Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, April 14, 1951

              ei
sa
M)..:
I
l Jatlioa
\ ^ Ueto levisi kuin kulona läpi ^
Oli mahdotonta käsittää sen to-ilCperäisyyttä.
Dalvikilaisel-vaelsivat-i
fr Adamsin taloa bc^hden, mutta se
•!: ?;Tllan suussa ikäärikuin -kuollut ja au-
, L Kerman hämyssä he naivat vain
l ien lampputuikun palavan.Ullaiv ka-
I ' Trio pövdällä/eivätkä he tahtoneet.
kiritä hänen rauhaansa. Tohtori, jo-i
oU kävnyt toteamassa 'herra Adam- -
kn kuolleeksi, oli tullut talosta äänet-inmänä
kuin hauta ja vastannut heidän
W» i n kysymyksiinsä lyhyesi sy^
^ahauksen kohdanneen vainäajan.
i I Ulla <\rietti ela-mänsä raskäriiianarr yöii4.
' iierra Adamsin talossa. Hän«li|>itfcänä^ ^
Lh-elusail;anaan kiintynyt lujin sitei» ;
Lloon ja pelkkä ajatus sihä, että- hä^
ien n>t täytyi sieltä lähteä tuntematon- :
ia tulevaisuutta kahden, pusersi%ioIaat
^vjTielvirrat hänen silmistään. ISänien*^
(^dämensä oli pakahtua s u r u s t a . ' ^ i '^
*^aan ei hänen -mieleensä-ollut juolahtaa
aut se mahdolHsuus, ettälhäneii-hertan-
^ laiolisi. Hän, joka oli ollut fep^.:^^
' ikälisä terve ja vankka kuin tervahan- ^
lo. Kaikki nruut vaarat hän oli tajun-but
ja taistellut hlitä v a ^ ä n : %3^s^^^^^^
hampain. , ' \ ' '-.
f Aili toi viestin tästä snrulUs^ta-^a-löuksesta
Mathilda-Tnuorin mökkiin,
öalattuaan iUasella kylältä k<>tiin. -H^
kertoi yksityiskohtaisesti, mita oli 'kuul­lut.
Herra Adaims oli tänään palannut
kaupimkimatkaltaan. Jotkut^yeistämön
jniehet olivat ennättäneet nähdä hänet
^otiin inennessään. Olipa Jhäii ijymyil-
'»n heille maininnut, miten Susanna
lii
f
purjehti, halkoen aaltoja paremmiis kuin
mikään aikaisempi aliis, |oka; oli Fähter
{lyt Dalyikin veistamöltä. Hän oli ollut
jiynällä tuulella ja lasketellut leikkipu­heita.
. _
\ Ulla oli tiennyt hänen tulostaan, ja
odotellut turhaan hänen kotiin tuloaan.
Hän oli luullut herransa poikenn^ri"jon-aekrn,
mutta kun ei häntä; hämärissä­kään
kuulunut, alkoi hän olla levoton, ja
Jitten äkkiä olivat koulupojat •kotimat­kallaan
huomanneet ojassa, imaantien
yierustalla liikkumattoiman ihmisolen^
bon. He olivat kauhistuneet ja. juos­seet
kylälle siitä ilmoitta/maan. Jotkiit
Jeistä olivat heti tunteneet <herra Adänn
iin, vaikka hän makasi ^sitnä suullaan
pää painuneena ojaheinjkkoon.
I (Eikä sitten muuta voitu, kuin tode­ta
hänet kuolleeksi ja kantaa taloon. Sev
pH surullinen saattue. Ulla oli itkenyt
kuin mieletön. Arvaahan sen, lopetti
Aili miltei hengästyneen kertomuksensa. -
, — Sepä oli surullinen kiK>temaj1iiiOn
ahti A^ne-Marie kyynelissä silmin, mut­ia
Mathilda-muori muisti jotakin kau- :
kaa menneisyydestä, ja, alkoi kertoa, - ^
. — Hänen kuolemansa ikävi sittenkin
.ennustusten 'mukaan, virkMiti hän. Sil-
.|oin kun Adams oli nuori maes ja-kul^
jeksi näillä mailla köyhänä ja halveksit-jti^
na, oli hänelle mustalainen ennusta-j^
ut, että hän tulisi kerran rikkaaksi,
.mutta ettei siitä rikkaudesta ofisi hänel-jJe
paljoakaan iloa ja että hän lopuksi
hta yksinäisenä kuin nyt kuolisi maan­tien
ojaan.
I Anne-Marie ja Aili kuuntelivat hä-jmillaan.
He tahtoivat tietää Usää 'her­jaa
Adamsista niiltä päiviltä, kuin Mat-ftilda-
muori muisti, ja he kyselivät in­nokkaasti
hänestä. Mathilda-muori
l^erto, kaiken, mninkä tiesi, hänen syn-
^^•mansä historian, joka "^U yhtä ro-
^anttmen ja imurheelUnen kuin hänen
e amantarinansakin kauttaaltaan. 'Hän
» eraan tuntemattoman naisen poika,
^oka miltei heti lapsen^syntymän jäl-een
oh kuoUut ja jättänyt lapsensa
aivikin kunnan hoidokiksi,~-Mihnekä-
^ lapsen muuten oKsi voinut panna,
""ei sillä imtään syntj^erää ollut.
J , ^»*^°»yt. mistä nainen tuli ja
^ h a n todeUisuudessa olk ^ .
•Mutta-ktik^vperit^Mner ::
iiänellä ei ole ketään sukulaisia? teki
Aili yllättävän kysymyksen.
— Sitä on vaikea tietää, virkahti
Mathiilda-muori. lamhavasti ei hän ole
tehnyt testarnenttiakaan, kun kudema
tuli niin äkkFä ja yllättäen.
— Voi, jospa iiän olisi muistanut mi­nua
muuttamalla sadalla tuhannella,
Aililailjaa. _
, MatMlda-nriFori katsoi häneen. pa­heksuvasti
ja sanoi:
;^-T^ ei sovi tähän hetkeen, jos
imyufen annatkin haihattdevillÄ ajatuk-sillesi
y^lan.
J,^^-^«tta-Olihan ^^s^^ kun el
kiukaan asiallinen saa häntä periä., M i -
täSiänt^ hänen, miljoonillaan mkeastaan
tehdään? «Se ajatus on koko illan mi­ilua
askarruttanut. mi-jiua,
vaan muitaldn. -Kauppias tämän
puheen; enstk^ aloitti ja arveli, että
onta^ilfe:^^^^ omaksi,
Bikä Aiy waih kx&ip- iltana saanut it­seään
.yhtään surullisenakaan sunnel-
•mäan.: Herra jAdams ei -ollut koskaan
oUttt efSiöisöS lahelE hänen elämäänsä,
§sän oK ollnt vain Balikin rumin ja
rikkain tnles, jota hän oU kiertäen kaar­tanut
tervehtiessään, joka oli ollut
erittäin ystävällinen Änne-Marietle,
ko^a oli toivonut häntä kerran
vaimokseen ja jota^vain yksi nainen, Ul­la,
oli todella rakastanut. *Hän tuli «vain
muuten suruillaksi siitä, että ihmisten
yleensä piti :&uolla. Kuolla pois elä­mästä,
joika oli niin ihana ja Jiurrmaa-
'va:' •, : •
tHän istui siinä Anne-Marien vierellä
koriK03i^leineen ja (kun Mathilda-muori
oli vetäytynyt makuulle, katseli
hän Anne-Marieen pitkään ja a^oituk-sellisesti.
iflänen punainen suunsa oli
hymyssä ja hänen poskensa paloivat in­nosta
neulan suihkiessa ahkerasti om­peleella.
Äkkiä työnsi :äkkunan auki ja kuun­teli
jännittyneenä.
— Oirn:kuulevinani käen kukunnan,
sanoi hän hiljaa, keskeyttäen työnsä ja
Anne-Marien mietinnän... Kukkuu­han
se! ihastui hän sitteu ja odotti
lisää, mutta kevätkesäisen metsän sy­listä
oli helkähtänyt vain yksi kukunta
ja sitten oli taas metsä hiljainen ja
aavistiiksellinen.
—- Kerran vain... kitsas käki, vir­kahti
hän silmissään salattu veitikka.
— Sitten «t tarvitse kauan odottaa
sitä, jonka tulemäh/pitää, vastasi An^
neJMarie.^ ; ' '
— Luuletko, että hän tulisi jo tänä
vuonna? tJteli Aili.
Ehkä ön jo tullutkin. Etkö voisi
kertoa sHtä, mitä lauantaisella retkelläsi
tap^tui? kysyi Anne-Marie, ja hänkin
unohti äskeisen suruHisen tunnelman.
— Niin, jo9pa tietäisit, huoahti Aili.
iMinä olen menetellyt niin järjettömäs­ti."
' • • V
— 'Kerro, niin sanon, oletko ollut jär­jetön,
puuteli Anne-Marie viehättynee­nä
Ailin salaisuudesta.
— Se oli niin ihana retki, se lauan­tainen,
aloitti Aili, ja hänestä tuntui,
ettei hän mitenkään voisi kuvata Än-ne-
J]VIärielle*kaikkea niinkuin se oli ollut,
sillä kun ^ n oikein ajatteli, ei mitään
niin suuria ja ihmeellistä ollut tapahtu­nut.
Ään oli vain tutustunut erääseen
uuteen ihmiseen, jonka kuvaa ei saanut
pyyhkäistyksi pois mielestään, ei het­keksikään
päivänmittaan, puhumatta­kaan
iltaisin, jolloin sen illan «muistot
ryntäsivät esiin vastarinnastakin huoli­matta.
^Eihän hän oikeastaan ollut edes tutus­tunut^
ei tiennyt (nimestä, ei mistään.
Kumka siis kertoa Anne-Marielle. Se­hän
oli H^ih tunnetta, jo^^
^ t eivät voineet kuvailla.
No, annahan ^ulua. Kuka hän
oli? tiedusteli Anne-Marie.
— EntietE... w&sMi Aili ja katse­li
säteillen Afnne-^Marieen.
— No, mitä sitten tapahtui? Anne-
Marie alkoi olla utelias.
Me leikimme sokkosilla. Kuinka
johtuikaan sellainoi mieleemme! J<Äu
ehdotti sitä siinä iUan hämärässä, ^kun
olimme paluumatkalla ja olimme tulleet
pienelle, avonaiselle keiltälle, aivan ky­län
liepeillä. Pojat sitoivat hevoset
kentän laidalle ja leikki alkoi. Ja sit­ten
. . . jouduin minä sekoksi. Juoksin
ja tavoitin eiäänj eikä ihan tempp
kaan itseään irti. Tunnustelin, enkä
tiennyt kuka hän o l i . . .Kentällä oli hil­jaisuus
. . . kaikki tuntuivat odottavan.
, Kosketin hänen kasvojaan, leukaa, huu­liakin.
Ne olivat sileät, jäminä tunsin
nuellyttävän tuoksun . . . En <voimit ar-yata^
kuka hän oli.
Silloin hän himani nauroi pidatetysr
l i . . . Äkaidin jä V kicSrötin sidettä
ja näin e<iessänt nuoren midien, sen,
-jonka tuleman piti. Sellainen hän oli,
Anne-Marie... melkein sellainen...
Olin hämilläni. Toiset purskahtivat
nauruun, mutta minä s^i^in ja katselin
hänulläni häntä pitkän, pitkän aikaa,
ja hän minua...'Hän oli tullut leikin
aikana tieltä ja pysähtynyt sen kul­kua
seuraamaan. Kuiiii;a olisin voinut
aavistaa vieraan tulleen!
Siihen leikki l<^ui. Me juoksimme
rattaille. tHän tal-ttui hätäisesti kätee­ni
ja kysyi: Kuka te olette? Mutta
minä tempaisin käteni pois ja juoksin
toisten jälkeen. Sitten öne ajoitnme pois
hänen seistessä keskellä tietä noidan
jälkeemme katsellen.
— Hän on siis jo tullut, sanoi .^niie-
Marie hiljaisesti ja hymyili.
— Tullut ja mennyt! Voi, kuinka
olen katunut, etten sanonut kuka olin.
Nyt hän ehkä olisi voinut kirjoittaa,
kenties tullakin. <Kukaan ei hähta tun­tenut.
Hän oli kai outo matkustaja,
jonka tie ei enää koskaan liity minun
tieheni. Minulle jäi vain muisto, jota
en saata unohtaa.
— Ennenkuin muutaman päivän pääs­tä,
sanoi Anne-Marie leikiten.
— En koskaian, vakuutti . ^ i .
— Oletkohan niin vakavissasi? kysyi
AnneMarie.
— Sinä epäu^oinen!—-^ Aili kääntyi
ja katseli ulos kevätkesäiseen yöhön.
Tiesihän^ hän, ettei Anne-Mariekaan
ollut häätä oikein ymmärtänyt. Eihän
tunnetta voinut kertoa, ^ n vain tunsi
kukia silbin, liun ss k x ^ ^ sattui,
iKuinka naurettsvaa olisi oUut kertoa,
miltä oli tuntunut sydäm^&i sillä het-itellä,
kun Mn oli n^nyt ne oudot,
Ihanat kasvot ja ^tselhit pi^ään sil­miin
tuota tuntematonta. Ei sellaisen
tulkitsemiselle löytynyt sanoja.
Pikku S^^ter liikahti vuoteessaan
Mdän laellaan. Anne-'Marie kumar­tui
kohentamaan peitettä. Lapsen oU
kuuma. Hiuskidikurat olivat liimautu­neet
'kosteina otsalle. «Hänen poskensa
<rfivat hfihkm'at j ä kevä^as&teiset ja
hänen sie>^ muotonsa oli somasti pai-
- nuneena valkoiseen pieliikseen. Suu
oli puoliavoin ja valkoinen hammasrivi
paljastui näkyviin kun hän nukkues­saan
nauroi.
— Sylvester näkee oniienunia, sanoi
Aili ja kumartui hänkin yuoteeii yli.
—^. Kumpa niitä unia kestäisi läpi
«rämän, > sanoi Anit^Marie.
Silloin kukkui jälleen &äki. Se helkyl-
^ ti pitkään, loputtomasti Ailin ja .^nne-
Marien kuunnellessa.
Se oli Sylyest^rille, sanoi Aili.
— Tai meille kaikille: Tarvitsenmne-han
me kaikki onnea, nauroi.^ne-Ma-
.;,.rie.
Ailr kumartui ulos^kimasta,te^
((&san, joka ^uxkoiiti akkunalaudah ta­salle.
— 'Katso, kohta kukkii kaikki. Ke­vät
ja kesä, ne ovat sentään kaibltein
armaimmat ajat. Sitä varten ns katoa­vatkin
niin nopeasti, sanoi hän ja tart­tui
jälleen ompelessen.
— Sinä olet tullut kovin ahkeraksi,
.^ili. Melkeinpä luulisi sinun laittavaa
kapioita, huomautti Anne-Marie.
— Jotakin täytyy tehdä, että aika ku­luisi.
Ommellessa on hyvä ajatella.
Minua ei enaa viehätä kylällä oleminen.
Olen kyllästynyt kaikkeen.
- —- Sinä olet siis todella rakasturiut,
sanoi Anne-^Marie.
Aili ei vastannut. Hän tunsi, miten
.^nneJMarie katseli häntä pitkään, tur­vallisen
pitkään. Sitten hän kuuli hänea
sanovan soinnukkaasti:
—^ Se aika on armainta elämässä.
— iNiin, sinähän tiedät kyllä. Olet­han
itsekin ollut rakastunut.
— Enenrmirän kuin rakastunut... Sil­le
tunteelle^ joka asuu sydämessäni, ei
löydy oikeata sanaa. Kaikki puhuvat
rakkaudesta... sillorrikin, kuri ihe hiu­kan
Ihastuvat pettyvät ja vähän kärsi­vät,
mutta harvat elämässä voivat jä
saavat rakastaa koko sielullaan, koko
olemuksellaan. Harvat voivat uhrata
kaikkensa raldiaiiterisa vuoksi, kunnian­sa,
kotinsa, ystivänsä, ja saavat kuiten­kin
kaiken uudelleen uudessa muodossa
takaisin.
Aib kuimteli. Anne^Iarie ei kos­kaan
ollut puhellut näin läheisesti. Här-nen
suhteensa Sylvesteriin oli pysynyt
Suomalaisen kirjallisuuden hairrastajilla on nyt tilaisuu.^
saada harvinainen kirjaulituiis KAAPRO JÄÄSKELÄI­SEN,
eli A. B. MÄKELÄN humoristisia juttuja käsittävä
kirja
o O 1^ 3
o
176 sivua Hinta nid. ^t.
Tämä kirja käsittää parhainunan osan A, B. Mäkelän, mehevästä
huumorista, joten kirja tarjoaa mielenkiintoisen tuttavuuden luki-jalle.
Valinnan on suorittanut Kalle Sa!©.' Bllrjan kansikuvan on piir*-
Kirjaa on saatavana .paiklcakuntanne asiamieheltä tai suoraan
Vapauden kirjakaupasta osoitteella:
;^.:^ylihfi.-ii>l: •-S''^^<€^''-f4M-'i ..-S>?:iA."?-'i»*=f-^*-'^
B «BQ aaastt» s « e a u S UH
.-. • . . . . - •..'-.••SlwS'