Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, March 17, 1956

              teille.
utu
:1iakemassa, mut-tkea
luottamusta
« ialum hän oiv
ikin, siinä 60 kor-
^rarsin luotettavia.
JO kuullut oikein,
oryalla kuule
vähän liikaakin,
syitä erehdyksiin,
x>ikaniiehen omi-untelemaan
nätin
vat imuutktn pai-kä
vain korvat.
li ihmeellisempää
näkemään näillä
ja meidän, jotka
ä, on tyydyttävä
käyneet ovat näh-
)i: "Ilma oli niin
asit oli jäässä ja
jaleltuneina pois,
lämmin kasvatti
in tuhina kuului,
iseitaksn ja nnssa
luoret. Suosituin
. Sitä tanssittiin
sisällä ja ulko-
•Ikkaa tanssivat
läpukuisia naimia
narannoilla pide-kuja,
mutta kun
iä millä paikalla
a pidettävä, niin
ut pitää sitä kau-ustu.
1 erittäin huvitta-i.
Mekin olimme
leren jättiläisiä,
rässä yhtä aikaa;
äikin oikea peto.
n jälkeen saatiin
a kiin' se oli pal-k'ä
'Se siiKen olisi
tälftiblle ei niitä
n.-Eihän sellaista
la syödä ja siksi
1 nettiin sen men-tte,
millaista on
iitä menosta tyk-a
siellä tavataan,
mä Icarkausvuosi
>mäh kylän tv-töt
uhtautUAiat. Flo-nä
akankin kans-n
äijämiehilläkin
iiden siimeksessä
en aitaakin, jos
^ttä haluai vaih-ää.
J. S.
kaikille
laville
[itonis-sa on jät­in.
Lunta ja pak-
: on kuitenkin jo
'ähän sievempää,
alkaisi kevät lä-äältä
oikein pal-ole
käynyt niis-n
ole käv-nyt uu-näisyydessä
vie-lutta
sanomaleh-lalla
tapahtuu,
olen aina seu-ja
nyt sain vi­lla
olevan yleis-työläiset
saisivat
isa lävitse, se on
: lausun iaikille
a ensiksi toimit­tajille.
Etenkin
jofea oa saatu
. Kirjoittelehan
ulia liKmme. Eh-irjoittajia,
vaikka
^ \ \
.-3
XYT ^ t ä ä n koneitten aikakautta
ja hevosta 'ÖF^uäe enää kiiih hv^rin har-v-
oin, jollakiö vähemmän varakkaalla
maanviljelijällä, jollani ole varaa ostaa
kalliita koneita.
Olen aina ollut hex^osten hj-^-ä ystävä
ja niin tulikin mieleeni lapsuusaikaisia
mubtoja ja meidän hevonen, jonka ni-ani
oli Kosti. Meillä oli ensin sellainen
pieni lenkoselkäineii tamma, jonka ni­mi
oli Rotta. Erään kerran Rotta oli
päässyt yhteyteen naapurin nuoren
oriin kanssa ja «niin se pyöräytti kau­niin
vai*san, jonka 'me lapset nimitimme
Kostiksi.
Kyllähän naapurin isäntä oli vähän
pahalla päällä/ kun Rotta oli käxTiyt
varkaissa, miitta minkäpä sille teki . . .
Niin sitten Kosti poika alkoi varttua
meidän lasten kanssa yhdessä. Meitä
penskoja olikin silloin jo kahdeksan,
Kosti siis yhdeksäs. Vanhin veli hoi­teli
sitä kuin prinssiä, koska se oli hä-
- nen nimikkonsa. 'Kyllä siinä olikin
touhua, ennenkuin se oppi vetämään
rekeä ja kärryjä, kaikkia muita kons=
teja se oppi aivan itsestään.
Isä oli silloin jo tässä maassa ja lä­hetti
veljelle rahaa Ko.stin ajovehkei­den
hankkimista varten. Hankittava
oli kirkkoreki ja linjaarirattaat, sekä
komeat valjaat kellojen ja kulkusten
kanssa. .Velimiehellä ei tämä ilo kui-,
tenkaan kestänyt kauan, sillä isä hom­masi
hänet lähän maahan, joten Ko.sti
jäi meidän naisväen hoidettavaksi. Ja
siitä kasvoikin oikein aika hirmu, joten
tallin luukusta ruokittiinkin, kun oves­ta
ei uskallettu mennä. Saimme sen
kuitenkin taas tasaantumaan, mutta
miehistä se-ei pitänyt ollenkaan. Niille
se purij potki ja tanssi kahdella: jalalla.
Yksi yanhemmfsta siskoistani .oli hy-vissä>
väleissä- Kostin kanssa. ja hän oli .
aina ivuskimiehenä. Minä taas olin ko­vin
innokas olemaan siskon mukana
ajossa. ; •••y^: . • ..• . .
Olin vielä hyvin nuori, kun yksi van­hemmista
askeistani tuli juhannukseksi.
kotiin Lapualta. Oli puhe mennä hän­tä
vastaan _laivarantaan ja minä tieten- .
kin halusin päästä mukaan. Sisko sa­noi,
että jos,;ha€t hevosen kotiin laitu- .
melta, niin saat lähteä. ^Meninpä tie-lenkin
hakemaan,, vaikka pelkäsin, että
mitenkä tässä; käy. ;
Kosti oli: pitkällä 4>eliolla jä minä .
menin sinnejhuutelemaan leipäpala val­miina
kädessäni. Kun Kosti tuli täyttä
vauhtia luokseni ajattelin, että nyt on
viimeinen päivä edessäni. Mutta luok­se
päästyään Kosti pysähtyi ja niin
vain leipäpala ja kuolaimet suuhun ja
minä pääsin laivarantaan. Oli haus­kaa,
kun sisko ajoi kilpaa naapurin tyt­töjen
kanssa, jotka myöskin menivät
laivarantaan juhannusvieraita vastaan.
Erään kerran äiti laittoi naapurin.
miehen hakemaan siemenperunoita naa­purikylästä.
Varoiksi hän laittoi minut
mukaan, koska hän tiesi Kostin konstit.
Naapuri ei oikein halunnut ottaa lapsia
mukaan, mutta otti minut kuitenkin.
Kustaa olisikin joutunut tulemaan ta­kaisin
ilman perunoita ellei minua olisi
ollut mukana. Kosti oli halukas mene­mään
kovaa mäet alas, ellei vain ollut
varuillaan-ja niin meidän perunakuor-mamme
jä&in erään, talon veräjänpie-leen
ja minä sain suuren kuhmun pää­häni.
SamaHa. Kosti Jcarkasi,-eikä an­tanut
naapurin ottaa kiinni, mutta kyl-en
ole h«Of]oaiinut. Kuitenkin terveh­din
heitä kaSdda. - V
•iMarjaUffle %;iitos tiudesta jatkokerto­muksesta.
Se on jo alusta lähtien mie-lenkteoineny
joten o<k>tan jännityk­sellä
Liekin saapumista.
Raidianterveisin! . -
ELISA.
Kiij. Klira.A
(Kilpakirjoitus)
• Nat Cohen, joka toimii pu­heen
johtajana CBC:n telein-sion
viikottaisessa "Ftghting -
Words" csiiykscssä.
läkin minun. Naapuri varoitti, ettei s:ia
kertoa mitään äidille, mutta kyliähän
äiti heti huomasi, kun minulla oli .suuri
sarvi otsas.«^a.
Kerran olimme äidin kanssa menossa
Kyröskoskelle siskon luokse ja mat­kalla
poikkesimme Ikaalisten kau]ii>a-hissa.
Silloin me myöskin näinvme en-sinunäisen
automobiilin . . .-Viti jätti
minut Kostin kanssa kaupan portille
ja meni itse ostoksille. Istuin kaikes.sa
rauhassa rattailla, kun ihmiset rupesi­vat
huutamaan, että varokaa hevosian­ne,
automobiili tulee! Kaupan rouvas-ihmiset
käskivät minun mennä pian si­sälle,
mutta minäkö nyt Kostia jättä­mään,
kun en edes tiennyt minkälainen
peto oli tulossa; Ja niin <me;emme,oHeet
tietääksemme kun auto imeni sivuitse ja
menojaan. ... : - .
Äiti juoksi sitten ulos henki kurkus-savkun
luuli ettei meitä ole enää mailla
eikä halmeilla. Kyllä minä .sain sitten
urhoollisuudest:;iBi kaikenlaista hyvää
sinä päivänä.
-Sitten, me lähdimme-jatkamaan mat­kita
ja eikös A^ain sama i>eto tullut
maantiellä meitä vastaan. Kosti pysäh­tyi,
eikä mennyt eteenpäin. Herrat tu­livat
silloin autosta ja meinasivat Vi­luttaa
Kostia, mutta aikeesta oli luovit­tava,
sillä- Kosti nousi heti puolustu.*- ,
asentoon. Silloin äiti sanoi minulle, että
mene nyt sinä ja koeta josko se lähtee
ja niinhän se käveli kuin lammas mi­nun
mukanani. Kyllä herrat vähän kii-karoivat
jälkeemme, mutta niin sitä
vain mentiin rauhallisesti. Me kyllä
näimme, kuinka maantien ojassa oli hei­nä-
ja puukuormia, kun hevoset olivat
pelänneet autoa.
^ Kosti oli jo 7-vuolias, kun isä tuli
tästä maasta Suomeen. Isä lähti sit­ten
eräänä päivänä Kostilla Poriin ja
sinne meni myöskin naapureita. Kun
isä tuli sitten takaisin, kertoi hän Kos­tin
yrittäneen tappaa sekä hänet että
naapurit. Isä sanoi nyt, että hän lähtee
Kostin kanssa eläinlääkäriin, jossa ote­taan
sisu jx>is. Äiti nauroi, että akat
ovat ajelleet orihevosella, mutta sinä
karmaanmit kchta ensimmäisellä reis­sulla.
Kun -me sitten lähdimme tähän maa­han
myi äiti Kostin eräälle talonisän-näIle..
Minun- piti hakea Kosti laitumel-ta.
Itkin metsässä kivellä istuen ja Kos­tia
-suitsista pidellen. ViivyteHessäni
ajattelin; etät ehkä se mies lähtee'ilman
hevosta. Niin meidän kuitenkin piti«ro-ta
meille rakkaaksi käyneestä Kostista.
RACHEL.
— Jalo naissydäii öri lasia —» jos sii-*
hen piirtää niinensä, öh se tditävä ti­mantilla,
r'-^'.--
|LI kevät vuonna 1916. Gnsimmäi-n
«i maailmansota oli käynnissä.
Kynmieniä-, satojatuhansia nuora mie­hiä
oli jo uhrattu sodan julmalle juma­lille
'Euroopan sotakentillä. Vuosikausia
oli kussakin maassa taottu as(Mta. Isän-,
maan edut ja kansallisylpeys, joka var­sinkin
Saksassa oli kehitetty korkealle,
vaativat valloittamjian uu.sia alueita ja
uusia markkinoita. Jumalalta rukoiltiin
siunausta kunkin maan sotajoukoille ja
niiden aseille. Kauhea tauti oli saastut­tanut
melkein koko Eurot»pan — tauti,
jonka nimi oli "imperialismi".
Olin silloin työs.<ä eräällä paperiteh­taalla
Suomessa. Varhaiskevään kauniit
päivät tartuttivat minuun ja toiseen
samanikäiseen p4:>ikaan kevätkuumcen.
Paikkakunnalta oli joitakin miehiä
mennyt itärajan toi.selle puolelle Tup-rovän
paperitehtaalle työhön. Tehdas
oli kuulemamme mukaan lähellä Pieta­ria,
si'.loista Venäjän pääkaupunkia.
Hankimme kaverin kan.^^sa passit, vä­hän
eväitä ja vaatteita kapsäkkiin ja ^
niin olimme valmiit lähtemään.
Siinä lähtöä hankkies.sa omatuntoni
pakkasi vähän kolkuttamaan. Olin iäk­kään,
kovia kokeneen leskivaimon kuo­pus.
Olin kuuden vuoden ikäinen, kun
isäni — torppari ~ oli kuollut. Äitini
oli silloin joutunut jättämään torpan
pitämisen ja muuttamaan tänne tehdas­alueen
liqjeille kolmen nuorimman lap­sensa
kanssa. Tähän mennessä olivat
minusta vanhemmat jo aikoja sitten läh­teneet
maailmalle. .Äitini oli tehnyt voi­tavansa,
että nuorin lapsista olisi saa-
^ nut «des jonkin verran kouluopetusta,
jota vaille hänltse ja häUen• kahdeksan
-minusta vanhempaa lastaan olivat mel­kein
kokonaan jääneet. Pienellä paperi-salin
siivoojan palkalla hän oH nuorin-taan
kouluuttanut ja elättänyt melkein
miehen jkään asti. Se .oli äidin rakkaut­ta
ja eiköhän siihen liittynyt myöskin
toiveita vastarakkaudesta ja vastapalve­luksista
pojan täliolta karun ja köyhän
elämän painamaa äitiä kohtaan
• Nyt tämä viimeinenkin teki lähtöä,
tuntemattomaan maailmaan. Koetin
lohduttaa omaatuntoani ajatelemalla:
- T - Siellä sodan pyörteissä ponnistelevan
suupen isäntämaan kotirintaman töissä
voisin hyvinkin ansaita lyhyessä ajassa
hyvät rahat. Voisin tulla sitten takai­sin
vähän rikkaampana ja kokeneempa­na.
.Äiti saisi sitten jäädä pois työstä ja
hoitaa vain minun talouttani. Eläisimme
kuin• linnunpojat pesässään. •
Kaveri oli vielä parhaassa iässä ole­vien
vanhustensa esikoinen, alkeiskou­lun
suorittanut komea poika. Vasta
vuosia jälkeenpäin minulle selvisi miksi
hän lähti tälle rei.ssulle. Hän aikoi saa­da
lisää käytännöllistä kokemusta Tu-provan
tehtaalla aikoen sitten syksyllä
mennä teollisuuskouluun Tampereelle
niinkuin sitten tekikin. Ei hän suun­nitelmistaan
minulle mitään puhunut.
Sanottiin vain, että lähdetään kokeile­maan
kestääkö takapuoli merivettä.
Hyvästijättäessäni lohduttelin äitiä:
-Älä sure, äiti, poikasi palaa syk­syllä
kotiin. Ei siinä itkukaan ollut kau­kana,
mutta kevätkuumeiset ajatukset
loihtivat kuvia suuresta tnaaiimasta, hy­vistä
palkoista ja kokemuksista.
Pian olimme skten junassa ja mat­kalla
Pietariin. Taakse jäivät äitini ja
Kymin kuohuvat kosket tehtaineen.
Matka Kouvolasta Pietariin kesti
monta tuntia. En ollut montakaan ker­taa
ollut kot^itajäh rajojen ulkopuolel­la-
ja epäilevät ajatukset tahtoivat vä­kisinkin
häiritä itseluottamustani. Työ-kokemuksenikin
olivat kovin yksipuo­liset
ja vähäiset, olinhan ollut \*ain haot-;
titöissä paperitehtaalla . . . Mahtaako-han
siellä Tupsovassa olla edes niin pal­jon
suomalaisia, että pärjää kielestä?
•Ensimmäinen solmukohta tulisi ole­maan
suuren Venäjän pääkaupunki —-
Pietari. Ei tuntunut lohduttavan se­kään,
että .siellä'ovat keisarin linnat ja
palatsit. Niille pihoille ei käy hantti-miehen
qtteneniinen. Olin lukenut josta­kin,
miten kävi niille kristillismielisille
työläisille^ jotka pappi Cäponin johdol­la
Japanin sodan aikana v. 1905 meni­vät
pyytämään tsaiirilta, jumalan sijai­selta
maan päällä, pyytämään apua kur­juuteensa.
Talvipalatsiin aukealla oli ka­sakat
komennettu hyökkäiimään joukon
kimppuun. Kasakoiden sapelit, nagai-kat
ja hevosten kaviot olivat ruhjoneet
miehiä, naisia ja lapsia. Tästä verilöy­lystä
oli sanottu, että Venäjän kansa ei
sitä milloinkaan unohda eikä anna an­teeksi.
Suotta ei se päivä kanna \Ve-risunnuntain"
nimeä. Sen johdosta oli­kin
suuri venäläinen kirjailija Leo Tols­toi
kirjoittanut syyn ja seurauk.sen lain
mukaisen ennustuksen: "Tuollai.set jul­muudet
muodostavat syyn, jonka seu­raukset
tulevat iskemään yhtä julmasti-takaisin."
Historia on todistanut, että
ennustus oli oikea.
Tällaiset synkät ajatukset pitivät
minut hiljaisena, vaikka kaveri koetti
.saada minua välillä iloisemmjille tuulel­le,
kiinnittäen huomiotani neitosiin, joi­ta
varsinkin Viipurin .seuduilla oli mat­kustajien
joukossa.
Rajajoella oli. passientarkastus. Suo­malaiset
matkustajat olivat tähän, men­nessä
tippuneet pois. melkein kaikki.
Alkoi kuulua yksinomaan vierasta kiel­tä
ja minun mielialani yhä vain laski.
Pian sitten oltiin Suomen asemalla Pie--
tarissa. Junassa olimme tutustuneet
kahteen suomalaiseen mieheen, jotka
olivat käyneet Viipurista hakemassa
niielei.siään suomalaisia veistokirveitä.
He olivat menossa Pietarin lähellä ole-
"v^lle rautatietyömaalle, ratapölkkyjä
veistämään. Vakuuttivat, että mekin
pääsisimme siellä työhön.
Kaverin kanssa päätimmekin mennä
sinne ensiksi. Tulisimme Pietariin sit­ten
kun vieraskielisen suurkaupungin
pelko tasaantuisi. Sitten ottaisimme
selvää Tupovaan pääsystä. Suuren mil­joonakaupungin
humina löi minut val­lan
mykäksi, mutta uudet tuttavamme-tiesivät
mistä tuli ottaa ja mis.sä vaihtaa
katuvaunu. Lopuksi panimme toista
toisen eteen ja tulimme mainitulle työ­maalle.
Miehet esittelivät meidät nuoret Suo­nien
pojat inkeriläiselle työnjohtajalle.
Tämä heimoveljtmme puhui aika hyvin
suomea. Hän kaskikin meidän tulla aa­mulla
työhön. Uusi rautatie oli työn alla
juuri kylän kohdalla. Kun tiedustelim­me
työnjohtajalta korteeripaikkaa, niin
hän lähti meille oppaaksi. Hän neuvoi
meille myöskin kaupan mistä voisimme
ostaa ruokatarpeita ja muutakin. Siinä
lähellä oli myöskin meille tarkoitettu
kortteeripaikka. Puhelias inkiDriläinen
kertoi, että vanha pariskunta, jonka
luokse hän meidät vie, on Saksassa
syntjTieitä ja että he osaavat ainakin
kahta kieltä, saksaa ja venäjää. 'Miten
ja milloin he olivat Venäjälle tulleet, sii­tä
«i ollut puhetta.
Oppaamme välityksellä saimme luvan
jäädä vanhusten luokse. Kaverini oli jo
'koulussa of^inut sen verran venäjää,
että selvisimme kaikkein yksinkertai­semmista
asioista. «Haimme kaupasta
voita ja kortteeristamme saimme ka­nanmunia
ja teetä. Tällä vanhalla pa-
Sivu 7