Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 11, 1943

              LAUAA;TAIXA, J O U L U K U U N 11 P Ä R Ä XÄ Sivu 7
Ensi lumella
Syksyn unta
uinuu kukkaset.
Ensi lunta
tahi satelet.
Putista puuhun väristys
niinkuin kärsimys
hiipii hiljalleen.
Metsätiellä mä
yksinäni harhaan,
unten kukkaistarhaan
mielin häipyä.
Tapaan kellastuneet puut
lumen vihmeessä,
linnut laulusuut
mykkinä.
Talvi, lumiasi heität,
kummut peität.
Kukkain ilo kalpenee.
Lunta, lunta, lunta,
kuolon unta
koko metsä värisee.
HILJA LIINAM.AA.
kirkkaassa paisteessa. Olipa mieltä
ylentävää ohjailla kahdentoista silin­terin
konetta. Siinä tunsin esimakua
rikkaiden elämän yltäkylläisyydestä.
Ajettiin Sacramentoon, se on Cali-fornian
pääkaupunkiin. Siellä löytyy
keskellä kaupunkia korkeiden palmu­puiden
peittämä puisto, jonka toisessa
päässä kumottaa hallitustalon van­hanaikainen
kupooli. Siihen vuoden­aikaan
oli parlamentti koolla ja kau­punki
kuhisi elämää täynnä.
[ Minä ladyn kanssa sysäilin autom-
: ^me puiston . laiteella ^olevalle park-kaustilalle
ja kun noustiin jalkeille,
kysyin minä ladyltä, milloin hän ha­luaa
lähteä liikkeelle ja milloin toi­semme
tavataan.
Lady katseli kummeksien, nähtä­västi
ei hän minua ymmärtänyt. Sit­tenhän
kysyi:
"Mitä — mitä te tarkoitatte?"
'Olen lähtenyt teille kuskiksi ja
kuskin tulee varttoa — häh?''
"Aiotteko jättää minut 'flättänä'?"
"Minä en oikeastaan aio mitään,
odotan vain teidän määräyksiänne."
"Suostutteko minun määräyksii-ni?"
kysyi lady ja minä näin hänen
silmissään veikeän välähdyksen.
"Tietysti suostun", sanoin.
"Kuulkaa siis. Ensimmäinen teh­tävänne
on —" ja hän ojensi käsivar­tensa
viehkeästi hymyillen; ruskot­tavien
huulien välistä vilahteli valkoi­nen
hammasrivi. "Käy kiinni —
tuohon noin ..
Otin ladyn käsivarresta kuten käs­kettiin.
Minä tottelin. Siinä astuin
rinnan käsikoukkua ladyn kanssa
puiston lyhkäiseksi leikattua ruoho­kenttää.
Minä kysyin:
"En tiedä teidän nimeänne. Minun
nimeli on Alle —"
nimeni on Alle—" ja kun aijoin jäl-kinimeäni
mainita, katkaisi hän.
"Siinä on tarpeeksi, AH." .
Toiskieliset lyhentävät kaikkia pit­kinä
nimiä ja sanoja. Eivät he suo­malaisten
tavoin järkeile puhumises­ta
ja kirjoittamisesta itselleen vastus­ta
tekemällä sotkua sanoista. Ame­rikkalaiset
rakastavat selvää ja lyh-käistä
ipuihetapaa. Allen nimi yleen-
-Ea sanotaan A l i.
"Ikävä kyllä, näin pitkällä ollaan,
jäminä en vielä tiedä teidän nime-
-änne", sanoin, kun tahdoin tietää ta­lutettavani
nhnen.
"Minun nimeni on -— on — var­johan
minuutti. Niin mikäs se m\-
"Un nimeni onkaan!" Hän poimi
puiston kukkia kasvavalta penkereel­tä
Californian poppy n^ jonka hennot
silkkilauhkeat lehdet kimaltelivat sa-
»Jianlaisena väriltään ladyn kiiltäväk­si
maalattujen kynsien kanssa. "Kuin­ka,
tykkäisittekö nimittää minua tä­män
nimellä?"
Katselin kaunista kukkaa, joka häi­lyi
ohkaisessa varressaan ladyn hyp­pysissä,
ja sanoin:
"En ole koskaan ennen nähnyt
tuollaista kukkaa —"
"Tämä on Californian poppy. Päi­vällä,
auringon paisteella se valvoo
lehdet avoinna, ja-yöllä, auringon
laskun jälkeen, sulkee lehtensä ja me­nee
nukkumaan . . . "
Muistin Unikon, tahi Unikukan.
Tosiaan! En ollut ennen koskaan si­tä
nähnyt, mutta olin jo pikkupoika-sena
kuullut nimen Unikukka, ja se
nimi oli jäänyt mieleeni.
"Tämäkö se on Californian Uni-kukka?"
kysyii; ladyltä todellakin u-teliaana.
"Mitä sanoitte — Unikukka?"
"Niin, Unikukka."
"Sepä ihmeellinen nimi on. Mistä
te sellaisen nimen keksitte?" kysyi
lady ihmeissään.
"Unikukka on kukan nimi, joka
yöllä sulkee lehtensä ja menee nuk­kumaan."
"Sepä romantillista. -Sanokaa mi­nua
sillä nimellä, sanotteko? minä
haluan olla Unikukka."
"Lady Unikukka!" nauroin.
Ja vasta ristitty Unikukka nauroi.-
Me puristimme toistemme kättä.
Astuin käsikynkkää pääkaupungin
valtakadulla L-nikukan kanssa. Hän
oli hieno nainen, kaunis, kuin synti
— eikä vanhakaan. 'Minä puolestani
olin räätälin koristama niin hyvin
kuin mies pukimiensa puolesta voi ol­la
— ja vielä eduikseni sattui niin,
sanoi:
"Vaivaako se sinua?"
" E i , tietysti, ei!"lankkailin.
"Oletkos sinä naimisissa?" kysyi
hän vuorostaan.
Nauraa heläytin minäkin ja sa­noin:
"Näytänkö minä siltä?"
Unikukka ojensi valkoisen kätensä
pöydän yli minulle ja sanoi:
"Ei enempi puhuta sellaisia tyh­myyksiä
— eihän?"
Tartuin ojennettuun käteen ja lu­pasin.
Päätös tehtiin ja naurulla se
vahvistettiin.
tyi koko laajan tanssisalin täysi ih­misiä
samaan tungokseen. Ravinto­lassa
täyttyi jokainen tuoli ja pöytä
ja baarin edustalla kuohui odottajia.
Unikukka sai kiinni tarjoilijan, puhui
sille jotakin ja kohta meidät vietiin
pöydän luo, jossa saimme tilaa. Kuul­tuaan
etten tilannut alkoholipitoisia
juomia, kysyi Unikukka:
"Oletko sinä aivan raitis; etkö ol­lenkaan
maista minkäänlaista \'äki-juomaa?"
"En minä raittiuden kannalta asi­oita
katso, mutta "minulla on niin
hauskaa selvänä^ etten lystiäni pöh-
Ulkona kadulla erkanimme joksi- näilyllä halua pilata.
jotta kalastuksen jälkeen käteni näyt­tivät
herrasmiehen käsiltä. Tämä
seikka lieneekin hyvin tärkeä tällai­sen
herran asemassa ollen. Olin siis
kelpo herrasmies, ladyjen silmällä
katsottuna, ja kelpaava vaJkka kuver- ja kimalteli kaikkialla ja yhä lisää
nöörin pöytään. Nämä hienouden näytti saapuvan. Sisältä kuului ha-seikat
eivät ole kylläkään välttämät- vaijilaista soittoa ja kansan hillittyä
tömiä ameriikkalaisissa oloissa lystiä liikettä.
kin aikaa ja menimme omille asioil­lemme.
Minä kävin parturissa ja
L'nikukka lienee ollut samoilla asi­oilla,
koska illalla automme luona
tavattaissa oli jo niin myöhä että kau­pungin
valot oli sytytetty.
Nähdessäni hänet lamppujen va­loissa
oikein pelästyin ja nolostuin.
En olisi uskonut, että ihminen voi
muuttua niin vähässä ajassa kauniis­ta
ihanaksi ja viehättävästä lumoa­vaksi.
Nähdessään minun hämmästynee­nä
katselevan hänen muutostaan, U-nikukka
oli tyytyväinen. Iloisena hän
sie^ppasi käsipuolestani ja veti auton
ovelle.
"Nyt me lähdemme!" hän sanoi.
"Minne?" kysyin.
"-A.ja suoraan eteenpäin, kyllä mi­nä
sanon sitten kun käännytään."
Ajoimme ulos kaupungista, ja saa­vuttuamme
suur-vuoriston laiteelle,
kysyi Unikukka:
"Varmaan sinä tanssit?"
"Tietysti. Tanssi on minun pahee­ni",
sanoin.
Käännyttiin sivutielle ja sitä het­ken
ajettuamme jouduttiin klubira­kennuksen
laajalle pihamaalle. Auto-pitäissä,
mutta minussa oli vielä jä-lellä
vanhanmaan nousua ja katselin
asioita suomalaiselta luokkarajojen
kannalta.
"Tunnetko tämän kaupungin —
tarkoitan, tunnetko paikkoja täällä,
jonne olisi sopiva mennä?" kysyin
Unikukalta.
"Aivan yhtähyvin kuin tunnen vii­si
sormeani", ja Unikukka näytti sor­miansa.
. Me molemmat nauroimme.
Menimme ovesta sisälle ja nousim­me
mosaikkirappusia toiseen kerrok­seen.
Rappusten yläpäässä meitä
vastaanotti univormuun puettu mies.
Rakennukseen kuljettiin puutarhan
läpi mutkailevaa käytävää. Puiten
oksilla salaperäisenä himmeästi va­lotti
kaiken värisiä ja kaiken mallisia
paperilyhtyjä. Saavuimme ihmisillä
täyteen sullottuun eteiseen, jonka si­vuseinien
lev-eistä kaariaukoista voi
nähdä korkeakattoiseen saliin. Va­laistus
eteisessä ja salissa teki mystil­lisen
vaikutuksen tulijaan.
Kun Unikukka oli riisuutunut ja
tuli luokseni tanssiin valmiina, tun­tui
minusta kuin olisin unissakäveli­jä.
Siinä moniväristen lamppujen
himmeässä valaistuksessa kun katse­lin
Unikukan tan.ssileningih avonai-
Hän kuletti meidät isoon saliin, joka s^j-gj jättämien pyöreiden olkain so-prameudessaan
veti vertoja suurkau- reutta, säteilevien vitjojen ympäröi-punkien
hienoston ravintoloille. Sa- ^nää hohtavan valkoista rintaa ja
Iin keskilattia kiilsi tyhjänä ja peräl- vyötäisiin asti paljastettua selkää,
lä lehtereillä näkyi soittajien telinei- j^ji^ tunsin ensimmäisen kerran eläis-tä.
Soittajia ei näkynyt, eikä olevan g^^j uppoavani sukelluksiin ennen-paljon
ihmisiäkään. Sanoin Uniku- tuntemattoman, hekumallisen elämän
kalle: suloihin.» Jokainen kohta, mihin sil-
"Olemme väärässä^ paikassa; minä sattuivat naisessa, kiehtoi ja
haluaisin sinne, jossa on muitakin ih- hurmasi minua piioleensavetävästi.
"""Emme öle väärässä paikassa, Tanssilattialla liikuttiin hiljaisella
mutta olemme väärällä ajalla, liian vauhdilla, sysäiltiin toisia tanssijoita
aikaiseen. Myöhemmin illalla täällä Ja toiset sysäihvat. meita. Havaijian
•I T , , . ^ , . . " soitto hiveli uinuvien unelmien.Jcor-kay
ajka humu. . , • n iT*"'•
Istuimme verholla. peitettyyn kop- keuksissa, ja lattialla par.t yte.n-piin
ja Unikukka tilasi itselleen ",Ku- puristautuneina haaveihvat rakkau-konhäntää"
.ja minä tilasin "Mallas- den unelmissa. Upottun joukkoon,
maitoa" Kuultuaan juomatUaukse- minä Unikukan kanssa syhtysten.
ni Un-kukka hymyili iroonisesti ja Olin tanssinut paljon ja rakastm
katseli minua ylimielisesti kuin lasta, tansseja, kuten nuorten tapa on, mut-
Minusta tuntui vaikealle, melkein ta tanssLtänä iltana ei tuntunut tans-nololle
En oikein tiedä miksi, mutta silta, vaan se oli ujnailua, haaveilua
V
niin se kuitenkin oli.
Kysyin aivan ajattelematta:
"Oletko sinä naimisissa?"
Hän nauraa heläytti. Sitten hän
ja tuntemattoman kaukaisuuden kyn­nyksen
yli hinailemista , . . .
Ensimmäisen väliajan kuluessa me­nimme
ravintolaan. Sinne lykkään-
"Oletko koskaan maistanut?"
"Niinpaljon että tiedän."
"Onko sinulla hauskempaa oHa sel­vinpäin
kuin hienossa hiprakassa?"
""On, paljon hauskempaa, juovuk­sissa
pilaantuu ilta", sanoin, ja kun ei
L'nkukka sanonut mitään, niin lisä­sin:
"En haluaisi pilata tämän illan
lystiä sinun kanssasi."
"Harvinaista! Sinä olet kelpo
nuori mies. Koetetaanpas . . . minä­kin
koetan tulla toimeen ilman ryyp­pyä
tänäiltana."
"Ei tarvitse olla ilman minun täh­teni.
Tyydytä itsesi ja elä halujesi
mukaan", sanoin.
. L^nikukalta jäi ryypyt maistamatta
sinä iltana, ja myöhemmällä tanssies­sa
hän oikein ilosta kimmahteli ja
sanoi olevan vasta oikein lystiä huvi-tellessaan
selvin päin.
Tanssimme kahden joka tanssin si­nä
iltana. Samoin näytti toisetkin
tanssivan kukin omansa kanssa.
Vihdoin päätimme lähteä etsimään
nukkuma paikkaa. Emme ajaneet
Sacramentoon, vaan valtatielle tultua
käänsin auton vuoristoon päin. A-jettuamme
parikymmentä mailia saa- ^
vuimme Arbon nimiseen kaupunkiin,
L'nikukka ehätti kirjoittamaan mei­dän
molempien nimet rekisteriin ho­tellissa
ja minä ilmoitin tarvitsevam­me
kaksi huonetta.
Meidät vietiin toiseen kerrokseen
ja käytävästä meni ovi huoneeseen,
ja huoneesta toiseen huoneeseen.
"Oa, h i i . . . mainiota! . . . Nämä
huoneet ovat sievät . . . ja sänky...
puhdas ja pehmoinen kuten ollakin
pitää", sanoi Unikukka.
En voinut oikeastaan sanoa mitään.
Palvelija oli mennyt pois ja sulkenut
oven jälkeensä. Seisoin epäröiden
huoneessa ja Unikukka alkoi riisuu­tua.
"Pelkäätkö jotain?" kysyi hän, vei­tikka
silmissä välähdellen.
• Seisoin kuin tuomiolla. En todel­lakaan
tietänyt mitä tehdä. Hänen
sormensa liikkuivat valtavan -hiuspval-jouden
pöyhimisessä; ja helmikoris­teet
alkoivat rämistä kaulasta piiron­gin
päälle. En osannut mennä toi­seen
huoneeseen enkä osannut mennä
minnekään, niin kummalle se minusta
tuntui. En ikinä muista olleeni niin
omituisen tunteen vallassa. Unikuk­ka
kääntyi puoleeni riisuuntumisensa
aikana ja puheli:
"Sinä olet oikullisin nuori mies mi­tä
koskaan olen tavannut. Jotain si­nulla
on väärin, näen sen . . . " ja kun
en osannut sanoa mitään, -niin hän
kysyi: "Sano suoraan, mikä sinua
vaivaa?"
"En ole tottunut olemaan naisen
kanssa samassa huoneessa yöllä."
"Sinun täytyy tottua joskus . . . ei­kö?"
"Minun?..."
"Niin sinun kuin kalkkien muiden­kin."
"Kyllä kai se niin on . . . mutta ..
"Eikö se voi tapahtui minun kans­sani
tänä iltana yhtäh>-vin kuin jon-r