Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, July 24, 1943

              r
1 i
'SI
m'^mi
Sivu 2 LAU.ANTAINA, HEINÄKUUN 24 PÄIVÄNÄ 1943
f Canadan suomalaisten viikkolehti)
Published and printed by the Vapaus
Publishing Company Limited. 100-102
Elin Street West. Sudbury, Ontario.
Registered at the Post Office Dept.,
Ottawa, as second class niatter:
Tilaashinnat:
1 vk $2.00
6 kk. 1.10
3 kk 60
Yhdysvaltoihin:
1 vk. ..........$2.50
€ kk 1.40
Suomeen ja munalle ulkomaille:
1 vk. $3.00
6 klc* •*••••••«••••>••••• 1*^5
Liekki ilmestyy jokaisea viikon lau-antainat
12-sivtiisena, sisältäen parasta
kaimokirjallista luettavaa jEaikilta aloil­ta.
Asiamiehllle myöhimetään 20 prosen­tin
palkkio.
Pyytäkää aslamlesvälineitä jo tä-.
Eään.
ILMOITUSHlKfNAT: Yleinen: ilmol>
tushinta 40 senttiä palstatutunalta Ja
kerralta. Alin lImoittiäiinta;$^;OQ;
maksu kubllnUmöltuksestar^^OO snonä
50 senttiä jokaiselta jnuistov&rsyltä; tai
kiitoslauseelta. EMkoiahfrinat/py^pVistä
ilmoituksista, . Ttiapäifiaiinoittajien.. ön;
lähetettävä maksu etukäteen.
Kaikki Llekillef tafkaitetutmaksur.
osoitukset bn.ostettetva kustantajanrni­meen:
Vapaus PubUshing Cknhpahy
Limited.
Kustantaja ja, painaja:. Vapaus. Pub­lishing
Cönipaaiy: Ltmited).- I08>^lCi2 Eini-
Street Weist, Stidljury, Ontario
Toimittaja A.. Pätlvlö.
Liekkiin aljotut kirjoitukset osoi­tettava:
mmi P.O. Box 69 . - - Sädbtiry. Oht
Se suuri yritys, "hauska kilpailu",
kuten tulimme sanoneeksi, on nyt ol­lut
vireillä puolet ajastaan. Mutta pe­rin
vähän on tuloksia näkynyt vielä.
Pyrkii jo salavihkaa mieleen epäile­viä
kysymyksiä: Onkohan tässä jota­kin
vikaa, ja missä? Eikö tarkoitusta
ymmärrtty? Vai oliko tarjous niin
mitättömän pieni, ettei siihen näin
suurena aikana katifiata tarttua?
Niin, niin — jokohan meni hyvä yri­tys
hukkaan? . . . Mutta emme anna
vielä epätoivolle valtaa. Sillä eihän
ihminen ole mikään ampiainen. Mah­dollisesti
monellakin voimakkaalla
Liekin ystävällä on asia ollut kaiken
aikaa hautumassa, ehkä jo alullakin,
ja tulokset saapuvat aikanaan aivan
toisenlaisina kuin nyt näyttää.
Ystävämme Liisa-täti kyllä heti
ihmetteli, kun yrityksemme näki, et­tä
— miten se kilpailu piti niin ää­retön
julistaa, ettei mitään rajoja ei­kä
määriä — että nyt "vakavasta­kin"
palkittaisiin! S:tä itsekin ihmet­telemme.
Mutta kaiketi siltä tarkoi­tettiin
niin vakavaa, että sen edessä
pelkästä kunnioituksesta lakkiamme
kohotamme. — Eikös sitä kilpailua,
jatkoi ystävämme, olisi voinut rajoit­taa
esim. leikillisiin kirjoituksiin, sitä
vakavaa kun on näinä aikoina niin
paljon . . .
Emme myöntäneet mitään, sillä
mikä on sanottu, se on sanottu, mut­ta
toiselta puolen kyllä tunsimme, et­tä
tuon huomautuksen voisi ottaa
varteen.
Eräs toinen ystävämme, ammatil­laan
jarmari, taas huörhäutti: Mik­si
se kilpailu piti julistaa kaikkein
huonoimpana aikana, kiireenä ja kuu­mana?
Hänelle tokäisithme: Mutta
vietetäänhän niitä lomiakin, ja kuiva­taan
heiniä, kun sataa. Ja sillien se
juttu jai. — AP.
K esdinen
AU R I N K O pilkisti esiin metsän
takaa. Hymyillen se tervehti
järven sinivihreitä laineita ja valkö-runkoisia
rantakoivuja. Koivut
nyökkäsivät vastaukseksi. Laineet
liplattivat iloisesti rantakiviä vasten
ja ikäänkuin leikitellen keinuttivat
valkamassa olevaa valkoista venettä.
Linnut virittivät ylistyslaulunsa ke­säiselle
aamulle.
Tänään, kuten eilenkin, ne kaikki
odottivat kahta nuorta ihmistä, jot­ka
eräänä aamuna — kaksi viikkoa
sitten — olivat ilitiest3aieet niiden
näköpiiriin^ Tulisivatko he tänään­kin?
Oliko totta, että maailmassa
vielä löytjnl jotain niiii kauhista. Ja
onnellista kuin näinä kaksi nuorta?
Atirinko oli; viiiheaikbma hähhyt
vain verenpunaämiä, tiarstdufcenttiä,.
tuskia, kärsimyksiä i jä kublfäriätii
mtistia enketötä; Ihinisetir sefa;|ätfeT
l i ; olivat köl^önaäh- unöhfeheet fcäi^^
kfeh ^läuniin j a h j r r ä ö ; Eteiäähfsyää-rhehsä
olivat tiilvillään katkibFuiitiä
ja kalvavaa vihäia. S ä r u l l i ^ - se dli
usein laskeniit R ä k ä i s e n t a i ^ ^ h ^
nan; taakäe,- vain; tddötakSeehj ttä .
sielläkinr olivat ihmiset unohtaneet,
miksi heille oli hiaailfhaltiötu Ööo-kaisten
se oli kätkenyt kasvonsa (pil­vien
taa. Ja pilvet olivat itkeneet,
itkeneet useimmin kuin eriiieh;
Myös laineet, koivut, linnut ja val­koinen
vene olivat viimeaikoina kuul­leet
vain kertomuksia sodasta j a jul­muuksista
ja kauhuissaan vapisseet
ihinisten sydämettömjryttä. Kunnes
nyt, kaksi viikkoa, ne olivat jälleen
kuunnelleet tarihaa rakkaudesta, tus­kin
uskoen sellaista enää mahdolli­seksi.
"He tulevat, he tulevat!" kuiskasi
äkkiä vieno tuulenhenkeys. Koivut
taivuttivat hentoja, valkoisia run­ko
jaan paremmin nähdäkseen.
Kapeata rantapolkua astelivat nä­mä
kaksi nuorta, tyttö ja poika, käsi­kädessä,
hymyillen. Tyttö näytti
keijukaiselta ohuessa, taivaansinises­sä
puvussaan. Hänen pienet valkeat
kenkänsä jättivät tuskin Jälkeäkään
hiekkaan, niin keveästi hän asteli.
Aurinko lähetti kultaisimmat sä­teensä
kisaileniaän hänen kiharoil-laaii,
jotka ylettyivät tuskin pojan
olkapään tasolle, sillä poika oli pitkä
ja hoikka. Sinisen urheilupaidan
paljastamat, päivett3meet käsivarret
todistivat kuitenkin tervettä, nuorta
voimaa.
He saapuivat^rantaan ja varovasti
nosti poika tytön veneeseen. Au­ringonsäde
leikki hetkisen tytön sor­messa
kiiltävällä sormuksella.
Valkoinen vene irtautui rannasta
ja ystävällisesti laineet ottivat sen
kuljettaakseen. He tiesivät, että
näillä kahdella oli toisilleen liian pal­jon
sanottavaa, edes huomatakseen
melaa, joka lojui veneen pohjalla.
Hiljalleen liukui vene pitkin koivujen
varjostamaa rantaa. Tuuli hyräili
vienoa säveltään koivujen latvoissa.
"Kuinka kaunista!" kuiskasi tyt­tö,
katsellen ympärillfeeh.
"Sanomattoman kaunista!" vastasi
poika, irroittamatta katsettaan tytös­tä.
Samassa tytön kasvoilla häilähti
varjo.
— "Viimeinen päivämme!" hän huo­kasi.
Hänen ääneensä hiipi tuskai­nen
sävy.
Kaikki kuuntelivat henkeään pidä­tellen,
aurinko, koivut, laineet ja val­koinen
vene.
Poika katseli hetken äänetönnä
tyttöä ja lausui sitten vakavana.
" E i viimeinen, rakkaani! Tulen
takaisin, kun sota on ohi, ehkä en­nemminkin.
Sitten on meillä edes­sämme
koko elämä. Koko pitkä, i -
häha elärnä paremmassa maailmas-
•sa,?' •
T y t t ö hymyili; l ^ i kimmeltävien
kyynelKelihien;
"Ölet pHceassa,, rakais! Sinun tu-lieie
seuratoktitsunrastissi. Voin vain
riiljöiiraie^tä joskus pialaat takaisin
luokseni."
"PtÖaah??, sanoi poika varmasti,
^'pBl^&fiah takaism vailska maan ää-fislä!"
J4 aUrifeliQ, kö ja val-kbiöen;
vene iisköiVätt täm&i pyhän
ÖlirvierähtäÄjrt ivubsi, hieman tois­ta;
Sämäa rähtapölkuä astelivat jäl-lelen
samat kaksi iiuortiä. Ei, heitä ei
oHutkäaLn-enää kaksi! Aurinko kur­kisti
ensirnmäiseiiä; vaaleansinisen
peitteen sisälle j a näki. pienet, pienoi­set
kasvot ja kaksi kirkasta silmää.
Ihmettelevinä ne katselivat ympäril-leeh;
mutta palasivat aina takaisin
nuoren äidin kasvoihin. Koko ava­rassa
maailiiiassa ne tunsivat vain
nämä yhäöt ainoat kasvot. Pieni
suu vetäytyi hymyyn ja sai, silmän­räpäyksessä,
kaksi onnellista hymyä
vastaukseksi.
He saapuivat rantaan ja istuutui­vat
laiturille. Nyt saivat koivut ja
laineetkin nähdä tämän, elämän ih­meistä
suurimman, ihmistaimen.
Tuuli viritti kauneimman kahtolau-lunsa
koivujen latvoissa.
Mutta valkoinen vene sai tänään
turhaan odottaa. Lomalla oleva, so­tilaspukuinen
nuorukainen ei näyttä­nyt
edes huomaavan venettä. Hän
näki vain nuoren äidin onnestalöista-vat
kasvot ja vaaleansinisen peitteen
sisältä häntä ihmettelevinä katsele­vät,
kirkkaa^ lapsensilmät. Hellästi
kumartui hän suutelemaan pientä,
ruusuista poskea.
"Elämä", hän sanoi hiljiaa, "on to­della
elämisen arvoista."
Aurinko hyniyili,.laineiet liplattivat
iloisesti rantakiVeä Vasten ja ikään­kuin
leikitellen keinuttivat valkamas-ma
olevaa valkoista venettä. Linnut
visersivät ylistyslaulua kiesäiselle aa­mulle.
On kaunista, että isä myös oitaa po,^
jan avosylin vastaan. Mur^a entäoä
isä, kun poika on tullut, iuo itsensä
humalaan, räyhää päiväkausin, huina.
lassa ja päästelee rumia sa-oji n n » '
äidille - "akalleen". Oli.i byvä, e!
tä sellainen äiti olisi täysin terve ei-kä
välittäisi vaikka mi^i kuulisi
Mutta jos ei ole terve, ios sydän ei
tahdo kestää? Ja jos isä silloia pojan
kuullen sanoo, mikä sille sydämelle
muka olisi lääkettä — alhaisimman
sanan, mitä moraaliton ihminen voi
suustaan päästää, niin miit.i se tuu­tuu,
äidistä ja -miji][^äJa;.S3ii muUton
hän• lähtevälle pojaHe«?n jättää?
Toivoisin, että tämä ,'Ra pahh:
kaikki isät Vähän vakavammin ajat-teleniäan
eikä etsimään 'lohdutusta"
tuolla tavalla.
Olen nähnyt tässä ympäristöllä
vietettävän kauniistikin sot-laan
päiTteja. rsTä ja isät oh selvällä pääl­lä,
esiintyvät järkevästi ja kauhäsu.
Nuoret saavat tanssia, leikkiä ja 'lah-ddttaa
löniälla olevaa toveriaan, Jol­le
sitten jää kaunis muisto ködiiila ja
ihmisistä.
K ^ ^ oh kiikkeimillaan. Sireenit
kukkivat. Se on ihanaa pitkän ja
s^^än kteVääh jälkeen. Se lieven­nä
ätdfn kaivusta ja ikävää, ja
ihastuksella, suuri toivo sydämessä,
katselee äiti kotia jäänyttä reipasta
kuopusta.^ Vöi, ettei hän menisi i-sänsä
jätkiä, vään kauhulla ajattelisi
näkemiänsä esimerkkejä.
Hartain toivoni olisi, että nuoret
ottaisivat oikean elämänpolun. T/y-täisivät
huvinsa hyvästä seurustelus­ta,
viättomis4a leikeistä ja tansseista,
eikä suinkaan väkijuomista, eftei
vanhemrriilla, ettei äideillä, ehkä ra
sittuneilla ja säiraloisilla, olisi bei>tä
surua. Ihmissielu on herkkä hyväzn
ja pahaan. Älkää suinkaan te isät,
j ä miehuustässä olevat miehet, tyr­kyttäkö
väkijuomia nuoremmilie.
Voi kuinka kipeästi se käy äidin sy­dämelle,
kun näkee poikansa ensiker-ran
juovuksissa.
ERÄS ÄITI.
LASW.
Ää. Sota ptäättyy*— aikaa ei voida
sanoa — Saksan j a Japanin täydelli­seen
romähdiikseen. Italia on jo ro­mahduksen
partaalla. — Ollessaan
Saksan soitilasvankilassa hän oppi kä­sittämään
mitä vapaus tarkoittaa.
Hän näki Saksassa orjuutta. Nyt
hän haluaa voimakkaan Ranskan ar­meijan
marssimaan Ranskaan ameri-kalaisten,
brittiläisten ja canadalais-ten
kanssa, hänen maansa vapautta­mista
varten, ja sitten hän haluaa
että se menee Saksaan, vapautta­maan
ranskalaiset sotavangit.
Sotilaan säti/
/ ^ L E N yksi hiistä tuhansista äi-
^ deistä, joiden pojat Ja tytötkin
ovat lähteneet siihen suureen tehtä­vään,
jota moni ei ole ehkä hiin to­delliselta
kannalta ottanutkaan, kuin
se näinä päivinä on. Äidit odottele­vat
lapsiaan lomalle, poikiaan, ehkä­pä
ennen meren toiselle puolen me­noa.
Haluaa nähdä nuorten, reip­paan
poikansa kotona.
Muistan, kun poikani oli joululo­malla
ja lähti. Emme silloin tien­neet,
että niin kauaksi erkanemme.
Mutta miten tahansa, kun hyvästi
sanoin ja hän portilta lähti, tuntui
kuin rinnastani olisi jotakin reväisty.
Onhan heillä varmaan isätkin. M i ­ten
viettää isät pojan loma-ajan?
Vastaus Hannalle
Ij^T usko kuinka ylpeä minä olen,
kun sinä kirjoitit minulle. En
ollut sitä huomannutkaan, mutta
ktm mehin naapuriin, niin emäntä
tulla hyssyttää minua vastaan Liek­ki
kädessä ja saiioo:
"Oletkö nähnyt mitään Liekissä?
Minusta tuntuu niinkuin se kuuluisi
sinulle, koska siinä puhutaan samois­ta
asioista kuin sinäkin olet puhunut.
Mutta onpa siinä miestä. Kehuu o-levänsä
urheilija ja juoksija, ja tuol­l
a tavalla kampurtelee, ettei pusaa
käytävä, vaan kaatuu rapakkoon ja
r y p e e . . ."
iEn Voinut enempää kuunnella,
vaan minä myös kimpaannuin ja sa­noin:
"Eihän tässä asiassa pitaisi ona
naapurin emännällä nokan koputus­ta,
eihän hänen housunsa siinä ra­paan
tulleet, vaan minun housuni,
ja minim polveni siinä loukkaantui,
eikä naapurin emännän p o l v i . ..
Kyllä hän minut niin plamko',
mutta kyllä minäkin hänet nim sekoi­tin,
e t t ä tietää olla puuttumatta tob-ten
asioihin. .. .
N i i h , ttanna, sinä sanoit etta^mi-nun
kbmpuroimiseni johtui Ii^^" f"
rista kengistä ja siitä, että ohn
kiiritynyt sinuun, että katselin / a^
sinuun eiikä omiin jalkoihmi.
miten minä voin katsoa
sinä olit minun selässäni. Ajat >
enhän minä olisi kompastunut. J
minä olisin ollut sinun selässäsi. - ^
ta kun sinä olit minun seiassan». -