Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 11, 1943

              Jatkoa.
Ellen vapisi niin suuttumuksesta
ja mielenliikutuksesta, ettei hän voi­nut
jatkaa vaatteiden pesua. Mrs.
Polodny katsoi häneen omituinen hy­my
huulillaan ja Ellen äkkiä punastui.
"En tiedä mikä riivattu minuun
meni", hän selitti häpeissään. "Mrs.
Polodny, olen koko elämäni ajan ol­lut
maltillinen <ja kohtelias jokaiselle.
En ole koskaan ennen niin .täyttynyt
- vihasta että olisin unohtanut itseni ja
ruvennut tappelemaan sellaisten kans­sa
jotka ovat minulle vieraanvarai­sia.
Pyydän tuhannesti anteeksi että
puhuin niin tyttärestänne, ja että
kohtelin poikaanne sellaisella äkäi-
S3rydellä. En tietysti voi hänelle an­teeksipyyntöä
tehdä suullisesti, sillä
hänessä on jotakin minulle niin vas­tenmielistä/
vaan kyllä lähetän hä­nelle
kirjeen, jossa selitän vähäsen
tunteitani ja pyydän myöskin epä­kohteliasta
käytöstäni anteeksi."
"Sehän on hyvä enne, että teitte
toisiinne niin valtavan vaikutuksen",
Mrs. Polodny hymyili. Ellenin katse
selvästi sanoi, "Eukko, olet päästäsi
pyörällä," vaan Mrs. Polodny taput­ti
tyttöä selkään ija huomautti: "No,
rauhoitu, todellakin rauhoitu. Istu
alas ja juo vähän kahvia. Sen ohella
voimme pifhua maailman menosta.''
Ellen nauroi hysteerisesti.
"Vaikka niin solvasin tytärtänne,
voitte kuitenkin minulle tarjota sel­laista,
mikä on nykyään kultaa kal-limpaa
— kahvia."
"Voisin sinulle luovuttaa paljon
enemmänkin."
Vanha nainen huomasi uudestaan,
että Ellen jäi avosuin ihmettelemään
tätä epämääräistä viittausta. Siis
hän alkoi murteellisella kielellä seli­tellä:
"Olen koettanut lapsistani kasvat­taa
yleviä ja rehellisiä, jotka tekisivät
tämän maailman, missä asumme, pa­remmaksi.
Heitä on ollut monta ja
varamme ovat viimej)äiviin saakka
olleet niukat. Osan ajasta olen ollut
leskenä 'ja olen joutunut vaatimaan
paljon lapsiltani, varsinkin Conra­dilta,
joka on vanhin. Ehkä sentäh-den,
että häneltä on niin paljon vaa­dittu,
on Conrad paras joukosta —
hän on todella ylevä ja rehellinen."
"Liikakin rehellinen", mutisi El­len.
Jostakin syystä uudestaan suut­tumus
täytti hänen olentonsa.
:Mrs. Polodny ei lainannut mitään
vätkä saa sanaa suustaan, nuo molem­mat,
jotka silloin veivät yörauhani ja
hcrmom, jotka pusersivat minut kuo­liaaksi
ja itkivät likomäräksi. Kirjoi­tan
muistista enkä itsekään usko sii-hcn,
mitä kirjoitan.
Vo, te minun rakkaat roolini. Te
olette tuttavia, joiden osoitteita en
tiedä, turisteja, jotka ilmestyvät kuin
lentokoneesta, välttävät matkustavan
sa, ja jotka tapaat sitten monta ker­taa,
eivätkä he ole sinua tuntevinaan,
juhlailtojen hurmaavia ystäviä, jotka
päivänvalossa, humalan haihduttua,
välttävät katsettasi, häpeävät avo­mielisyyttään,
rakkaudentunnustuk-siaan,
vihanpuuskiaan, rakastajia, jot­ka
hukuttavat sinut hyväilyihinsä,
silloin kun et ehdi tai jaksa niihin
vastata, haamuja, jotka välähtävät,
elävät, välttävät, härnäävät, piinaa­vat,
haihtuvat ilmaan.
Oi, te Pirandelhn roolit, elämän­haluiset,
tunkeilevat, rehelliset, hä­vyttömät
roolit! Onnellinen Pirandel-lol
ELSA SOINI.
huomiota tytön sanoille. " H ä n jat­koi
omia muistelmiaan:
"Ja en voi toisistakaan lapsistani
valittaa paljon. He ovat kaikki hy­viä,
ahkeria ja osittain onnistuneita
Jhmisiä. Nuoremmat, jotka ovat
Conradin kanssa kotona^ käyvät työs­sä
ja auttavat minua, ^ovat tehneet
kotini näin mukavaksi. Ainoastaan
Alberta — mikä siinä oikein oli että
hänestä tuli niin viekas ja häikäile-mätöni
vaikka hänelläkin ovat hyvät
puolensa.'*
"Kaikillahan on sellaisia", myönsi
Ellen. Uudestaan hän ihmetteli it­seään.
Miksikä hän ei vihannut tä­tä
naista, joka oli maailmaan tuonut
sellaisen olennon, ijoka oli häntä kai­kista
pahimmin loukannut.
"Kun Alberta oli kotikaupungissa­si",
jatkoi Mrs. Polodny, "hän lähetti
minulle ilakoitesavan ja rehentelevän
kirjeen. Hän oli muka valloittanut
toiselta, sivistyneemmältä ja kau­niimmalta
tytöltä komean nuoren
miehen. Vieläpä hän ylpeili siitä,
kuinka hän oli tätä tyttöä pettänyt
saamalla omaan sormeensa tälle an­netun
kihlasormuksen. Silloin minä
pyysin Conradin kirjoittamaan Al-bertalle
kirjeen — en osaa itse kirjoi­tella
englanninkielellä juuri mitään,
eikä Alberta; voi lukea ukrainan kiel­tä."
"Mitä te hänelle sanoitte?" Ellen
ei voinut salata mielenkiintoaan ja
s innostustaan.
"Sanoin hänelle: 'Tyttäreni, nai­nen,
joka toiselta naiselta anastaa
miehen, £."1 itse tuntea pettymystä ja
sydämen kirvelystä lopun elämääiisä.
Kihlasormus,, jonka olet varastanut,
polttaa särkevän jäljen sormeesi ja
mielialaasi — et onnistu tässä kau­passasi.'
Vaan kuunteliko hän minua,
ei tietystikään — hän otti miehen ja
on saanut tuhatkertaa maksaa ne
tuskat mitä hän toiselle naiselle tuot­ti.
. Itse puolestani olen pyytänyt ja
ruikoillut monet vuodet että joskus
voisin sille toiselle, jota tyttäreni on
vahingoittanut, jotenkin korvata ne
tuskat ja surut mitä hän on kärsinyt.
Antaisin hänelle vaikkapa mitä —
vaikka kalleimman aarteeni.''
Ellenin silmät täyttyivät kyyne­lillä.
Hän kiireesti nielasi kupin kah­via
ja sitten taputti Mrs, Polodnyn
kurttuisia käsiä.
"En voi muuta kuin ihailla yleviä
tunteita ja pyrintöjä, jotka teidät
täyttävät. Kuitenkaan ette voi mi-terikään
sitä korvata, mitä Alberta
minulta vei —ainoastaan jos voitte
vaikuttaa tyttäreenne niin, että hän
antaa ]Matille avioeron — en halua
mitään muuta itselleni kuin Matin
ja tyttärenne pojan."
"Sinä siis todella rakastat ^lattia",
eukko puhui miettivästi. "Kuitenkin
pelkään, ettei Alberta anna hänelle
eroa missään tapauksessa."
"Vaikka ei enää Matista välitä ja
on mennyt maailmalle toisen miehen
kanssa", ihmetteli Ellen.
"Vaikkapa niin. Alberta on hyvin
uskontonsa kahleissa. Joskus — sil-si
hän kärsi sellaista miestä kuin Mat­ti
Rysälä, miksi hän ei ottanut hänes­tä
täydellisesti eroa."
"Ja mitä hän vastasi?''
"Että niin kauan kuin hän eli, ei
hän aikonut rikkoa kirkon sääntöjä
•— Matti tulisi olemaan hänen mie­hensä
kuolemaansa saakka. Siis",
huokasi Mrs. Polodny, "tofvon että
hän elää siivoa elämää ja elättää it-loin
kauhistun omaa itseäni — kysyn
mielessäni: Onko Alberta sentähden
niin huomaamaton toisten ihmisten
tunteille kun hän on enemmän tai
vähemmän aina uskontonsa orja. Toi­set
lapseni — hyvät lapseni — eivät
kirkosta välitä hölynpölyä, varsin­kaan
Conrad, joka on paras joukosta.
Vaan .-Mberta aina suoritti kaikki
muodollisuudet vaikka kuinka teki
syntiä viikonpäivinä. Conrad ja toi­set
ovat häneltä usein kysyneet, mik-sensa.
Ellen myhähti halveksivasti. Mrs.
Polodny suuttui:
"Tiedän, että vihamielisyydessäsi
ja pettymyksessäsi on-sinun vaikeaa
nähdä mitään hyvää tyttäressäni —
kuitenkin hänellä oli syytä sydäninet-tömään
tekoonsa."
Eilen käänsi päänsä vanhasta nai­sesta
ja katsoi ulos ikkunasta.
"En tunne tytärtänne, ainoastaan
näkemältä,", hän puhui miettivästi.
"Kyllä sentään tiedän, että hän oli
kaunis ja iloinen. Eivät miehet nai­selta
enempää vaadikaan."
"Jotkut miehet. Vaan esimerkiksi
Conrad ihailee naista jolla on t y k yä
ja järkeä ja jolla on myö.skih sydän.
Mätti Rysälä ei koskaan tule ihaile­maan
ketään sellaista — hän tulee ai­na
katsomaan kevytmielisiä naisia.
Saat varmasti vielä nähdä, että Matin
afjatus on sellainen. Naisen paikka
ei ole työmaalla miehen toverina, se
on kotona tai — oluttarhoissa, mie­luummin
viimeisissä. Vaikka kuinka
vastäanväittäisit tätä ajatusta, niin
tiedät sisimässäsi, että jos Alberta tä­nä
päivänä vapauttaisi Matin, niin ei
tämä menisi vihille kanssasi — hän
ottaisi jonkim letukan, jonka kapa­kasta
löytäisi.''
"Toivon,", Ellen työnsi kahvikujp-pinsa
luotaan suuttuneesti, "että Mat­ti
on vuosien kuluessa saanut ymmär­rystä
päähänsä. Hän on nyt isä, ja
terveeksi tultuaan varmasti ottaa isän
velvollisuudet hartioilleen."
"Onko hän oppinut ollessaan Al-bertan
mies? Ei. Alberta olisi ha­lunnut
paljon lapsia — hän ei halun­nut
tehdä syntiä ikirkon silmissä, vaan
antoiko Matti hänelle muita kuin
tuon yhden, vaikka Alberta olisi toi­sia
tahtonut."
"Me suomalaiset", vastasi Ellen yl­peänä,
"emme usko suuriin perhei­siin,
jos meillä ei ole tietä miten sitä
elätämme. Yhdessä lapsessa on aivan
tarpeeksi, minun mielestäni."
"No, jos sanon totuuden, niin mi­näkin
ajattelen. Monta kertaa, kun
niitä minulle tuli vuosi vuoden jäl­keen,
toinen toisen perästä, huokasin
ja toivoin että olisin tiennyt jotakin,
ettei raskasta taakkaani lisättäisi.
Kuitenkin, nyt he ovat kaikki suuria,
terveitä ihmisiä. Useammat heistä
ovat onnellisissa avioliitossaan ja heil­lä
on komeita, lykkäitä lapsia.--S^tella
saa kohta hyvän miehen, joka pian
kutsutaan sotapalvelukseen. Nicky
odottaa kutsua maansa palvelukseen
ja Conrad on tärkeässä teollisuudessa.
Joskus säälin häntä — hän on uh­rannut
paljon tähteni — hänkin ha­luaisi
olla taistelemassa, vaan hän jo
alkaa olla vanhanpuoleinen. Hän on
elättänyt toisia lapsiani poikasesta
saakka, hänellä ei ole koskaan ollut
tyttöystäviä, ja nyt kun hänellä olisi
sellaisiin rahaa, ne eivät häneen tah­do
suhtautua. Siis soimaan itseäni
Ellen keskeytti. Jostakin syystä
se suututti häntä, että äiti käänsi
puheen tuohon poikaansa, joka oli
niin hänen omaatuntoaan kaivertanut
ja tunteitaan loukannut.
"Siihen on varmasti syyt jos eivät
naiset Mr. Polodnyn kanssa pärjää",
hän huomautti. "Kuitenkin, koskä
sota on menossa ja nuoremmat miehet
ovat viety pois, uskon että huolenne
nim komeasta miehestä ovat a i in
turhia."
"Sinä siis myönnät, että hän on :-:o-mea?"
Toivosin, että niin tuusit
ajattelemaan."
"En halua hänestä puhua'', El.en
heilautti käsiään teeskennellyllä vä­linpitämättömyydellä,
"puhutaan nyt
suumme puhtaaksi teidän kauniista
tyttärestänne ja sitten annetaan hä­nen
levätä rauhassa — jonkun toisen
miehen vieressä. En todellakaan \"m-märrä
kuinka nainen, joka ei edes vh-destä
laipsesta huolehdi, haluaa seVai-sia
lisää kadulle ajelehtimaan/'
"Kuitenkin myönnät, että Albijrt
on komea ja terve poika? "
"Hän on kaunein lapsi mitä c'en
ikinä nähnyt." Ellenin silmät tlyt-tyivät
lempeydestä.
"Vaan hän ei olisi sellainen jos hän
ei olisi täydellistä huolenpitoa äidil­tään
saanut. Vannon että Alberta
teki parhaansa alkuvuosina, lapsi sai
parhaan hoidon. Alberta uhrasi omat
halunsa ja mielitekonsa lapsen täh­den,
sillä eihän Matilla ollut antaa
minkäänlaista toimeentuloa. Vaan
vuosien kuluessa hän huomasi, että
miehensä etsi kevyempää seuraa pai­koissa
missä rahansa menivät ry}p-pyjen
ostoon naisille, jotka aina istui-vat
niissä paikoissa. Albertalla olivat
vielä vanhat himot, siis hän hyvin
helposti jätti pohjan yksin nukkumaan
ja seurasi miestään sellaisiin peikkoi­hin.
Ja silloin me rukoilimme, että
hän miehensä jättäisi ennenkuin se
olisi liika myöhäistä, vaan hän rakas­ti
Mattia ja pysyi hänen kanssaan."
Ellen kuunteli jännittyneenä Mie­lensä
oli kuohuksissa, hän olisi ha­lunnut
väitellä vastaan, vaan sydä­messään
hän tiesi, ettei vanha nainen
valehdellut eikä turhaan rakastettu­ansa
parjannut, siis hän vaikeni.
"He elivät jotenkuten kunnes sota-aika
saapui ja Matti alkoi ansaita
paremmin. . Silloin Matti sanoi Al-bertalle
suoraan, että hän nyt saa pa­rempia
ja kauniimpia. Riitaa jatkui
yötä päivää, varsinkin kun molemmat
ryyppälivät — tällä kertaa eri pai­koissa,
sillä Alberta oli komea nainen
ja aina löysi miehiä, jotka halusivat
hänen seuraansa. Kuitenkin, niin
kauan kuin Matti pysyi pystyssä ei
Alberta häntä jättänyt, ja vähän hä­peän
että tyttäreni oli sellainen ;:"el-kuri,
että vasta silloin, kun miehensä
joutui suojaamattoman koneen uhrik­si,
jota olisi pitänyt varovaisuudella
käsitellä eikä humalaisen vapisevilla
sormilla, hän Jätti hänet oman onnen­sa
nojaan. Vaikkapa se olikin Matil­le
aivan oikein maksettu palkka, i-iin
kuitenkin voisin paremmin jos he i i -
sivat ennen eronneet."
"En halua kuulla sen enempi-i",
Ellen vastasi tukehtuneella :i;ine..ä.
"Jos haluan saada pyykin |x'sty:^si
niin minun täytyy alkaa uiicU-::2n
työhön.''
"Niin", Mrs. Polodny myä-i-^in
nousi pöydästä, "elämän matka on
pitkä ja monimutkainen, vaan n-3t-kan
varrella ennemmin tai myöhem­min
löydämme onnemme. Ja .-inaKin.
tyttäreni, sen löydät, vaikkapa et '-en
kanssa jota ajattelet."
Ellen nosti silmänsä midestian
hämmästyneenä, vaan eukko oli kään­tänyt
selkänsä. Ellen jatkoi työtän­sä,
miettien: "Minkälaisia ennustuR-sia
tuo nyt taasen höpisee, kun hänen­kin
pitäisi ymmärtää, että ainoast^n
siten löydän onneni että saan M:^'^"
— ja pojan — omakseni."
* • •
Hän oli jotakuinkin kammonut si­tä,
miten Matti häntä tervehtäisi .so­tiin
saavuttuaan. Kuitenkin mies oh