Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, April 3, 1948

              Kun Härmän Maija
tuli Amerikkaan
Arvoisat lukijani, taidatte luulla että
tämä on mielikuvituksen tuotetta, mut­ta
erehdytte. Tämä on aivan tosikerto­mus.
N i i n ; no, tämä Maija Härmästä lähti
Amerikkaan dollareita pailaamaan se­tänsä
lähettämällä tiketillä vuonna 1910
ja matka päättyi erääseen pieneen kai­voskaupunkiin
pohjois-Minnesofan rau-ta-
aliieella.
Tässä kaupungissa oli suuri suomalai­nen
poikatalo, johon hänen'Setänsä oli
jo etukäteen hankkinut Maijalle tiskarin
paikan. Maija tiesi jo ennen Suomesta
lähtöään, että Amerikassa täytyy siirto­laisnaisen
.tehdä kovasti työtä j a niinpä
hän ottikin työn ilolla vastaan: Koliste­l
i puotentuuman vahvuisia kahvikuppe-
^ j a ja lautasia niin että saippuävaahto
• korkealle nousi suuren pesualtaan reu­noilta.
Mutta puhdasta tidi ja nopeasti.
Kyllä hiki virtasi Maijan hieman pys­tyyn
asettuneesta nenänpäästä siinä
kuuman veden kanssa hääriessä. Silloin
jo enemmäh' jänkkiintyriyt. tyttö tokaisi
hänelle:
''Eikö sinulla ole edes hänketsiä, jolla
naamasi pyyhkisit, kun noin armotto­masti
hikoilet?"
Maija-parka ei tiennyt minkälainen
esine se "hanketti" on ja sentähden
kysäsi toveriltaan, jolloin tämä päästi
syuren naurun ja huusi:
"Kun Maija ei edes^tiedä mikä on
hänketsi!"
Maija ei tuosta osannut oikein suut-tuakaan,
mutta puraisihan hampaansa
yhteen ja mutisi:
"Kyllä mä teille näytän vielä mikä
hänketsi on."
Aika kului, miten kului. Maija maksoi
sedälleen tiketti velkansa ja oppi tietä­mään
hänketsit, tressit, haalit, stoorit,
lunssit ja lunssipeilit, ja tiesi miten tis*
kataan, kukataan ja serveer&taan, unit­ta
siihen se kielitaito vielä pysähtyi.
Mutta kun kukkaron pohjalle oli jo ka­saantunut
dollareita, niin hän härmäläi­sellä
sisulla päätti mennä oikein suu­reen
kaupunkiin ja koettaa aivan "kie-lisissä"
sellaista herraspaikkaa, jossa op­pii
väkisellä tuota engliskaa. Ja niin
hän tekikin ,matkusti Chicagoon, ja löy­si
kuin löysikin itselleen haluamansa
herraspaikan.
Seuraavana aamuna piti alkaa työ.
Onnellisena tällaisesta hyvästä sattu­masta
Maija oli jo viideltä kyökissä
odottelemassa määräyksiä. Vedet olivat
kiehuvina kattiloissa ja kaikki valmiina
'•hyökkäystä varten". Multa "akka", se
lady, veteli untaan aina kymmeneen as­t
i . Vihdoin kyökin kello pirisi ja Maija
sydän kurkussa juoksi yläkertaan.
" A k k a" tuikutti Maijalle:
" F r y those country sausages, with
toast and black coffee, they are in \k\e
ice bax."
Xyt Maijalla jäi silmät selälleen. Hän
aavisteli määräyksestä kaiken muun,
mutta mitä olivat nuo "country sausa-get",
joita pitäisi paistaa. Maija kävi
katsomassa "aispaksiin", niutta ei pääs­syt
ymmärrykseen, joten hän palasi rou­van
luo peräämään, että mitä hänen tu­lee
"fraijata". Rouva näytteli kahta
etusormeaan ja sanoi:
"Those two things, like that — in
ice box."
Maija juoksi uudelleen katsonnaan
"aispaksiin" ja todella huomasi siellä
kaksi pienoista kurkkua, dill picklesiä.
Ihmeissään hän ajatteli, että noitako
tuo hienous nyt haluaa paistettuna syö­dä!
Mutta käsky kuin käsky. Hän löi
voita {xannuun ja kärvisti kurkut niin
kypsiksi kuin ne yleensä voidaan saa­da.
Ja sitten hän hienosti lautaselle lai­teltuna
vei ne mustan kahvin sekä
Laiva meren takaa
Suuren meren tafeäa saapui laiva h i ­taasti
satamaan. Sen harmaa teräspin­ta
kiilsi syyskesän auringossa, ja pie­neen
vaahtopaahän kivuten kuohui lai­ne
sivuilla.
Usko Kuula odotti laivaa. Toivo­tonta.
iCuinka monesti hän jo olikaan
seissyt samalla laiturilla, nähnyt saman
vuorolaivan tuTon vieraasta maasta, ih­miset
matkatavaroinecii, iloisia, väsy­neitä,
eläneitä kasvoja. Mutta aina hän
oli saanut tulla yksin pois. Häpeissään,
ikäänkuin ohitsekulkevat ihmiset olisi­vat
hänen katseestaan osanneet lukea
pettymyksen. Ikäänkuin hänen laiva-rannassakäyntinsä
olisi heille millään
tavalla kuulunut. Typerää . . .
Laiva lipui kiinni laituriin. Köydet
kiinnitettiin paaluihin, ja pian täyttyi
hiljainen laituri ihmisistä, tavarasta ja
jälleen — ihmisistä. Kuin?ca paljon
heitä olikaan. Liian paljon, että he
kaikki olisivat voineet olla tai tulla on­nellisiksi.
Suututtavan paljon, sillä Us-
\ —'
paahdetiit leipäpalat ladyn eteen vuo­teelle.':
> .
Tämä katseli ja jopa koputteli "for-kalla"
paistettuja kurkkuja ja alkoi nau­raa
— nauroi, nauroi, nauroi . . . Ei
kuitenkaan torunut Maijaa, söi vaan
paahdetun leipalan ja joi kahvinsa.
Maijalle oli kuitenkin nauru liikaa.
Hän ymmärsi jotakin olevan hullusti,
juoksi alakertaan, sulkeutui "päntriin"
ja itki.
Kotvasta myöhemmin rouvakin tuli
puettuna alakertaan ,aikoen Maijalle
näyttää mitä ne olivat joita hän halusi
aamiaiseksi. Mutta mitä ollakaan —
jääkaapissa ei ollutkaan pikkumakka-roita
ja siinä hän vasta muisti että
hän oli ne jo eilen syönyt, ja ne kaksi
"sormen pituista" olivat siellä vain to­dellakin
nuo Maijan paistamat kurkut.
Seurasi tavanmukaiset "ekskyysit^'.
Tästä sai Maija mielensä takaisin ja
ajatteli, ettei tuo "akka" niin paha lie­nekään.
Ne niin, noilla herrasnaikkosilla on
omat huvinsa ja "hobbynsä", ja tällä
oli sellainen, että hän kokoili nukkeja.
Niitä oli kaikkialla ja Maijan täytyi
niiden kauniita dressejä pestä ja sili­tellä,
ja pukea niitä aina uudelleen eri­laisiin,
prinsessojen, kuningattarien y.m.
dresseihin Tietysti Maija ajatteli, että
hupsu on tuokin miljooniansa kanssa,
eikä hän siinä aivan väärässä ollutkaan.
Eräänä aamuna tuli "lakka" ja osoit­taen
kjTiittyä kanaa sanoi:
"You dress this chicken while Tm
out. We'll be back in two hours." Ja
niin hän lähti
Maija tällä kertaa ajatteli itsekseen
jos mitä. Tuo oli hänen mielestään jo
liikaa, että kanojakin pitäisi "dressata".
Mutta samapa se, tekeehän tuonkin, pal­veluksessahan
t ä s^ ollaan .
Maija puki kanan ylle kuningattaren
dressin, päähineen ja^unnun. Ja asetti
sen sitten istualleen ikkunlaudalle. Kat­soi
kättensä työtä ja nauroi — naurroi.
Hullulta se näytti
Tulipa sitten aikanaan rouva vie­raansa
kanssa kotiin ja riensi kyökkiin
kysymään Maijalta joko kana on dres-sattu.
"Jes" vastasi Maija. "VVhere is
i t ? " kysyi emäntä. Maija johdatti hä­net
kanan vierellä ja jäi odottamaan
työstänsä kiitoksia.
Todellakin! Ikkunalaudalla istui ka­na
kuningatar Elizabethin puvussa, kau­niina
ja juhlallisena, katsellen laskeutu­vaa
ilta-aurinkoa niin omituisesti, että
se alkoi Maijaakin naurattaa. Mutta
rouvaa ei naurattanut. Hämmästysty-neenä
hän, kuten vieraansakin, katseli
ja siunaili, ja — lopuksi itki
OSMO OTSO.
kosta tuntui, että yhdefr hänen odotta­mansa
ihmisen puuttuessa kaikki muut
olivat tarpeettomia ei ainoastaan laiva­laiturilla
vaan koko maailmassa. Hän
hymähti tympeytyneesti miehelle, joka
suuteli laivasta laskeutunutta maalat­tua,
tummaa naista. Liekö ollut edes
suomalainen? Purppuranhohtois i s s a
huulissa välkkyi ulkomaailman viek­kaus.
Äkkiä Usko sävähti. Kuuma veri
syöksyi kuin laineena hänen ruumiinsa
* läpi. Laiturin graniittialusta tuntiÄ
epävarmalta, silmissä välähti kummal-
Imen, tuttu, rakas olento. Kummallinen
siksi, että se saapui hänen silmiensä e-teen
kuin jostakin epätodellisesta, unes­ta
. . ^ Nainen hän oli . . . Marja oli
siis tullut. ,
Tarkka muistikuva vaaleaan sadetak­kiin
pukeutuneesta nuoresta naisesta,
vaaleasta tukasta. Usko kiiruhti ih­misvilinän
lävitse pois laivarannasta!
Ajatus takoi herkeämättä vain sitä:
pois, pois — nopeasti! Ei hetkeäkään
enää laivarantaa, ei saapuvia ihmisiä,
ei sinistä merta. Kaupunkiin ? / ..
Katukiveys oli puhdas ja tumma. Sa­de
aamupäivällä oli vienyt sen sileältä,
sivuojiin viettävältä pinnalta pölyn.
Mutta mitäpä sekään oikeastaan häneen
kuului? Kaikki oli niin yhdentekevää,
koko maailma.
Asunto oli siivottomassa kunnossa,
kun hän sinne saapui. Ke^iajan his­toria
oli auki, ja sen rypistyneeltä sivul­ta
loisti jonkun Ruotsin kuninkaan vaa­lea
puuteritukka. Hän paiskasi kirjan
kiinni. Neljä vuotta hän oli jo luke­nut
sitä samaa: sotia, aina vain sotia,
verta, verilöylyjä, kapinoita, vallan­kaappauksia,
häväistysjuttuja. Neljä
vuotta . . ..
Samaan aikaan kuin noissa puuteri-tukkaisissa
hallitsijankuvissa oli vielä
ollut eloa ja mielenkiintoa, kuri hän oli
palavasti ikävöinyt löytää juuri histo­rian
sivuilta menneisyydestä jotain uut-'
ta, ennen tuntematonta ja kun vuosisa­taisiin
historian hahmoihin oli hänen
ajatusmaailmassaan littynyt menneen
ajan suuruutta, samaan aikaan ilmestyi
Marja hänen elämäänsä, neljä vuotta
sitten . . . .
Silloin oli osakunnan pikkujoulu, ke­vyt
tuulahdus opiskelun ja lukujen ar­kipäivän
keskellä. Marjalla oli pääl­lään
sinä iltana sininen kellohame, uu­sinta
syksyn muotia, rinta edestä niin
paljon auki, että poven nousu hengi­tyksen
tahdissa selvästi näkyi. Hän oli
suloinen, kaunis tyttö ~- ja niin nuori
. .. . Kohotettiin maljoja nuoruudelle,
joululle ja kaikelle, kaikelle. Ilo pur­sui
täyteläisenä, valloittavana, sykäh­dyttävänä,
nuorekkaana.
Hän oli pyytänyt Marjan asuntoon­sa
juhlan päätyttyä, keskiyön jälkeen.
He olivat nuoria silloin . . .
.Aamulla kolisivat ikkunan alitse rai­tiotievaunut
ja herättivät heidät. Ul­kona
hämärsi vielä. Sade valui raskai­na
pisaroina ikkunaruuduilla. Lohdu­ton
arkipäivä raotti harmaata olemus­taan
tummanpunaisten ikkunaverhojen
takaa. 'Silloin oli torstaiaamu — niin
synkkä torstai . . . Ilmassa väreili aa­vistuksen
varassa epävarmuus.
Äkkiä kaikkf kaunis romahti.. Oli
tapahtunut odottamatonta. Elämä va­josi
ihanuudesta synkkyyteen, ja äsken
niin jumaloitu huoruus tuntui karan­neen
jonnekin saavuttamattomaan.
Tammikuun lopussa Marja muutti c-nonsa
luo ulkomaille. Sanoi, että niin
oli parempi. Hän ci jaksaisi kantaa
häpeää, oli parempi, että hän muutti
pois Suomesta, pois ystävien, sukulais­ten
ja tuttavien {^iiristä vieraaseen maa­han.
Uskon oli silloin vaikea ja paha olla.
Jokin väistö kantoi hänen ^CeeJ
teen, kuin koko maailma o l i ^S
manniit, osoittanut kaukaa soZ^
halveksinut. Marja oli
rannassa lähtiessään. Oli pim^
laman v ä l o i ^ ei kukaan sita\
Sitten huusi laiva kolmesti ja
valkean meren syliin.
Hermostuneesti Usko sytytti
keen. Paksu savu kohosi kauniina
kaana tasaisesti lampunvarjostimo,
pyörähti sitten ilmavirran mukana
jelleen, vääristyi kieroksi soikioko
s ä r k y i s e k i n . . .Nopeastihan
pahna sekaisen huoneensa järjesty]-
Pesuasti^sa- oli likaista vettä
lista, jolla hän oli pessyt uniset
sa. Vuode oli sekaisin kuten tav
t i .
Käytävässä kuului keveitä
Usko pelästyi: iMarjako? Ei ^ 5
voinut, se ei saanut olla totta,
ään pidätellen han kuunteli, Tnen
kö askeleet hänen huoneensa oven-se
eteenpäin pitkää, sileäkivistä^_
välattiaa. Ja juuri, kun hän ehti
pälväpeitteen vuoteensa ylitse, soi'
kello — ilkeästi rämähtäen, kc
sesti, niin kovaa, ettei hän koskaan '
ennen ollut kuullut ovikellon sillä
voin soittavan. :
Epävarmoin askelin hän astiri ovt
väänsi lukon auki, ja ovi aukesi.
Sitten kaikki tapahtui hyvm no
t i . Usko tunsi käsivarsien kiertyf
rajusti kaulansa ympärille ja peli
naisen ruumis paunautui häntä vasta
Hetkeen hän ei tajunnut mitään,
niin * kummallinen olla. TodeEfis
karkasi hänen tajumaailmastaan. Hi
tunsi vain kaulansa kastuvan, ja nyi
kytys vavisutti "naisen ruumista.
— Marja . . . . — hän tuskin sai»
notuksi. — Marja! Älä itke. Minä
vain olen . . . .
Marja irottautui, katsoi sinisillä, n»
rilla, kostuneilla silmillään häneen,,
ta ei pystynyt sanomaan ajatuksia
Siirryttiin sisään Uskon asuntoon,j
kumpikin melkein säpsähti, kun ^-oi-rahuoneen
vanha kaappikello löi
asti neljä lyöntiä.. Neljä vuotta -
neljä lyöntiä . . .. Kumpikin heistä l i
kitsi vanhan kaappikellon äänen samaa
tavalla.
— Kerro! sai Usko vaivoin sanot
heidän päästyään sisään istumaan.
Kuten muistanet, menin
kauan sitten enoni luo, alkoi Marja ai
kuloisella äänellään. Selitin e'
kaiken. Hän ymmärsi minua ja
kuutti, että kaikki tulisi kyllä vii
kääntymään parhain päin. Minun i
aluksi hyvä olla. Enoni oli rijps,^
neliä oli vaikutusvaltaa ja ystäviä,
siellä, totuin outoon ympäristöön \-ä^
telien, inutta Suomea en saattanut UB*
taa.. Olin niin yksinäinen, ja häpöi
painoi minua kuin raskas kivin#
Kärsin hirveästi omasta ajatteleBwm
muudestani enkä saattanut saada e»
rauhaa.. Sitten — y h f ä k k i ä , en tieÄ
kuin se mahtoi tapahtua, enoni p>)S
minut puheilleen eräänä aamupäi^^
puolitoista vuotta sitten. Hän; esi3i
että minun olisi mentävä naimisiin
lähiseudun tilanomistajan vuosia cfl*
sa asuneen suomalaisen niaatalousi^
nöörin kanssa. Saisin rikkaan
paljon uusia, hienoja
j a ylettömästi muuta, jolla
houkutteli. . Kieltäydyin heti j j ^
mutta parin päivän perästä enonr
pakotteisiin.
— Suostuitko? Uskon fcJtse •
naulautunut jäykkänä -^/^'^^^^
ahmi jokaisen sanan. t»
vat kuumina, ja poskipäille näytti
honnecn hienoinen puna.
— Suostuin. ^
Sana putosi kuin suuri kivi vuofe«y
kälccn reunalta alas kivikkoiseen
SIVU 8 rJVUANTAINA, HUHTIKUUK 3 PAVÄNA/1948