä
retkillään. Nyt, yön hiljaisina het­kinä,
lauloi hän sitä jälleen, niin surul­lisen
pitkäveteisesti ja sydäntävihlovas-ti,
että hänen kadotetun pikku ystävät­tärensä
kaipaus ja suru kasvoi kanta­mattomaksi.
Yvonne ei voinut kau-vemmin
hallita itseään, vaan vaipui
alas kivelle, ja kätkien päänsä käsiin­sä
nyyhkytti kuuluvasti.
Meren kohina haihdutti laulun vii­meiset
soinnut. ~"
Trebaol sai itsekin kyyneliä silmiinsä
— miksi, ei hän tiennyt — mutta var­maankin
olivat ne purkautuneet esille
Yvonnen tähden.
Minkiilainen hääyö, mikä surulli­nen
hääyö! Tämä oli huolestuneen
Sebastian ainoa ajatus. Hänen rakas
Yvonnensa oli surullinen; hän tahtoi
lohduttaa häntä. Hän kysyi ystävälli­sesti
Y\'onnen surun syytä, hän silitti
hänen hiuksiaan kuin pienen tytön ja
veti hänet rintaansa vasten. Mutta
Siitä tuli omituinen hääyö. Ahdis­tus
ja huoli vaivasi molempia. Tre­baol,
joka oli enemmän tottunut las­kemaan
rahoja, kuin tekemään sielulli­sia
havaintoja, rasitti aivojaan löytääk­seen
jonkim sopfvan keinon, jonka avul­la
voisi voittaa nuoren morsiamensa
luottamuksen ^ja rakkauden. Yvonne
puolestaan taisteli katkeraa taistelua
— taistelua rakkaudesta sydämensä va­littua
kohtaan ja velvollisuudesta elää
kirkolliselle miehelleen uskollisena ja
^kuuliaisena. Tahdottomana kuin hyl-kykapine
jättäytyi hän kohtalon käsiin.
Trebaol uskalsi aluksi ottaa vaimon­sa
vaan polvelleen, kuten pikku sisljion,
jota iso veli koettaa lohduttaa. Yvon­ne
tarkasteli häntä kalpeana ja kyy-neleisin
silmin. Man ei voinut kohdis­taa
ajatuksiaan Trebaoliin — ne kulki­vat
pakostakin siihen toiseen, jonka
polvilla hän nyt — vastoin tahtoaan —-
luulotteli istuvansa.
Sebastian tuli suuteloissaan yhä roh­keammaksi.
Ensin ne alkoivat otsalta,
siirtyivät silmiin ja yhä alaspäin pos­kille.
Mutta kun hän 3^itti suudella
haulille, käänsi Yvonne kauhulla pään­sä
pois — kuinka katkeraa se olisi­kaan
ollut!
Sebastian koetti rauhoittaa itseään,
sillä hän huomasi, että hän ei saanut
ensimmäisenä iltana liian hätäisesti me­netellä.
Mutta hän oli hirveästi kyl­lästynyt,
kim ei voinut keksiä mitään
keinoa, joka olisi päästänyt hänet lä­hemmäksi
Yvonnea. Ja kun aamurus­ko
tunkeutui sisään ikkunasta, antoi
hän veljellisen suutelon Yvonnen pos­kelle,
johon Yvonne kiitollisena vasta­si.
Sitten laski hän päänsä Sebastianin
rintaa vastaan ja itki . . . itki . . .
• •- *
Sitä seuraavat päivät oli rauhallista,
hiljaista kohtaloonsa alistumista.
Yvonne koetti olla niin hyvä kuin
suinkin, että ei ikävystyttäisi miestään.
Sebastian osoitti jatkuvasti suurta hie­notunteisuutta.
Hän koetti vakuuttaa
itseään siinä uskossa, että hän oli on-nellinen
j ä rakastettu, itse asiassa Yvon­nen
käyttäytyminen olikin hänen mie­lestään
vaan' luonnollista arkuutta ja
pelkoa, ei mutita.
Hän pitää jo huomattavasti e-nemmän
minusta, sanoi hän usein'nai­visti
itsekseen.
Jean-Marieta ci näkynyt enää mis­sään.
Mutta Yvonne ei kuitenkaan
unohtanut häntä. Hänen kuvansa —
ainoan, jota hän milloinkaan oli rakas­tanut
— syöpyi yhä syvemmälle hänen
sydämeensä. Hän asui Trebaöiin kans­sa,
ja muutti niin ollen äitinsä luota jo
muutamia viikkoja ennen kuin heidän
tuleva kotinsa Conquetissa oli valmis
a>uttavaksi.
Trebaol nimitettiin majakanvartijak­si
Rochcs-Noiresiin — todellakin ter-
Yvonne koetti viihtyä uiidesia asuin-paikassaan-
r Mutta se ei tahtonut on­nistua
hänfelle. Ah, hän oli niin kau­kana
pois Camaretista, sen korkeista
kallioista, häikäisevästä auringonpais­teesta
ja kukkain ja simpukkain tuok­susta.
Kuinka voisi hän unohtaa Ca-maretin
pehmeänhienoine hiekkarantoi­neen
ja kaikuvine,rotkoineen. Camare-tin,
jossa hän lapsuusvuotensa juoksi
ja jossa hän niin suuren rakkauden löy­si.
Kun hän miehensä poissa ollessa lau­sui
tämän, nimen, kulki väristys hänen
ruumiinsa läpi. Mutta miehensä läs­näollessa
koetti hän aina hymyillä,
vaikkakin alati pelkäsi nyyhkytysten
purkautuvan ulos väkipakolla.
Hän teki kaikkensa haihduttaakseen
synkkiä ajatuksia luotaan. Ja aluksi
onnistui hän — niin kauan kuin hänellä
riitti touhua uuden kodin järjestämi­sessä.
Mutta se,n loputtua vaipui hän
uudelleen raskasmielisyyteen.
-— Hänellä on ikävä täällä, ajatteli
Sebastian.
Conquetissa ei ollut minkäänlaisia
huvituksia. Kaupunki vaikutti niel-kein
kuolleelta. Sebastian koetti Kek­siä
jotain, joka edes vähän lohduttaisi
ja esitti muun muassa, että he kävisi­vät
katsomassa majakkaa, jossa hän
vähän ajan kuluttua, vuoronsa tultua,
saisi olla ihan yksin.
— Sinun tulee nähdä paikka, jossa
minä pitkät päivät saan olla ihan \ ksin.
Itsekin näytti hän surulliselta shä
esittäessään. Yvonnen mielenkiinto he­räsi.
Tosin koetti hän hallita itseään,
mutta Sebastian oli huomannut jo hä­nen
ilahtuneen ilmeensä.
Roches-Noiresin majakka seisoi avoi­messa
meressä.
Molemmat nuoret, vaikka olivatkin
tottuneet mereen, tulivat alakuloiseksi
tämän näyn nähdessään. Tämä ma­jakka,
tämä kummallinen torni, tämä
vankila, jossa Trebaöiin tulisi viettää,
kaksikymmentä päivää kuukausittain,
oli niin" yksinään kuin erakko paljaan
taivaan alla, kohiseva, pauhaava ja ai­na
vaaniva meri ympärillään.
Trebaol ja hänen vaimonsa alkoivat
heti astua ylös rappuja kivitorniin. joka
näytti Yvonnesta ihan jättiläismäiseltä
kolminetoista kaksoisikkunoineen. ja
josta johti huomattava lukumäärä rap­puja
ylös valotorniin. Jokaisella rap-puaskeleella^
pysähtyi nuori vaimo kat­soen
ikkunasta merelle, joka kiehui ja
vaahtosi ympäri kaikkialla.
Yhä ylöspäin noustuaan .saapuiva
ylimmälle askelmalle, jossa he kasvois­ta
kasvoihin katselivat äärettömän me­ren
loppumattomia maininkeja.
He nojautuivat kaiteeseen yanW^
majakanvartijan Guerandin o^oittac^^
heille lahtia, saaria ja luotoja. K'
tynyt pienintäkään nyppylää mcre>--
jota hän ei olisi tuntenut nimeltä- -
oli hänen valta,k untansa — mncipin oli
vuosien vieriessä melkeinpä sukuitun
häneen itsccnsii.
Nuoret vastanaineet ihastuivat
;at he
SIVU 4 LAUANTAINA, JOULUKUUN 20 PÄIVÄNÄ