Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, January 22, 1944

              Sivu 8 LAUANTAINA, T A M M I K U X ^ ^ ^ ^ ^ t V ^ m-
Kirj. EINARI VUORINEN
EHTOLASSAV enoni talossa, jos­sa
lapsuusvuosinani usein vierai­lin^
oH suuri, vanaksi otettu Huuh-kaia.
Sitä säilytettiin taivallisesti
erittymisessä kopissa, johon sjlle annet­tiin
ruoka seinässä olleen luukun
kautta. Mutta toisinaan se lasket­tiin
myöskin "v^aalle jalalle", sillä
silta-oli katkaistu molemmat siivet,
niin ettei se päässyt lentämään pois.
Minusta, pienestä pojasta, oli hyvin
huvittavaa seurata sen hullunkurisia
yrityksiä kohota siipiensä varaan,
3n-ityk'siä joita se usein teki pihamaal­la,
ja sen toivottomuutta, kun ne ei­vät
kantaneetkaan niinkuin joskus
ennen. Lapsellisuudessani kiusasin
lintua serkkuni Arvin kanssa, joka
oli samanikäinen poika kuin minäkin.
Katkaisimme lepiköstä keppejä, joilla
vuoron perään eri. puolilta tykimme
sitä; Hiiuhkaja, joka oli ihmisiä koh­taan
hyvin vihainen, hypähtelij pyö­ritteli
päätään ja sähisi. Mutta me
vain nauroimme: sen^ voimattomalle
raivolle. —
—Minä en ymmärtänyt silloin vie­lä,
että oma elämänosani saattaisi
muodostua samankaltaiseksi tuon lin-nunkohtalön
kanssa — että minäkin
kerran "katkaistuin siivin" saattai­sin
väkevästi kaivata kaukaisia maa­ilmoja
ja vihata vapauteni riistäjiä!
kysymykset.; Sliksi vanhempani oli­vat
niin köyhiä, etteivät voineet
hankkia meille lapsilleen yhtä- hyviä
vaatteita kuin monien muiden lastan
vanhemmat? Miksi Lehtolan väkikin
oli varakkaampaa, minkävuoksi heil­lä
oli maata ja hevosia ja karjaa ja
paljon muuta omaisuutta? Vanhem^
millani ei ollut kuin pieni perunar
sarka viijeltävänään, ja sekin oli kar­tanon
omaisuutta. Kartano omisti-myös
rakennukset ja maan, jolle ne
oli pystytetty. Muistan, kuinka isä
kerran toi kaksi puutarhurilta osta­maansa
omenapuuta, jotka hän istut­ti
kotinurkalle. Hän oli silloin tar
vallista iloiseonpi, 'mutta sanoi kui­tenkin
äidille hieno katkeruus äänes- ^
sään: " E i näitä kannat^taisi vieraan'
multaan istuttaa, sillä eihän sila tie^
dä, milloin tästä pois ajetaan — mut­ta
lästeh tähden . . ." Häri halusi,
isäparka, valitnistaä meille lapsilleen
sen pienen ilon, että saisimme joskus
tulevaisuudessa poimia ttiuutanian;
omenan kotoisista omfenajpliista —
Kotini oli hyvin köyhä. Isäni kävi
maanviiljelystöissä suuressa kartanos­sa
ja sai aherruksestaan niin pientä
palkkaa, että se juuri ja juuri antoi
niiskan toimeentulon suurelle perheel­le.
Mieitä"HerranIahjoja" oli koko­naista
kahdeksan kappaletta vaati­massa
nälkäisiin, suihimme ruokaa ja
hentojen ruuniiittemme verhoksi vaa-tetavaraa.
Minä olin joukosta ikä-
5äi-jestyksessä viides, ytä keltäkas-voinen,
suurisilttiäinen ja ujo kuin
muutkin muonamies Antti Hiltusen ja
hänen Hilmansa "jälkipainokset".
Vieläpä ylitinkin sisarusparven mui­den
edustajien saavutukset ruumiilli­sessa
heikkoudessa. Sairastelin usein,
jonka vuoksi jouduin koulunkäynnin-saralla
taottu ruttuun ja lasiputki oli
hienona jauheena ja sen ympärillä jos minä joskus heillä ollessaan sy-ollut
vaate oli hienona lumen kal­taisena
tomuna. Sir Joho Murray,
joka seurasi koetta selitti: "Näyttää
siltä, iettä suljettu lasiiputki oli kes­tänyt
upottaessa kauan painetta,
kunnes tämä lopulta oli voittanut' la*
sin keston ja putki oli äkkiä särky­nyt
ja hajonnut hienoksi jauheeksi.
Särkyminen <rfi tapahtunut niin äk­kiä
ja täydellisesti, ettei vesi kerin­nyt
tunkeutua kupariputkeen kum-pais^
ssakin päässä olevasta pienestä
reiä^ä ja täyttää- tyhjää' tilaaj joka
lasiputken särkymisen johdosta syn­tyi,
jonka vuoks[ se qli painanut rut­tuun
» kupariputken sejnämät ja sitten
vasta palautunut, tasapaino. Tätä
prosessia sanotaan implosioksi eli si-säräjähdykseksi.
'•Kappaleen, olkoonpa se minkälaa­tuinen
tahansa, upotessa suuriin sy­vyyksiin
täytt3rvät sen kaikki onte­lot
nopeasti vedellä, mutta jos siinä
on onteloita, ijoihin vesi ei kyllin no­peasti
pääseV kuten veden, pitäviä. o-sastoita,
räjähtävät nämä luttuun ja
kappaleen muoto sitä mukaa muut­tuu.
Merimiesten yhteinen .luulo,.et-t
» laiva, ja miehet. vaj^vat. määrä-syvyyteeir^
jaävät siihen kellumaan,
on kaikke^ perää vailla. Kaikki pai­nuu
pohjaan saakka.
kin aloittamaan vuotta myöhemmm
kuin olisi pitänyt.
Koulussa minämenestyin alusta al­kaen
hyvin; Kun olin luonteeltani
hiljainen j a ujo^ lapsi, seuraakarttava
mutta mielikuvitusrikas, oli luonnol­lista,
että kirjat tulivat heti. parhaiksi
ystävikseni.' Ensimmäisten koulu­kirjojen
saaminen oli minulle juhla­hetki.
Tosin kodissani olin saanut
katsella vanhempien sisarieni ja vel­jieni
kirjoja> mutta .oli toista saada
sellaisia itselleen. Miten hellävaroen
niitä käsittelinkääni Ja läksyt luin
aina huolellisestv — kirjojen ääreen
ei minua koskaan tarvinnut pakolla
ajaa; Pitkät hetket vietin ahtaan
muonamiehenmökin nurkassa niitä
tutkien^ ja muita tehtäviäkin sUorit-taessani
elivät monet ihmeelliset, kir­joista
oppimani asiat mielessäni. E i
ollutkaan senvuoksi ihme, ettäppetta-jani
pitivät -minua koulunsa parhaana
oppilaana ja laiskempia ja "tylsämie-lisempiä"
nuhdellessaan käyttivät sa­nontaa:,"
Ottakaa oppia Antero Hil­tusesta!"
Mutta luettunani koulukirjani kan­nesta
kanteen ja osatessani monet
niistän ulko""akin, alpin kaivata lisää
luettava. Koulun lainakirjastosta
annettiin oppilaille lomille päästet­täessä
mukaan, "henkistä evästä",
mutta tämä tapahtui vain kaiidesti
vuodessal" Ehkä' minä; hiljaisena ja
aikana oppilaana onnistunut koskaan
saamaan käsiini "Robinson Crusoe-ta",
josta kaikki pojat kilvoittdivat
ja jonka lukeminen oli minunkin suu­rin
haaveeni. Mutta, sen johdosta
tuntemani, pettymys haihtui kuiten­kin
"Kiljusen herrasväen ^eiMiailiija"
ja "Suuria löytöretkiä" ja monia mui­ta
ihmeellisiä tieoksiarahmiessani.
Lehtolassakin oli suitri kirjahylly
täynnä^ mielenkiintoisia kirjoja, joita kaupunkeja, satamia ja meriä; aar-minäkin
sain joskus katsella, mutta niometsiä j a ikuisia jäätiköitä; Siellä
en koskaan rohjennut pyytää niitä oli riltas j a houkutteleva elämä; se
lainaksi. Lapsenmielessäni kadehdin kutsui minuakin —- siellä voi miionä-hartaasti
.Arvia, jolla oli kotonaan miehenpojastakin tulla suuri herra . . .
sellainen aarremäaihna, mutta en* Sanoivathan opettajani, että minä-o-;
saattant ymmärtää hänen välinpitä- Iin etevä ja lahjakas poika ja että
n?ättömyyttään sitä kohtaan. Hän ei minunkin pitää jatkaa opinnoitani
juuri viitsinyt avatakaan kirjoja, ja ^ kaupungin koulussa — ja minä aloin
itskin uskoa, että jonkun sattuman
oikusta saattaisi niin käydä, että op­pikoulun
ovet avautuisivat minulle; '
Niin tuli sitten eteen se aika, että
minun ikäni puolesta olisi pitänyt y-rittää
ylempään opinahjoon. Van­hempani
tiesivät kyllä palavan halu­ni
päästä sinne, he tiesivät lukuha­luni
ja todistusteni osoittaman lah­jakkuuteni
ja koettivat; valmistaa
minulle tilaisuuden jatkaa opintiellä.
Lainanotto oli ainoa keino siihen.
Mutta kuka sijoittaisi varojaan ar­vottoman
mi|onamiehenpojari kou­luttamiseen?
Ainoa, jota vanhempa­ni
saattoivat ajatella, oli Lehtolan
isäntä, enoni. - ^
Niinpä sitten isäni eräänä päivänä
meni puhumaan asiasta hänelle. Mut­ta
isän palatessa siltä retkeltään, saa­toin
jo hänen kasvoiltaan lukea toi­vottoman
tuloksen. En ollut mones­tikaan
nähnyt häntä niin kiihtynee­nä-
ja vihaisena kuin hän silloin oli.
"Minä en enää^koskaan mehe 'avaa­maan
sen talon ovea", sanoi hän äi­dille.
"Kommunistiksi ne haukkuivat
— emäntä sanoi, ettei kommunistien
kakaroita kannata kouluttaa!" "Sa^
noiko isäntä mitään- siihen?" kysyi
äiti. "Eisanonu^ —kenties Hän olisi
myöntynytkin, mutta se emäntä siel­lä
on niin pirullinen."
Kuulin tämän keskustelun rajusi
sykkivin pojansydämin, ja tuntui,
niinkuin, kaikki rakentamani tuulej
tuvat olisivat hetkessä romahtaneet
maahan., Kurkkuuni nousi jotain ali.
distavaa ja vaikeaa. — syöksyin no-"
peasti ulos tuvasta juosten läheiseeu
metsääli) jossa^ heittäydyin pehme-ään,
- suvenlämpöiseen sammalikkoon
itkemään-ensimmäistä suurta Sunia­ni.
Tämän tapR^uksen jälkeen tuli mi-nusta
vielä-hiljaisempi ja arempi ja
itseeiiisulkeutuneempi kuin olin: eri-nett
ollutkaan. Kävin yhä kansakou-lu2^
jossa' olin loppuun saakka etevin
oppil^/ mutta Lditolan -Arvi ja koi.
me niuufia tiedoiltaan ja taidoiltaan .
heikompaa^ kbulutoyeriani muutti
syksyllä lähikaupungin' oppikouluun
korkeampaa sivistystä saamaan.
Arvin ja minun välinen suhde kyl.
meni' samaan) aikaan kuin vanheai-piemtnekitfi^^^^
enää vierailleet
toistemin(& kpdejLssÄ enmiekä edes vas­taan
tullessamme tervehtineet toisi- ;
amme; Ätvi kuului nyt ikäänkuinieri
luokkaan, kun hän matkalaukkui-me,
joilta; puuttui suurirt osa lapsuii^
den nautinnoista, jotka saimme vain
harvoin maitotilkankin suihiinrhe ja neen: maanantaiaamuisin-meni juna!-
vehnästä vain siiurinä^ juhläp^ivihä le ja-palasi läuantäisinj Katkerin, ja
— Keddmistä puhumattakaan. Ja halveksivin silmin seurasin entisen
kenties häh samalla ajatteli sitäkiiti
ettei meillä hänen jalköläisiflään ole
voiihaa' eikä mahdollisuutta irrota:
puutteenalaisesta muoriamiehenelä-.
mästä —'•että me saVisiii saappain
astumme hänen jälkiään kartanon^
pelloilla ja hänen mtiUtettuaan: iloi­sempaan
paikkaan joku 'meistä astru^
-hyvän lapsuudentoverini "nousua
hen-aksi", samalla kun minä laihja^vi
kaairiipana. ja heniiisesti rikkaanipana^^^^^^
kuljin omaa ^ i s t a kohtaloani lioh-
' derii^
Heti kansakoulusta vapauduttuani
piti minun pukeutua^ työmiehe^ivaat.
teisiin j a lähteä kartaritoon töihin. A*
tätäkin nfölätiäainoanä-rikkauteha^' jattelinpdollä;=kuinka Jaksaisin teii-lisääntyvä
lapsilauma.
Minä eff siliöiii vielä osärtnut näin
ajatella. Olinhan lukenut öaljöitkir^
jojai jöjissa kerrottiiir sutiresta; ih^
meellisestä maailmäätä; joka aväuttii
kotikylän ulkopuoletta, kaukaisim-pien
näkeiniehi vuorten takana. Kar^
tanön maidfett halki johtavat rautä^
tieki^otkirr jatkuivat'Johonkin sinne
äärettprhän"kauas, sinne vei myös so­ma,
santainen maantie, ja sieKä'öK
" dä'pitkiätyö)piäiyiä heikosti ravitulla
ja voimattoittallä ppjanruumiillam,
mutta en kdidanriut pelkoani, kenel-lekääti-
esittääi Pitihän minun kes­tää,
. mitä monet muutkin kestivät.
Kotini oli köyhäj rahaa piti saada. Ja-jokainen
pitikä-ja- raskas työpäivä toi
sitä oman tietjnti määränsä. Amar tili­päivinä
olin onnellinen, kun sain äi­din
käfeen läskeä pienen palkkani —
silloin unohdin kestetyt vaivat, jotka
jatkuivat taas Vastaantulevien päi­vien
sarjassa. Enkä koskaan valittk-'
nut, vaikka toisinaan iltaisin oli niin
väsynyt; etten jaksanut'tehdä mitään
muuta kuin heittäytyä vuoteelleni ja
nukkua seuraavan päivän uurastus­ta
odottamaan.
vennyin johonkin ihmeelliseen teok­seen,
sanoi hän heti harmistuneena:
"Mitä sinä niitä kirjoja lueskelet, tu­le
lyömään palloa!"
Ei ollut senvuoksi ihme, että Arvi
kuului koulun huonompiin oppilai-hin.
Hän jäi usein läksyistään lais­kalle,
ja hänen mielestään olivat o-pettajat
niinkuin kirjatkin "keljuja".
Kaikenlaisten kepposten suunnittele­minen
ja toimeenpaneminen oli pa­remmin
hänen alaansa.
Minulle sensijaan, koulutyö ' oli
helppoa ja mieluista. Sitä ei tarvin­nut
pelätä. Itse koulukin on suuri
ja valoisa laitos, muodostaen valtavan
vastakohdan kotini harmaalle ahtau­delle.
Koulussa oli kaikki niin kau­nista
ja viihtyisää. Mutta koulumat­kat
olivat. vaikeampia,. Vanhemmil­lani
ei ollut varaa hankkia mjnulle
uusia vaatteita, vaan piti minun kul­kea
vanhempiei) veljieni kuluneissa,
heille pieniksi käyniessä nutuissa,
joita ymmärtämättömät toverini jos­kus
pilldcasivat. Heidän sanansa sat­tuivat
kipeästi herkkään lapsenmie-leeni
— saatoin joskus puhjeta it­kuunkin,
mutta se vainlisäsi pilkkaa­jien
nautintoa.
Näihin aikoihin heräsivät mieles­säni
ensimmäiset yhteiskunnalliset
Sylvia ChimliHss fmh^
teitten vatsUtQ- '