Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, June 14, 1947

              Sivu 4 LAUANTAIN A"KESÄKUUN 14 PÄIVÄNÄ
[iiiiiroiounniimuimiiimwiwii«uniumimwiMiwiamiiroim 1947
Karen meni hyvin vastenmielisesti
nukkumaan toiseen huoneeseen. Hän­tä
itketti, ja hän pyrki oikukkaaksi.
Mutta •Marthan kovaääninen komen-nus
oli kuultava ja toteltava. Hän
meni, mutta pysähtj-i ovella ja kat­soi
olkansa yli heihin, suu vääristyen
itkusta. Apua ei tullut. Hänen oli
mentävä tuonne pimeään nurkkaan,
missä hänen pieni vuotaansa oli. Hän
ei tietänyt; eikä ecies ymmärtänyt
ajatella, mitä pelkjisi. Mutta pelko
oli jostain tullut.
Hän asettui peitteen alle. Katseli
pyörein silmin pimeääii. Ja siellä hän
sen näki. Sen jota pelkäsi. Se keräsi
muotonsa ympäröivästä pimey,destä.
Se otti muotonsa pimeästä. Mutta
mikä sen muoto oli?
Martha ja David säikähtivät sitä
äkkinäistä - parkumista "mikä toisesta
huoneesta alkoi kuulua. Ennenkuin
he ehtivät edes nousta oli Karen juos­sut
heidän luo ja tarttunut Davidiin
molemmin käsin itkien kiljumalla.
''Hiljaa. Karen!" huusi Martha.
"Älähän*', pyysi David. Hän nos­ti
lapsen syliinsä, piteli hellästi rin­taansa
vasten. Silitteli kiharoita pois
pikku otsalta. Puheli lohduttavalla
äänellä.
"Karen säikähti jotain, niinkö? Ei
ajatella siitä sen enempää. Ei se mi­tään
ollut. Pahaa unta vain. Sellais­ta
kuin Davidkin näkee Usein.''
Ja Karen rauhoittui nopeasti. Niin
hyvää teki hj^väily ja lämmin syli,
että jonkun hetken kuluttua hän pu­heli
jo omia pikku asioitaan, naura­en
herttaise.sti.
*'No, nyt nukkumaan", komensi
Martha.
David tunsi miten pikku olento
jännittyi.
" E i ! " huusi Karen.
"Nukkumaan!" kuului armoton
määräys.
Vasten tahtoaan David laski lap­sen
lattialle. Hän ei tahtonut kiihdyt­tää
Marthaa. Mutta hän ei olisi
myöskään tahtonut että lapsi pakoi-tetaan
noin. Hän katseli onnetonna
kun Karen itkien siirtyi makuuhuo­neen
ovelle.
Karen pukkasi oven aivan auki.
Määräys oli että sen on oltava kiin-ni>.
Martha aikoi hänen jälkeensä,
mutta David tarttui käsivarteen.
He katsoivat toisiinsa. Martha suut­tumuksesta
leimuavin silmin, David
pyytävästi hvinyillen.
"Anna oven olla auki tänä iltana,
Martha."
"Tahdot antaa periksi hänen juo­nitteluilleen",
sanoi Martha katke­rasti,
mutta istuutui jälleen.
Tuli kaunis, aurinkoinen päivä.
Kylmä tuuli puhalsi järveltä, mutta
kun lämpimästi puki ei se ollenkaan
haitannut. Davidilla oli vielä paljon
pi>Ikkyjä metsän laidassa. Hän vei
Karenin muk.innan ulos. juoksentele­maan
hiinen jäle><;iän kun hän kan­toi
niitä.
Riemukkaana juoksenteli Karen.
Ala? järven' rantaankin, aivan yksin,
Davidin seistessä liiterin luona odot­taen.
Hän seisoi töyräällä ja katseli
ympärilleen. H\i>ähteli jalalta loi­selle.
Nauroi järven ryöppyäviille pin­nalle
ja tuulen jäätävälle voimalle.
N Tunsi itsensä niin suureksi ja tärkc;;^
aksi kun oli näin kauas, näin ääret­tömän
suureen paikkaan tullut aivan
yksin! Ja sitten nopeasti, punoitta­vin
poskin, |)elIon poikki jälleeii Da­vidin
luo. ^
"Kareii on herttainen lapsi", sa­noi
David Marthalle heidän istuessa
iltapäiväkahville. Karen hyppelehti.
uJkona; ikkunan alla. "Katsohan hän­tä!
Iloinen ja tanssiva.kuin . .
"Perustatko omastasi ollenkaan,
kun'sinulla on Karen?" sanoi Martha
kylmästi.
David katsoi häneen pitkään. Mut­ta
sitten hän naurahti hyväntahtoi­sesti.
Eihän Martha ollut oma itsen-
. sä näinä vaikeina päivinä.
"Kun se poju vaan pian tulisiin"
sanoi hän ja suuteli vaimoaan.
Seuraavana päivänäkin paistoi au­rinko.
Mutta Karen juoksenteli ul­kona
yksin. David ei tullut kanta­maan
pölkkyjä. Hän haki autoräh-"'
jänsä oven eteen ja sitten auttoi
Marthaa nousemaan istuimelle. Ja
sanoi Karenille nopeasti ja ilman
pienintä hx-^myä: -
"Leiki tässä pihassa, Karen. Pian
tulee Julia täti sinun luo. Älä mene
metsän laitaan eikä järv^en rantaan.
Leiki tässä, tuvan lähellä vain."
Ihmetellen Karen seisoi suu auki
ja silmät pyöreinä ja katseli heidän
lähtöään. Tuo Davidin auto aivan
pelästytti häntä, se paukkui ja rä­tisi
niin! Mutta kun he oli\^t tiellä
menossa, alkoi hän rauhallisena kat­sella
ympärilleen. Koska Marthakin
lähti pois, ei hän enää viitsinyt leik­kiä
pallollansa. Jotain uutta hän
tahtoi. Ja hän katsoi kaihoten liite­rin
edustalle päin. Hetken hän epäröi,
sitten käveli päättäväisenä sinne.
Jo edellisenä päivänä hän" näki tä­män
ihanan rapalätäkön. Mutta Da­vid
oli käskenyt hänen varoa sitä,
ettei vaatteet tahrautuisi. N>n ei Da-vid
ollhit sanonut siitä mitään! Ja
hänen teki niin mieli kosketella ra­paa
käsin!
Hän oli tehnyt jo monta litteää
ja monta pyöreätä mutaleivosta, kun
häi? kuuli pehmeän naisen äänen huu­televan:
"Karen!" Karen!"
Hän nousi seisomaan. Tuvan luo­na
seisoi pitkä täti polkupyörän vie­ressä.
Aivan \neras, jota hän ei ollut
koskaan nähnyt.
"Täällä minä olen!" huusi hän ol­kansa
ylitse ja kjykistyi takaisin lei­pomiseensa.
Julia Owen käveli hitaasti pihan
poikki puuliiterille. Hänen suuret,
tummat silmänsä eivät hetkeksikään
jättäneet pientä olentoa, joka ahke­rana
tahrasi itseään puuliiterin oven
edustalla. Hänen huulensa kaareu­tuivat
hymyyn. Mutaa oli pikku
työskentelijän kasvoilla, takin hihois­sa,
puhumattakaan käsistä!
"Marthan leipiä!" sanoi Karen,
katsomatta ylös.
Julia kyykistyi leipojan viereen.
Sanaa sanomatta hän otti kouralli-sen,
taikinaa ja taitavasti muovaili
tähtimäisen k.akun. "Minä leivon täl­laisia",
sanoi hän
Karen oli oUut varuillaan. Hän oli
odottanut torumista. Hän oli tahran­nut
takkinsa, eikö ollutkin?
Hän katsoi vieraaseen. Sitten hän
katsoi vieraan kädessä olevaa kau­nista
leivosta. Hän nousi seisomaan.
Hänen kasvonsa olivat koomilliset
muta läiskineen ja pyöreine, tum­mine
silmineen. Julian siinä kyyköt-,
täessä oli heidän kasvonsa samalla ta­solla.
He katsoivat toisiaan silmiin,
uteliaina molemmat. He hjmiyilivät
ja Julia pyyhki sormellaan rapaa
Karenin kasvoilta.. ,
"Emmekö mene nyt peseytymään
ja tekemään vähän töitä tuvassa? Sit­ten
ajamme tuolla minun polkupyö­rälläni
meille, minun kotiini.
meen?"
«1
Voi onnen päivää! Julia^kun ojensi
käsivartensa sanoivat hänen silmänsä
"minä teen näin, sillä minä pidän
sinusta. Häiien hymynsä, hänen peh­meä
äänensä sanojvat samaa! "Pidän
siiiusta" sanoi hänen kätensä hellä
kosketus.*^ Voi ^rinkoista päivää!
Illalla hänen ei tarvinnut mennä
pimeään yksin nukkumaan. Julia pu­ki
hänet yövaatteisiin ja otti syliin-
^^,« istuutui tulisijan edessä olevaan
isoon tuoliin. Tuli räiski iloisesti tu­lisijassa.
Tuo mies, josta Julia näyt­ti
pitävän» myös hyvin paljon ja_ jonka
nimi oli Edw*ard, lepäsi sohvalla jä
luki sanomalehteä.
Karen huokaisi ormellisena ja pai­nautui
lähemmä Julian lämmintä rin­taa.
Ja nautti hirveästi kun tunsi
nuo pehmeät käsivarret tiukkenevan
ympärillään. .
^'Minne/Martha ja David meni?"
muisti Karen.
"Hakemaan pienen pientä lastaan.",
sanoi Julia hiljaa. Ja hän katsoi Ed-wardiin.
Mutta Edward ei tiennyt
sitä, hän vain luki.
Karen lepäsi hiljaisena hetken. Sit­ten
hän sanoi vakavana ja kuin pa­hoillaan.
" E i minua haettu. Minä tulin, eikä
minun olisi saanut tulla."
Julia keinutti tuolia hiljaa. Hänen
silmissään kiiluivat k3r^neleet.
Hän alkoi kertoa pehmeästi:
"Oli kerran pikkuinen poika ja
pikkuinen tyttö. Tytön nimi oli Ka­ren,
kuten sinunkin! Pojan nimi oli
KarF. Karen ja Karl aina leikkivät
yhdessä. Karl oli isompi, vähän van­hempi,
ja hän oli oikein kiltti poika.
Hän oli hyvä Karenille ja auttoi hän­tä
ja . . . "
]Mitä hän kertoi, hän tuskin olisi
osannut toistaa. Hän tajusi lapsen
kalvavan ikävän vieraassa ympäris­tössä
ja vailla äidin tuttua ja rakas­ta
hojv'aa. Hän tahtoi saada lapsen
ajatukset iloisiksi. Hän kertoi tal-vjluonnosta,
sen alastomuudesta, sen
lumivaipasta. Kertoi miten Karen ja
Karl löysivät ilonsa siitä.
Vain kerran Karen keskeytti hä­net.
7a se oli aivan kertomuksen alus­sa.
Hän kohotti päätään ja katsoi
Juliaan ujosti hymyillen ja sanoi:
"Kun sataa, vie Karl Karenin ko­tia,
eikö?"
Kun Karen nukahti, keinutti Julia
yhä tuolia hiljaa. Hän katseli liekkei­hin.
Ja 3hä^ uudelleen ja uudelleen
kohosivat kyyneleet hänen silmiin­sä.
"Eikö.se lapsi jo nuku?" kysyi
Ed\vard. haukotellen.
Joka ilta tuon kahden viikon ajan,
jonka hän vietti Julian ja Eduardin
kanssa, kiipesi Karen Julian syliin
iltasella ja kuiskasi ujosti: "Oli Ker­ran
. . Ja joka kerta Julia suuteli
häntä otsalle ja veti hänet lähelle rin­taansa
ja alkoi kiertoa.
"Pilaat .sen lapsen", huomautti Ed­ward
eräänä iltana. "Miten Martha
tulee hänen kanssaan sittten toi-
En usko että hän* kotona odot­taa
tät,ä kaikkea", hymyili Julia.
"Olen iloinen kuu tulee aika vie-dä
hänet takaisin", sanoi Edwar(i
poikamaisen kärsimättömästi, "E^
ehdi minun kan.ssa minnekään. Aina
ajattelet tuota lasta."
J u l i a ; katsoi häneen ja hymyili
Mutta hänen simansa olivat suruUi-
.• set. ^
Tuli päivä jolloin Karen oli vie­tävä
takaisin kotia. Hän seurasi ää-nptönnä
Juliaa, kun hän keräsi vaat-teet
ja leikkikalut pussiin. Eikä Ju-liakaan
ollut puhelias. Hän pjyhki
kyyneleitään: useamman kerran en-
,nenkuin pikku tavarat olivat kaikki
keHttjmä.
Maailma oli kaunis ja puhdas sinä
päivänä. Edellisenä j'önä oli satanut
lunta. ^Metsätiellä, jota he kulkivat
kotia mennessä, oli hiljaista. Karen
katseli ylös kuusten oksille, jotka oli-avt
riipuksissa lumen painosta. Hä­nen
huulensa raottuivat ja hänen sil­mänsä
kävivät pyöreiksi ja kirkkaik­si.
Edward otti lunta käsiinsä ja heitti
4iäntä. Edward nauroi. Juliakin nau­roi.
Ja Karen riemastui. Yhdessä Ju­lian
kanssa he heittivät paljon, pal­jon
lunta iEdwardin päälle. Ei ollut
enää hiljaista metsätiellä!
Kun he jättivät hänet, kun o\-i
kotona sulkeutui heidän jälkeensä ja
hänelle selvisi että hänen todellakin
oli erottava heistä, hiipi hän uunin
taa ja itki itsensä uuvuksiin.
- Hän £uli uunin takaa kun Martha
~^koi kylvettää lastaan. Hän katseli
kummaksuen pientä, kiemurtelevaa
olentoa, joka itki niin kovalla äänel­lä.
"Mene vähän kauemmaksi, Karen,
olet tielläni", sanoi ^Martha. Hän «li
hermostunut ja peloissaan. Lapsen
kylvettäminen oli hänelle vielä suuri
tehtävä. Ja varsinkin kun se noin
itki.
Karen peräänt5'i askeleen, pari.
:Mutta hetken vain hän pysyi loi­tommalla.
Uteliaisuus veti hänet ta­kaisin,
yhä lähemmä. Hän kosketti
sormellaan lapsen päätä.
" E i saa koskea, Karen! Loukkaat
sitä!" huudahti ^lartha terävästi ja
työnsi toisella kädellään pikku sisko­aan
pois.
Taaskin Karen perääntyi. Hän sei­soi
paikallaan ja piteli käsiään sel­känsä
takana. Katseli vain hy\in
tarkkaavaisena. Ja kun Martha nos­ti
lapsen kylvystä ja kääri sen pyy­heliinaan,
istuutui Karen nopeasti
lattialle ja ojensi käsivartensa.
"Anna minun pitää pojua'> P)"}-''
hän.
"Älä hassuttele! Olet liian pieni
pitelemään sitä".
Karenin pää painui alas. Hänen
alahuulensa venyi pitkäksi ja suuret
kyyneleet tipahtelivat hänen syliin­sä.
_ • ,
Illan tullen hän taaskin joutui
menemään yksin nukkumaan, pim^
ään. Uni ei tullut pitkiiän aikaan.
Hän tuijotti peläten pimeyteen. Han
koetti muistaa mikä se joi»
pimeästä niin peloittavana noiiN'^"^-
Jatkuu.
Uikc, jota mc uhiittiimiv.r f^-^K-'-'
viks!, on täysin kauniisti jd '-'o:^'-" '
kaasti$suoritcttuna kuikkiin vai'^''''-
Hukkaanmcnnyin p(i''^'i c^-"'"'"'^
sämmc on sc, jolloin emme ole oUo''
kaan nauranncct. — Champorl.