Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, November 17, 1945

              risti heidän kätensä molempiin omiin­sa.
Hänen kasvonsa säterlivät, kun
hän katsoi heihin.
' "Olen niin iloinen, että pit^tte toi­sistanne!"
huudahti hän hellästi.
"Tiesin sen olevan niin, koska
Adaren kartanon herra oli puris-,
tan-ut hänet jälleen syliinsä. Jose-phine
ojensi kätensä ja laaki sen P h i -
lipin olkapäälle. Hän käänsi silmän­sä
Philipiin ja tämä yiksinään näki
niiden iloisen, loistavan välähtelemi-sen.
John Adaren ääni jyrisi onnel­lisena,
ja painaen harmaan päänsä
Josephmen tukikaan hän sanoi:
"Luullakseni en ole ollenkaan su­ruissani,
vaan pikemminkin iloissani,
sydänkäpyseni."- Hän katsoi Phili­piin
jälleen. "-Paul, poikaseni, toivo­tan
sinut tervetulleeksi Adaren kar­tanooni"
"Phaip, isä kuka", oikaisi Jose-phine.
"Pidän siitä nimestä en-em-män
kiiin Paulista."
"Entä te?" sanoi Philip katsellen
hymyillen Adaren silmiin. "Pelikään
melkein pitää Josephindle antamani
lupauksen. Minunkin oli määrä sa­noa
teitä isäkullakseni."
"Siinä oli vielä toinenkin lupaus
Philip", vastasi Adare äkkiä. "Si­nun
on täytynyt varmasti luvata, et­tet
milloinlkaan' vie tytärtäni pois
luotani. Ellet vanno sitä, olen vihol­lisesi."
"Sitä ei minun tarvinnut ollenkaan
kvatakaan", sanoi Philip, "sillä Jo-sephinen
maailnian ulkopuolella ei
minulla ole mitään arvokasta. Jos
Adaren kartanossa on vain tilaa mi­nulle,
niin — "Hänen suuri ruu­miinsa
jäykistyi äkkiä. Hän katsoi
Josephineen ja hänen äänensä muut­tui
käheäksi kujakaukseksi. "Mis­sä
lapsi on?" kysyi hän.
Philip näki Josephinen kääntyvän,
kuultuaan kysymyksen, ja viittaaivan
vaiiiolien verhojen ympäröimään vuo­teeseen.
Kun hänen isänsä meni sitä
kohti, lälhti hän ovelle, mutta ei en­nenkuin
Philip oli astunut askeleen
lähemmälksi 'pidättääkseen hänet.
Hän tunsi Josephinen vapisevan.
" M i n i i n on pakko mennä äitini
luo", kuiskasi hän Philipille. "Mutta
palaan pian. Jos hän^ kysyy, sano
hänelle, että olemme antaneet lapsel­le
nimensä." Katsahdettuaan isään­sä
hän kuiskasi -vielä hiljemmin:
"Hän ei tiedä mitään sinusta, joten
voit kertoa hänelle koko elämäkertasi,
mutta muistakin mainita, että tutus­tuit
minunn Montrealissa kaihdeksan-toista
kuukautta sittein ja menit siel­lä
naimisiin kanssaniJl
Lausuttuaan tämän varoituksen
hän poistui. PhfKp kuuli verhojen
luota sv-vän hengähdyksen. Kun hän
lähestyi vuodetta, näki hän John Ada-reen
katsoa tuijottavan nukkuvaan
lapseen.
• T u l i n huoneeseen kuin hirviö he­rättämättä
häntä", kuiskasi hän it­selleen.
"Pieni raukka!"
Hän ojensi suuren, kätensä taak­seen
hapuillen ja se sattui koskemat-tämaan
tuoliin. Hän veti seii luok­seen
kääntämättä silmiään lapsesta,
istuutui vuoteen viereen hartiat ku­marassa
ja alkoi sivellä käsillään epä­röiden
korupeitettä. PhrKp katseli
häntä ihmeissään ja kuuli hänen jäl­leen
kuivaavan:
"Sinä siunattu pieni raukka!"
S:tten hän kohotti älckiä katseen­sa.
Hänen kasvonsa olrvat niin muut­tuneet
kuin ne olisivat olleet naisen.
Niiden eläimellisessä voimassa ja hel­lyydessä
oli jotakin hirveätä. Hän
tarttui Philipin sormia rupesi pakot-tanjaan.
'•Oletko vanna, että se on poi­ka?"
k>'syi M n kvottomasti.
"Aivan varma", • vastasi Philip.
"Olemme nimittäneet hänet J o M k -
si.
Adaren .kartanon herra kumartui
jälteen vuoteen y l i . Philip kuuli hä­nen
mumisevan hiljaa paksuun par­taansa
ja koskettavan hyvin varovas­ti
suuren etusormensa päällä lapsen
pientä nyrkkiä. Se aukeni j a sormet
kiertäytyivät lujasti John Adaren
peukaloin ymp^iHe. Vanhus katsah­ti
jälleen Philipiin j a alkoi sitten et­siä
katseillaan Josephinea. Hänen
äänensä värähteli riemusta.
"Missä Josephine On?"
"Hän meni äitinsä luo."
"Hae hänet tänne pian!" käski
Adare. "Käske hänen ottaa äitinsä
mukaansa tänne, sillä lapsi on herä-tettäjvä
tahi muuten huudan. Haluan
kuulla tämän pienen raukan äänen."
Kun Philip kääntyi mennäkseen ovel­le,
kuiskasi Adare hämelle sihisten:
"Odota! Ehkä sinä tiedätkin, miten
se tehdään."
"Parasta on, että haen Josephi­nen",
neuvoi PhrKp äkkiä ja ennen­kuin
Adare ennätti väittää hänen
ehdotustaan vastaan, kiiruhti hän hal­liin.
Hänellä ei ollut aavistustakaan,
mistä hän löytäisi Josephinen, ja tul­tuaan
halliin häsn kuunteli jokaisen
siyuuttamansa oven t ^ n a . Suureen
ariihuoeeseen avautuva ovi oli osak­si
raollaati j a hän katsoi sisään. Huo­ne
oli tyhjä. . Hän seisoi vaiti muu­tamia
sekunteja.. Rakennuksen suu­ruudesta
j a muodosta päättäen, kun
hän oli seurannut sen uQcoseiniä aja­essaan
takaa Jeania, hän tiesi siinä
olevan paljon muitakin huoneita ja
ehkä toisia lyhyempiä niihin jdhta-via
käytäviä.
Nyt hänen suurin toivonsa oli pääs­tä
vastakkain ja kahden kesken Crois-setin
kainssa. Hän oli päättänyt, mi­ten
hän tulisi toimimaan, jos sellai­nen
kohtaus ehkä tapahtuisi. Sitten
hän halusi tutustua Josephinen äitiin.
Hänen mielestään oli tuntunut omi-tuiseHta,
ettei rouva ollut seurannut
miestään Josephinen huoneeseen, ja
hänen uteliaisuuttaan oli vielä kiih­dyttänyt
Josephinen selvä välinpitä­mättömyys
sitä seJkkaa kohtaan.
Jean CVoisset ja .adaren tullessa huo­neeseen,
jossa hän oli ollut Josephinen
kanssa. Jean oli kyllä näyttäytynyt
vilahdukselta, ja hän oli varma siitä,
ettei Adaren rouvakaan sflloin ollut
kaukana, vaikka hän ei ollut voinut
huomatakaan ketään muuta pimeäs­tä.
#
Äkkiä hän kuuli jonkun esineen ai­heuttaman,
-kolahduksen, kuin kirja
olisi pudonnut pöydältä tahi tuoli
kaatunut. Ääni kuului hallin pääs­tä,
missä hänerikin huoneensa mel­kein
oli. Hän pysähtyi jälleen huo­neensa
ovelle ja kuunteli. Nyt hän
kuuli jo ääniäkin, jonkinlaista hil­jaista
ja käsittämätöntä muminaa, ja
sai hyvin helposti selville, mistä se
kuului. Hän meni hallin poikki toi­selle
ovelle ja epäröi, sillä hän oli
rikkonut Josephinen määräyksen, et­tä
hän pv-s\'isi Josephinen isän luona.
Hyötyisfkö hän enemmän, jos hän
tottelisi John Adaren määräystä ja
veisi rouvan ja tyttären hänen luok­seen?
Kummallinen ja hillitty kiih­ko
liikutti hänen mieltään. ^Nähty­ään
nuo uhkaavat kasvot ikkunassa
ja ymmärrettyään, että hän seuraa­vassa
hetkessä olisi voinut joutua
pimeästä uhlkaavan kuoleman uhrik­si,
hän tunsi, ettei hän enää ollut ko­konaan
sen naisen käsissä, jota hän
rakasti. jVIutta jokin voimakkaampi
tunne, jota hän ei voinut vastustaa,
pakotti hänet Hmaisemaan.läsnäolon­sa
oven takaa.
Kun hän koputti, vaikenivat äänet
äkkiä: kokonaan, paksum laudoituiksen
takana. Häh odotti monta sekuntia,
pidättäen henkeään. SJtten hän kuu­l
i nopeita aäkelia, ovi aukeni liitaasti
ja JoSq)hine flmestyi kynnykselle.
"Suokaa anteeksi, että tulen häi­ritsemään
teitä", sanoi hän hiljaa an-teeksipyytävästi.
"Isäsi lähetti mi­nut
hakemaan sinua ja äitiäsi. Hän
. pyysi, ebtä tulisit sintie j a herättäi­sit
lapsen."
Josephine ojensi hitaasti kätensä
hänelle. Philip hämmästyi tunties­saan,
kuinka kylmä se o l i.
"Tule sisään, Philip", sanoi Jose­phine.
"Haluan esitellä sinut äidil-leni."
Philip meni lämpimään valaistuun
huoneeseen. Muudan solakka nainen
seisoi kumartuneena pöydän y l i selin
häneen. Näkemättä hänen kasvojaan
Philip hämmästyi huomatessaan,
kuinka suuresti hän muistutti Jose-phinea.
Hänen vartalonsa oli yhtä
solakka ja kaunis, ja hänen päätään
kruunaisi samanlainen paksu kimal­televa,
vaikkakin tummempi tukka. ~
Nyt kääntyi nainen häneen päin ja
Philip hämmästyi yhä enemmän näh­dessään
heidän yihdennäköisyylensä.
Mutta se oH jotakin sellaista, mitä
hän ei olisi osannut määritellä heti.
Naisen silmät olivat hyvin tummat
sinisten asemesta. Hänen raskas tuk­kansa,
joka oli kammattu sileälksi ot­salta,
oli niin tummanru^ea,-että se
näytti melkein mustalta varjossa.
Hän oli niin'horkka, että hän näytti
JosqAinen pituiselta, ja vieläkin hy­vin
kaunis. Tukka, silmät ja vartalo
vaikuttivat ensi näkemältä sen, että
hän näytti melkein tyttömäisen su­loiselta.
-Mutta sitten Philip huomasi äkkiä
eron. Hän oli samanlainen kuin Jo-sephinekin
oli ollut tyynessä toivot­tomuudessaan
silloin kun hän.öli tul­lut
Philipin luokse kanootille. Ko­tiintulo
ei öUut tehnyt häntä onnel­liseksi.
Hänen kasvonsa olivat ka;l-peat,
hänen poskensa vähän k u t u l la
ja hänen silmissään Philip oli huo­maavinaan
sellaista loLstotonta hel^-
kua, mitä joskus kohtalokas sairaus
aiheuttaa. Philip h3rmyili j i ojensi
kätensä hänelle, samaflla kun hän
huomasi nämä seikat, ja. hän kuuli
vieressään seisovan Josephinen sano­van:
"Äiti, tässä näet Philipin."
Naisen ojentama käsi oli pieni, ja
kylmä. Hänen äänensäkin oli ih­meellisesti
Josephinen äänen kaltai­nen.
" E n luullut näkeväni sinua enää
tänä iltana, Philip", sanoi hän. "Olen
melkein sairas. Mutta olen iloinen
nyt, että tulit luoksemme. Ymmär­sinkö
oikein ilmoituksesi, että miehe­ni
lähetti sinut?"
"Lapsi puristaa hänen peukalo-aan",
vastasi Philip nauraen. "Hän
sanoi, että teidän pitää tulla herättä­mään
se. Epäilen, saatteko hän'tä
poiskaan lapsen huoneesta tänä i l ­tana."
Mutta siihen vastasi Adare itse o-velta.
"Se puristi sitä", korjasi hän. "Nyt
se kiemurtelee kuin ankerias ja irvis­telee
niin, että pelästyin. Parasta
on, että kiiruhdat hänen luokseen,
Jcfeephine." Hän meni suoraan vai­monsa
iuo ja hänen äänensä kuulosti
hänen, VTnpärilleen ja siveli hänen si­leää
tukkaansa suurella kädellään.
"Olet varmaankin väsyksissä?" hän
k\-syi hajaa. "Matkanrnne olikin kai
m e M n liian vaikea pienelle eukolle­ni.
Virtastyt varmasti nähdessäsi
lapsen ennen ntftkomaaomenoasi..
Tuletko mukaamiöe, Miriam? V
Josepihine .yksinään^ naki Philipin
kasvojen ilmeen, jai hetkiseksi Philip
unhdtti- kokonaan ftsensä katsoa tui­jottaessaan
Adare«i ja hänen vai­moonsa.
Tämän Nukkamaisen hea.
non olennon vieressä Adare näytti
jättiläistä suuremmalta ja hänen sil­mistään
loisti sama hellyys, mitä oli
ollut hänen äänessäänkin. Mixiamhi
huulet vetäytyivät värähtellevään hy-myyn^
k u n hän katsoi mieheensä. Hä­nen
sihnistään loisti vastaaiva, hellyys,
j a siiloon Philip kääntyi ja huomasi
JosepQunen katsovan (häneen ovel­ta.
Hänen h u u l e n s a muodos­tivat
suoran jännitetyn viivan ja
hänen kasvonsa oKvat • yhtä kaJpeat
kuin hänen kaiulansa yn^pärille Jde-dottu
valkoinen pitsipäarme. Philip
kiiruhti hänen hiokseen. Hänen ta­kanaan
kaikui Adaxen kartanon her­ran
syvä iloinen ääni, j a mennessään
ovesta hän vilkaisi taakseen ja näki
heidän seuraavan. Adare oli kiertä­nyt
käsivartensa vaimonsa yrapärilie.
Josephine tarttui Philipin käsivar­teen
j a kuiskasi hiljaa:
"He käyttäytyvät aina noin — ai­na
kuin rakastavaiset. He ovat kuin
ihmeellisiä lapsia j a jo^us se minus­ta
ori liian. kaimista ollakseen totta.
Ja nyt kun olet ttitustunut heihin,
pyydän sinua menenjään huoneesee­s
i . CÄet ollut uskollinen ritarini e-
. nemmän kuin olin uskaltanut t(M\'oa-kaan,
.ja huomenna —".
päin keskeytti, kun Adare vaimoi­neen
ilmestyi oveMe.
" J a hitomenna?" kysyi Philip vaa­tivasti.
"Koetan kiittää sinua", vastasi Jo-s^
jhine. Sitten hän. sanoi ja Philip
ymmärsi hänen; puhuvan isälleen:
"Kultaseni, suot kai Philipille anteek­si.
Tulen kanssanne, siHä olen va­pauttanut
Moannenv lapsen bcMdosta
tänä iltana. Hänen mdehensä on k i ­peä.
»
Adare puristi PSiilq>in kättä.-
"Nousen aamulla, ennenkuin huuh­kajat
menevät -nukkumaan", sanoi
hän.- .''Haluatko syödä aamiaista
kanssani? Pelkään, että saat kulkea
nälissäsi, jos rupeat odottaimaan M i ­riamia
ja sydänflcäpyständ.. He nuk­kuvat
varmasti, puolille päSvm korva­takseen
tämän yön."
"M&ään ei sovi- minulle pa.rem-mm",
sanoijPhilip.-"Olkaa hyvä ja
koputtalkaa oveeni, eUei mdnua alla
-näkyä." .
. Adare oK jo vastaamaisillaan, mut­ta
pidättyikin äkkiä j a katsoi Phili-pistä
Josephineen. -.
"Mitä! Näirikö .pian> sydänkäpy­seni?"
kysyi hän naraen partaansa.
"Ovatko huoneenne nyt jo rakennuk­sen
eri päissä? Minuun ja Miria­miin
nähden ei asia milloinkaan (A<e
ollut n i i n . . V a i voitko muistaa sellais-ta
tapausta, kultaseni?"
"Lapsen vuoksihan me vain", sanoi
Josephine huoahtaen ja peräytyi va­losta
piaottaakseen ko<vasti punastu­neet
kasvonsa. "Philip ei voi nuk­kua",
lopetti hän toivottomasti.
"Simä tapauksessa halvel^in hä­nen
hermojaan", vastasi hänen isän­sä.
"Hj-vää yötä, Philip poikaseni!"
"Hyvää yötä!" sanoi"Philip.
Hän katsoi Adaren vaimoa heidän
poistuessaan. Kun rouva oli kuul­lut
miehensä leikilliset sanat, olivat
hänen kasvonsa muuttuneet hallin
niukassa valossa kummallisen näköi­siksi.
Aiheuttivatko sen varjot, vai
oliko Philip -näamyt hänen hät­kähtävän,
kuin häntä olisi uhat­tu
äkkiä lyödä? OHko se kuvit­telua,
vai oliko P h i l ^ samalla
nähnyt hänen silmissään Hmeen, joka
. o l i ihnaissut }cko järkytystä, tahi pel­koa?
Josephine. oU kertonut hänelle