Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, June 4, 1938

              Sivu 4 LAUANTAINA, KESÄKUUN 4 PÄIVÄNÄ 1938
il
Kirj. Veikko F.
pfltviL paistaa silmiisi ja huuliin,
ja hiustesi kulta kimmeltää.
Se multa tuskan heitti kevään tuuliin,
taas onni autuas vain meille jää.
En sano sulle konsa luokses saavuin,
mä pelkäsin sun mua pettäneen.
Nyt näen, niinkuin näen aina aamuin,
vain päivänsäteen sua suudelleen.
Sen suudelmasta hiuksiisi tarttui
kaikk- kevään tuoksut, säteet auringon,
Sun silmiesi loisto siitä karttui,
nyt huulesi kuin aamurusko on.
Ma sydä7ncni nöyryydessä täällä
taas anteeksi anon pahaa pelkoain.
On meitä kolme jälleen vaan maan
jna, rakkaus ja sinä, sinä vain.
On huoneessasi vieno tuoksu liljan,
sen seuraksi ma tumman ruusun toin.
Sain siitä kaunehimman palkan hiljan,
kun huuliltasi aamuruskon join. -
"TRANSGESSOR In the Tropics"-
nimisessä kirjassaan sanomalehtimies
ja kirjailija Negley Farson kertoo
seuraavaa:
--Popayanissa, sen 500 mailin pitui­sen
tien päässä, mikä kiipeää Andes-vuort
en yli Ecuadoriin, minulle tar­jottiin
kolme ihmispäätä. Ne olivat
noin appelsiinin kokoisia. Niiden
huulet oli omeltu yhteen jonkinlai­sella
valkoisella kuidulla ja kaikilla
niillä oli otsa rypyss^. Minulle niitä
näytti paikkakunnan rohdoskauppias.
Hän oli ostanut ne Quitossa ja minä
aika niin pian . . . ja minua väsyt­t
ä ä ; . . " - •
Uni yllätti hänet aivan heti. Hän
heräsi aaltojen heittyessä hänen
ylitseen.
Kuinka kauan hän oli nukkunut ?
Auririko' oli jo sivuuttanut keski-tai-vaan.
Virta oli kulettanut tukin
kauas ulapalle pain. Tuuli oli nous­sut,
ja näytti yhä kiihtyvän.
Hän nousi istualleen. Päätä kivis­ti
niin kauheasti, ja olo tuntui niin
omituisen kevyeltä*
Hän painoi käsiään ohimoonsa, ja
koetti ajatella.
Ronnie ei siis tullutkaan! Miksi?
Olisiko hän ajatellut toivottomaksi
enää tulla? Mutta ei, olisihan hän
kaiken varalta...
Samassa hänen korNiinsa kantautui
aluksen koneen papatus.
Kuumeisella kiireellä hän riisui
valkoisen paidan yltään, nousi seiso­maan
ja hulmutti sitä tuulessa. Hän
ei nähnyt alusta, mutta koneen ääni
oli aivan lähellä. Hän unohti missä
oli ja innostuneena kääntyi ympäri
— ja putosi aaltoihin.
Merestä nosti Ronnie vaimonsa sy­liinsä.
.$itten seurasi hetkiä, joita Ellen ei
koskaan kertonut ystävilleen. Sanoi
vain, että hän ei Ollut ollenkaan tul­lut
ajatelleeksi niiltä konniesta tun­tui
kun huomasi hänen hävinneen
aluksen perältä.
Eikä Rohniekaan halunhut siitä
puhua. Kävi vain kalpeaksi, kun joku
jotain kysyi ja pudisti päätään.
Mutta usein jälkivuosina huomauta
ti .Ronnie:
**Vaimon tulee oUa nöyrä *ja totte-olisin
saanut niistä valita yhden kah-dellakjTnmenelläviidellä
dollarilla.
"Ne ovat Jivaro-intiaanien valmis­tamia
Orienteessä", hän selitti. "Ta­petaanko
siellä päiden omistajia vain
päiden saamiseksi tai ei, sitä en tie­dä.
Mahdollista kyllä on, että tape­taan.
Sellaiset tavat siellä on. Ihmi­set
ovat siellä vielä villejä ja siellä on
aaveintiaaneja, joita valkoinen mies
ei ole vielä koskaan nähnyt. Voi toi­sekseen
ollä niinkin, että nämä päi­den
omistajat ovat kuolleet luon­nollisen
kuoleman, mikä seikka tekee
nämä pääkallot vieläkin arvokkam-miksi.
Mutta ottakaa huomioon, että
Ecuadorin hallitus sakottaa teitä nel­jälläsadalla
doiiarilla, jos yksikin
noista pääkalloista tavataan teidän
hallustanne. Minä salakuljetan nii-
''tä.''
Valkoinen mies ei tunne salaisuut-ta,^
millä tavoin näitä päitä kutiste­taan
pieniksi. Intiaanit eivät halua
puhua ja vaikenevat päät saapuvat
höyryävistä viidakkometsistä Ecua­dorin
alueelta Andes-vuorten itä­puolelta.
Vielä ei ole saatu sehnlle
salaisuutta^ millä tavalla intiaanit
kutistavat'ihttiispäitä.
Amerikan länsirannikolla kuuli
kaikkialla kertomuksen eräästä sak­salaisesta
tiedemiehestä, joka oli päät­tänyt
saada selville, mitä metoodeja
käyttämällä intiaanit ihmispäitä ku­tistavat.
Hän oli ollut vanha mies,
pää paljas kuin kananmuna, mutta
viikset kuin Ville-keisarilla. Hänen
parhaimpana ystävänään oli eräs ran­nikon
laivalinjan johtaja, englanti­lainen,
joka oikeastaan jo oli eronnut
toimestaan vanhuutensa päiviksi,
mutta joka edelleen tapasi tehdä mat­koja
edestakaisin niillä laivoilla, joi­den
liikettä hän oli aikoinaan johta­nut.
Vanha saksalainen tiedemies sai
niinikään, milloin häntä vain halutti,
tehdä vapaan matkan laivoilla eng­lantilaisen
kanssa. ,
Eräällä matkalla saksalainen ker-.
levairien miehelleen, muuten hän jou­tuu
kärsimään . . ." johon Ellen vas­tasi
päätään taakse heittäen:
"Joo, silloin kuin mies on oikefssa,
silloin kuin vaimo itsekin tietää, että
mies on oikeassa,- ei muulloin!"
^an jätti englantilaiselle ystävälleen
hyvästi ja sanoi menevänsä Orien-teen:
Hän nousi maihin Callaossa,
josta lähti Iquitosiin. Pariin vuo­teen
ei miehestä kuulunut yhtään mi­tään;
Eräänä, päivänä kurt vanha eng­lantilainen
oli istuinassa Gallaon Ma­tamassa
olevassa laivassaaii, toi eräs
poika hänelle paperilapun. Sen oli
lähettän)^ Callaossa harvinaisten esi­neitten
kauppaa pitävä kauppias,
joka kysyi, eikö englantolainen voisi
ennen Callaosta lähtöään pistäjrtyä
hänen kaupassaan. ,
Hetkisen epäröityään, meni eng­lantilainen
sinne.
. "Kas tässä hän nyt on", virkkoi
kauppias, ojentaen englantilaiselle in­tiaanien
kutistaman pään.
Englantilainen tutki päätä. Siinä ^
se tosiaan oli, siitä ei voinut erehtyä,
se oli hänen vanhan ystävänsä, sak­salaisen
tiedemiehen pää. Päälaella
ei ollut yhtäkään karvaa, mutta viik­set
olivat sitä mahtavammat. Jivaro-intiaanit
eivät näet kykene kutista­maan
partaa eivätkä viiksiä.
"Paljonko maksatte minulle tuos­ta?"
kysyi kauppias.
"Herra Jurriala!" huokasi eng­lantilainen
vastaukseksi. Hän riensi
laivalleen ja kaski stuertin tuoda hä­nen
hyttiinsä vielä pullollisen whis-m
mei
Naapurin pihamaalla on kasvanut
monet vuodet kovanpuun "meipuli".
Mutta se ei kasva enää, sillä minä
kävin sen kaatamassa. :
Naapurin emäntä tuli ja pyysi mi-puii
se kaatamaan ja lyömään se ha­loiksi.
"No, mitäpä siinä, kyllähän tuol­lainen
känttyrä on pian kumossa ja
halkoina. Onko teillä saha ja kirves?"
"On.";".
"Hyvä, tulen sitten illalla."
Menin sitten iltasella ja emäntä
esitteli minulle meipulin ja sen kasvu­vuosia.
Hän päivitteli, että niin kau­niit
lehdet kun siinä on aina ollut ja
kuinka monena kesäpäivänä hän on
saanut sen varjossa istua kuumaa au-rmkoa
paossa ja nyt puu on alkanut
jostakin ihSneellisestä syystä koko-naan
kuivua. Viime kesänäkään ei
siihen tullut enää yhtään lehteä,
se nytkään näyttänyt mitään elon-merkkejä,
joten parasta se oli, että
kaatoi sen pois.
**Niin, vastasin minäjosaaotu^^
vilkaistuani ^männän kasvoihin, «pa.
ras se pn kaataa pois sellainen puu
joka ei hedelmää tee. Mutta se on
pähästiikällellaah tuonne aitaanpäin.
Jos tuollainen iso ruho kaatuu aidan
päälle, niin kai emäntä arvaa seu­raukset?"
•
" E i , sen pitää kaatua pitkin 'jaar-
.dia'." V^':
"Mutta se on raskas lykätä ku­moon
ja pitäisi olla pitkiä seipäitä ja
monta henkeä puskemassa..."
"Kyllä niinä tulen apuun puske-maan",
keskeytti emäntä, "kunhäii
ensin saat sen edes likimain poikki:^
"No nyt se on likimain poikki!"
huusin minä hetken sahattuani. "Se
napsuu ja paukkuu ja luuleekin näin
kovasti. Se voi pian kaatua naapurin
autotallin päälle!"
Emäntä tuli keittiöstä hädissäänja
kävi huutamassa naapurille, että
"wats juur kaär". Samalla aikaa
minä ponnistin pidättäakseni kovassa
tuulessa joka puolelle huojuvaa mei-pulia.
Juuri kun naapuri "rankkasi"
autonsa käyntiin ja emäntä asetteli
luudanvartta meipulin kylkeen, niin
silloin se rosahti' poikki, mennen suo­raan
aidan päälle ja naapurin pihan
poikki.
"Siinä se nyt rnakaa", sanoin pelon-värinä
äänessäni emännälle.
"Niin, siinä ne nyt makaavat mo­lemmat,
sekä aita, että meipuli, sanoi
emäntä surkean näköisena.
Meipulin haloiksi hakkaaminen on
sitten eri kysymys. — V. P.
Kapteenit vihkivät
Useim.pien maiden laivojen kap­teeneilla
on oikeus pitkillä maftöilla
suorittaa siviili- ja jopa kirkollisiakin
vihkimisiä ilman, että asianomaisten
täytyisi uudistaa vihkimisensä viran­omaisen
tai papin edessä! Yhdysval­tain
merikapteeneilla ei kuitenkaan
ole tällaista oikeutta.
4>:niiiiiiiiifai
n' •
ratsaBtajansa
Lau^rin, Kcniuckyn kUpa-ajojen
voittajahevonen, on nyt *'lomalla",
odottelemassa seuraavaa otteluaan,
mikä tapahtuu pi<^^^'^^[^jt^
Kuvassa on myöskin U^"^
sastaja, Eddie Arcarp.
Pian a
kartanot;;
Riiiutamai
toisista e-'
ensirakkai
leen laiifi
• ajoiksi ht
Eivät cliim
niitä milbi
iiiiäj
Vesi. o:i
vallista ky
saivat aine
hemmat Ia]
Valma h
niissä kaii
kärjessä, jc
raan paiiiet
rin joiisiav;
sentään, ki
saattoi olla,
taa yrittää
\pa .jak::a;si
pelokas kiilt
ialla: :'-iati
takaisin, olii
ma - m Utti
• Voi Luoja,-
puuti saakk,
• kuin jäsenen
hän on ii:in n
Rannalla. 1
asukasten sa
sä rantaa. ]
hän oli kokc
seitten' ympä
''Kuinka i
källe?-',
Nuorukain;
lehti. Opett
päiväisei:ti, a
nen.
"Aiottek;}
farempi. ette
kaan.''
/ "Enhän to
: edellistäkin se
huomaavinaan
kassa krökodii
"l-'skon. ett
r.en voi katu,
niikä ei teills'
kunniaksi." . .
"Poika, ken
; f'[>eltaja tulisti
"K'^ ole enä
Napsii. Sanoit
loin." .
: Lauri puki k
-^"t päälleen. SI
katseensa yipe,
^^'i »lapan.
opettaja oli
^aksi pehmeää
kellästi takaapi
"Valma, sinä
^''^ kauas? Ai-lessani
niemen k
^'>;«a pelkäsin c
"Lauri, sinä
^"n tulee ikävä
Lupaal
kunpa;
^.^^si niin mukav
^•y sinulta."
Valma leperte
P^^"', hento kät.
"^^ai^en vahvaa
^'^ten äkklnä
Valma
Palmikkoaar
•*^'^'an kuin ;
'"^l^ri läh
;;^^^.koivunruni
kietaisi siitä
^'"^«n vasemman
\
iiiliS
.4