Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, August 14, 1948

              Turin kohtasinkin onnekkaasti ko­mean
kotinsa alla pienessä koskessa lo­hestamassa.
Hän seisoi onkineen kos­keen
pistävällä kallion nokareella, eikä
huomannut tuloani. 'Kauan katselin
häntä rantapensaiden takaa ja ajattelin,
miten komea hän oli. Hän on tekijä lo-henottamisessakin.
Seurasin hänen tais­teluaan
Idien kanssa. Toisella kädel­lään
hän piti taitavasti kalavapaa ja pi­histi
siimaa peukalolla, timnusteli sit­ten
hetken vapaansa nytkytellen ja kun
tunsi lohen tosissaan haukanneen kiin­ni,
alkoi rullata rimpuilevaa kalaa ran­taan
ja sai saaliin koskesta suoraan sy­liinsä.
*
Niin kauan katselin häntä salaa paju­kon
suojasta, kun hän oli iskenyt valtai­san
kalan liikkumattomaksi ja tyytyväi­senä
rantakivillä seisten nauroi uroteol­leen.
Silloin astuin esiin. '
Turi melkein pelästyi minua ja tuli
luokseni.' Mitenkä sydämeni alkoi ha­kata,
kun hän katsoi minuun mustin sil-minf
Istuin hänen viereensä rantakivil-
, le, kun hän pyysi. Pitkän ajan hän kat­seli
minua kuin olisi aavistanut minun
tuovan tärkeän viestin, mutta kysyi kui­tenkin
kiertäen, olinko tullut Lailaa ter­vehtimään.
"Sitäkin varten'', vastasin, mutta sa­noin
olevan hänellekin asiaa.
"Mitä?" kysyi hän silloin ja kun sa­noin
.•\nrin lähettäneen minut, välähti­vät
hänen silmänsä. Silloin otin repus­tani
kihlalippaan ja näytin sitä ja sa­noin,
tarkkaillen koko ajan hänen kas­vojaan.
"Tämän Anri lähetti takaisin", sanoin
ja kerroin sinun lähteneen etelään ikui­siksi
ajoiksi. Sanoin, ettet tahtonut vie­dä
mukanasi kalliita kihloja, jotka voisi
antaa toiselle tytölle.
Turi puri huultaan, niin että hampai­den
valkeat jäljet jäivät näkyviin. Hän
katseli lipasta, jota ojensin hänelle. Sif-
' ten hän tarttui siihen ja kirosi pahem­min
kuin olen kenenkään poromiehen
kuullut kiroavan, ja samassa sinkosi
kihlalipas hänen käsistään koskeen, va­joten
ikipäiviksi kuohuihin.
En ottanut ensiksi uskoakseni sitä,
mutta se ei siitä muuksi muuttunut. Sil­loin
kyyristyin kivelle ja pillahdin it­kuun,
enkä tahtonut osata sitä lopettaa.
Kauniit lahjat olivat ikuisiksi ajoiksi
man kansan keskuuteen.
Fröbelin ajan saksalaiset johtajat
merkillistä kyllä eivät osanneet antaa
arvoa hänen päämäärilleen samalla ta­valla
kun hänen oma perheensä ei ym­märtänyt
hänen luonnettaan. Hän pai­nosti
yksityistä huomiota lasta kohtaan
"joukkoharjoitusten asemasta. Hän vaa­ti
iloista ympäristöä lapsille siksi kun
tiesi surun kehittävän vihaa. Ylinnä
kaiken hän korosti vapaata leikkiä ja
luovaa toimintaa.
iHäneltä kului kauan* löytää sopiva
nimi laitokselle ja teorialle. Kaksi hä­nen
läheisintä ystäväänsä väittävät ol­leensa
paikalla kun, kävellessään met­sässä.
Fröbel äkkiä huudahti: "Eureka,
minä kutsun sitä kindergarteniksi". Hän
tuskin olisi voinut löytää parempaa sa­naa
sille — "puutarha, jossa kasvit o\'at
ihmisiä", kuten Mrs. Schurz selitti Eli­sabeth
Peabodylle. .-Vuringon valo. läm­pö
ja puutarhurin huoli, joita hän kai­pasi
niin paljon lapsuudessaan, eivät
kuitenkaan riittäneet. Hän painosti,
että kindergartenin kasvien — ollessaan
ihmisiä -7--on annettava oma osuutensa
kehittämällä voimiaan ja kykyjään. Hän
ci halunnut ansarikasvia olivatpa ne
i^uinka loisteliaita ja huomattuja. Hän
tahtoi antaa lapsille puutarhan ja ilmas­ton,
jossa ^ivat kasvattaa persoonalli­suuttaan
ja tehdä "ihmisestä'' tittelin,
/oka on ansaittava.
poissa. En saanut nutä itselleni, vaikka
toivoin. Ei hän lakkaa koskaan sinua
ajattelemasta. Niin ajattelin itkiessä-ni
siinä kivellä. Sitten häpesin itseäni
Turin tähden, sillä hän seisoi kivellä ja
nauroi julmasti kuin olisi paha mennyt
hänen sisäänsä ja nauranut hänen suun­sa
kautta. Silloin nousin kiveltä, enkä
enää katsonut häneen, vaan menin ta­loon
ja päätin olla koskaan enää ajatte­lematta
häntä.
Lailasta sanoen, kun tulin taloon, sain
tietää, että Lailalla oli kuukauden van­ha
lapsi, poika, jonka nimeksi isänsä
mukaan oli annettu Aslak. Se oli koko
talon lemmikki.. Kaikki sitä pitelivät
sylissään ja nukkumaan liekuttelivat.
Ainokainen on aina kaikkien rakas. Sin­ne
jäin minäkin kokonaiseksi viikoksi
ihmettelemään^lasta, enkä enää ajatellut
Turia, vaikka hän joka päivä oli silmis­säni.
En ainakaan ollut ajattelevinani.
Mitä semmoiselle, joka hopeakorut vis­koo
koskeen lohien nielaistavaksi. Ei­hän
semmoisella ole täyttä järkeä pääs­sään.
Niin ajattelin ja mielessäni pää­tin,
etten vilkaise puolella silmällä hä­nen
puolueensa. Muistin,* miten lähtö-yönäsi
sanoit: "Turi on sellainen, joka
ei Välitä niistä, jotka itseänsä tarjoa­vat."
Sen näin itse omin silmin Juok-sassa.
Laila näytteli minulle ilkkuen
kaikkia niitä ajovöitä, pauloja ja kintai­ta
ja jos vaikka mitä pientä lahjaa, joi­ta
he Turille olivat tuonefet. Häpesin,
kun omani olivat niiden joukossa. Nyt
en ollut enää yhtä tyhmä. Lailan kans­sa
toimittelin töitä, livertelin lapsen
kanssa, mutta kun Turi tuli lähelleni,
olin kylmä kuin länsipohjoisen viima.-
Silloin yhfäkkiä huomasin, että se oli
hyvä keino, parempi kuin parhain taika­juoma.
Turi aHK)i katsella minua ja
kuljeksia jälkiäni, vahdata nurkkain ta­kaa
askeleitani. Mutta minä en vain ol­lut
huomaavinani koko poikaa, lauloin
ja nauroin kuin olisi lystiä aina. Kerran
hän kysyi minulta, kun, käärin Lailan
lasta kuiviin vaatteisiin, että miltä mi­nusta
tuntuisi, jos omistaisin sellaisen
elävän poikalapsen, johon vastasin, et­ten
tienn>'t, kun en sellaista koskaan
ajatellut. Niin sanoin, mutta se ei ol­lut
totta. Juuri sellaista olin ajatellut
pidellessäni Lailan lasta sylissäni, että
haluaisin samanlaisen. Sitäkös hänelle
tunnustamaan.
Sitten tulin kotiin eikä mieleni ollut
koskaan ennen niin rauhallinen ja iloa
tä\Tinä, astellessani taas yli tuntureiden
Norjasta Suomeen. Ei sekään sureta,
vaikka tiedän, etteivät hänen sukulai­sensa
minusta tykkää. Sen näin, kun
Turi alkoi minua katsella. Juoksan e-märitä
muuttui heti minua kohtaan.
Katseli kulmainsa alta kuin olisi käär­meen
syönyt, vaikka siihen asti oli aina
toivottanut minut ystävällisesti terve­tulleeksi
taloon. En ole rikas, en ehkä
niin kauniskaan kuin pitäisi Turille ol­la.
Siellä Norjassa on komea ja rikas
tjntö, Kerstin, jota Juoksan väki yrit­tää
saada Turille. Ottakoon Turi rik­kaan
tytön, jos on rikkauden perään.
Se on hänen vallassaan, ajattelin, eihän
pakkokeinoin voi voittaa toista ihmistä
itselleen. "Mutta minun sydämeni- sa­noo,
ettei Turi rikkaasta välitä. Sinus­takin
välitti, joka et olisi saanut yhtään
poroa mukaasi.
Täällä kä\*i se vieras, joka tahtoi si­nut
pah*eluk^nsa. Oletko tyyt>*väi-nen
häneen ja kaupunkiin? Kirjoita mi­nulle
pitkä kirje ja kerro kaikesta, mitä
olet siellä nähnyt. En ole saanut yh­tään
kirjettä koskaan. Tallettaisin kir­jeesi
ikiajoiksi. Jään sitä odottamaan
ensi viikon lopulla viimeistään.
Sisaresi, Ristin."
Ann aukaisi toisen kirjeen. Se ci ol­lut
niin pitkä. Hänen katseensa etsi
senkin sivuilta yhtä ainoata asiaa, mut­ta
hänen isännästään ei siinä puhuttu
Thitään. Ristin vain ihmetteli bl)ko hä­nen
suurella vaivalla kirjoittamansa kir­je
mennyt hukkaan, kun Anrilta ei ollut
kuulunut vastausta, ei mitään merkkiä,
vaikka hän itse oli käynyt suuUisesti
Putrossa tiedustamassa postista. Nyt
hän kirjoitti vielä tämän kirjeen siinä
toivossa, että Anri saisi sen ja vastaisi
hänelle. Ja sitten Ristin kirjoitti, että
he kaikki olivat saaneet uudet vaatteet.
Isä Uulalla oli ihmeesti rahaa, kun ei
Isä Uulalla oli ihmeesti rahaa, eikä Ris­tin
käsittänyt, mistä sitä oli tullut, kun
ei hänen tietämänsä oltu tehty mitään
porokauppojakaan. Ja isä Uulalta on
turhaa saada tietoa sellaisiin asioihin
kuin ovat raha-asiat.
Anri sulki kirjeet takaisin kuoriin
haikein mielin, lukeakseen ne pian uu­delleen.
Ristin ei ollut saanut tietää
totuutta hänestä, hänen todellisesta
kohtalostaan, uudesta isästään ja äiti
Ellikaren nuoruuden salaisuudesta. Ei
hänkään sitä Ristmille koskaan ilmaisi­si.
Mutta jotakin ihmeellisen haikeata
hiipii Anrin mieleen, miettiessään elä­män
kulkua. Syvällä sydämessään hän
sentään tuntee kaipaavansa jotakin sii­tä,
minkä raissä uusissa oloissa öä" ka­dottanut:
tunturin silmänkantamaton­ta
kauneutta, suurta hiljaisuutta, tai
, ehkä vain tunturimajan läheisyyttä. Hä­nen
täytyi pian kirjoittaa Ristinille, että
a i s t in saisi" elämänsä ensimmäisen kir­jeen,
niinkuin hänkin oli tänään saanut.
Ristin oli hänen sisarensa ja Turi Juok-sa
oli kosinnallaan rakentanut heidän
välilleen näkymättömän sillan.
Jospa Turin sydän sittenkin aj^n mit­taan
kääntyisi Ristinin puoleen. Sitä
hän toivoi koko sydämestään.
Sisäkkö ilmoitti päivällisen olevan
vainuina ja keskeytti siten Anrin har­hailevat
ajatukset. Hän nousi ja meni
ruokailuhuoneeseen, jossa isä jo odotte­li
häntä.
— Mitä Ristin sinulle kirjoittaa? ky­syi
isä, kun he nousivat päivällispöy­dästä.
— Kaikenlaista, mitä siellä on tapah­tunut
minun lähdettyäni. Jos tahdot,
niin saat lukea ne? sanoo .Anri ja rien­tää
hakemaan kirjeet.
— Minulle on kaikki sinua koskeva
mielenkiintoista, sanoo isä ja alkaa lu­kea
kirjettä. Kirje tuo jälleen kappa­leen
tyttären ihmeellistä elämää hänen
tietoisuuteensa. .\nri on yhäkin hänel­le
salaperäinen. Tämän tästä hänen
menneestä elämästään pulpahtaa esiin
yllättä\nä seikkoja. Niinpä nytkin hän
hämmästyy lukiessaan Turista. Hän
kysv-y keskeyttäen lukemisen.
— Kuka on Turi, josta tässä niin "pal­jon
kerrotaan?
— .Hän on Norjanpuolen lappalainen,
ja sukua minulle Laila-serkun kautta,
jonka veljen kanssa Laila meni naimi­siin
Juoksan taloon.
— Hän oli siis antanut sinulle lahjo­ja?
Ristin puhuu tässä kihlalippaasta,
— Niin. Turi tahtoi minut vaimok­seen
ja toi kihlat, sanoo -\nri hämmäs-tj'ttä\*
än avomielisesti.
— Mutta sinä et halunnut mennä?
kysyy Teuvo Aamimaa, salaten täydel­lisesti
tämän uuden asian synnyttämän
sekasorron sielussaan.
— En . . . Minä olin jo silloin päättä­nyt,
etten koskaan menisi lappalaiselle
\'aimoksi, vaikka hän olisi rikkaampi ja
kauniimpi kum Turi Juoksa.
— Se oli kai sinussa isäsi suvun pe­rintöä,
vnrkahtaa isä, voimatta salata
äänensä vavahdusta.
— Ehkä, myöntää .\nri, mutta hänen
silmänsä ilmaisevat, että hän ajattelee
jotakin muuta. Hän katsoo isäänsä
kuin miettien, kertoisiko siitä, joka tällä
hetkellä, Ristinin kirjeen virittämänä,
polttaa kuin tuleUa hänen mieltään.
— Mitä ajattelet, Anri? vnrkahtaa isä
kchoit lavasti.
ta minä luulen sen johtuneen siiii
olin mieltynyt kaikesta sydämes
erääseen mieheen, joka ei onut lapna
nen. ^
Syvä hfljaisiius vallitsee huonee
Varoen kuin pelkäisi, e t t ä tvion sy
men avoinna olevat portit voisivat v]
hyvin sulkeutua häneltä, kuin i i
jäädä ainaisesti luottamuksellUesti'
voimiksi, virkahtaa isä viimein heli
ti:
— Olen monesti ajatellut kysji
nulta, keneltä olet saanut tuon pien
sievän sormuksen, sillä se näyttää oi
van sinulle erikoisen rakas?
— Häneltä, josta pidin . . . Hän t
sen täältä etelästä, kun minulla ei
yhtään korua. Minä palvelm häntä tm
turhnajalla kokonaisen vuoden. Oli
kovin lapsellinen sillom, kun en olh
missään ollut, enkä ymmärtänyt hänen
laistaan . . , Luulin, että hän nipeais
pitämään minusta, vaikka olinkin lappa
lainen. Hän oli minulle h y v ä kuin lap
selle . . . sentähden sydämeni erehty
. . . Vasta täällä kaukana olen oppbm
ajattelemaan kaikkea selvemmin ja jär-kevämmin.
Hänen oikea morsiamecsa
tuli majalle eräänä p ä i v ä n ä . Silloin mi­nä
lähdin sieltä, ilmaisematta heille, et­ten
enää tulisinkaan l a k a i s i n . Siitä Ris-tinkin
puhuu kirjeessään. Olin musta­sukkainen
ja katkera kulkiessani pois
majalta, mutta nyt myöhemmin oh
ymmärtänyt, kuinka sopivalla ajaSa
sieltä lähdin, sillä e h k ä en olisi nyt tässä,
jos nainen ei olisi t u l l u t majalle, ja minä
lähtenyt sieltä.
— Niin, se on t o t t a . .\nri. Kaikki
elämässä käy niinkuin k ä y d ä pitääkiD,
sanoo isä. Tytär oli siis jo ehtinvi ko­kea
ensi rakkauden h i e n o n hurmion, kn-vitella
onnesta ja kokea ensimmäisen
pettymyksen karvauden. Tuo näkyi
yhäkin vallitsevan h ä n e n sydäntään,
mutta Anrin täytyi vapautua hänen
muistoistaan. Hänen t ä y t y i saada nuo­ria
ystäviä, jotka tuovat tullessaan uu­sia
virtauksia hänen e l ä m ä ä n s ä . A^ksi-näisyys
ei tästä lähtien ole hänelle hy­väksi.
Ja sitten joskus tulee hänen elä­määnsä
uusi rakkaus, mutta sitä ennen
isä tahtoo pitää hänet luonaan kauan.
Heidän keskustelunsa p ä ä t t y } ' äkkiä
ja, he jäävät kuuntelemaan eteisestä
kantautuvaa nuoren t y t ö n innokasta
ääntä, joka kysyy s i e l l ä enoaan.
— Siellä tuntuu olevan Hillevi sinun
serkkusi, virkahtaa Teuvo Aarnimaa
nousten.
— Samassa o v i a v a u t u u k i n ja nuori
tyttö astuu yli k y n n y k s e n , ojentaen kä­tensä
enolleen, m u t t a katse t ä h d ä i tm
hämmästyneenä nuoreen tyttöön, joka
istuu lepotuolissa.
— Eno, minä en malttanut olla tu]^
matta. En suinkaan vain häiriL^ tei­tä?
Kun kuulin, e t t ä olette jo palan­neet,
ei mikään voima olisi saanut mina
pysymään kotona. Olen odottanut teitä
joka päivä palaaviksi. Eno. isoäiti oS
kertonut kaiken ä i d i l l e jn äiti kertoi e-räänä
iltana minulle. Minii olen siitä
lähtien ollut aivan poissa suunniitaK-Monena
yönä olen n ä h n y t unta uudesta
serkustani.
— Niin, tässä hän nyt on. sanoo Tea-vo
Aamimaa.
Hillevi tulee Anrin luo silmät kirk­kaina
ihastuksesta, suupiclissii herkb
liikutuksen värinä.
— Eno, eikö meissä ole hiukan s^^rJJ
näköä? Sen isoäitikin oli huomansa
ja nyt näen sen itse, sanoo HilIc\T Ve­rneri
ja enon t a r i n a n lumouksen vallis­sa
h ä n s u l k e e t ä m i i n ihmeellisen >erl'^
sukulaisrakkaudella syliinsä.
— Minusta on hausk.nn. e t t ä f<" ' ^ ^^
olette nyt tutustuneet tiaisiinne. Ann^
ci ole täällä vielä yhtään
vää. Sinä otat hänet nyt hoiviisi ja ^
hänet mukanasi nuorten ystäviesi Jou­koon,
ettei hänen aikansa tule p : i " ^
smi. orsMiuiskhiUuoi lsihinaäs i nyjto uvdaaint, s.«u^lhinaosoc i^isJ
Se saattoi olla suvunpcrmtöä, mut- Aamimaa, katsellen onnelli
sm; 4 LAUANTAINA^ ELOKyUN 14 PÄIVÄNX, }94B