Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, July 3, 1948

              olisit tullut vastaan. Vieraan oppaan
kanssa olen tullut tännfe Putron kylästä
asti jalkaisin tässä hirveässä helteessä
ja millainen tie, vaivainen kinttupolku,
joka nousee ja laskee aina vaan, eikä
loppua tahdo tulla koskaan.
— Ihana kinttupolku,. . . Onnellista,
että olet samonnut sen, sinä, Elisa!
— Ja saanut rakot molempiin kanta-päihini.
Katsohan, Jarkko, kuinka kau­heassa
tilassa jalkani ovat.
Nainen istuutuu portaille, potkaisee
punaiset sandaalikengät jalastaan ja
ojentaa jalkojaan isäntää kohden. Ja
isäniä kumartuu, ottaa molemmat jalat
käsiinsä, puristaa niitä nilkoista niin,
että nainen alkaa nauraa kikattaa ja
sitten isäntä tarkastelee kantapäitä ja
puhuu hellästi:
Xe paranevat äkkiä täällä. Tun­tuu
suloiselta, että olet saanut kärsiä
hieman ruumiillista kipua päästäksesi
minun luokseni.
Anri on kuunnellut tarkkaavin korvin
jokaisia isännän sanaa j a katsellut ver­kon
lävitse vierasta j a isäntää. Milloin­kaan
hän ei voi unohtaa hiventäkään
näiden hetkiensä näkemästä. Ensim­mäinen
tuska on taittanut kärkensä . . .
Huumaava tyhjyys vain hivelee kuin
hyisin sormin hänen sydäntään, ''Sitten
kun etelän onies jättää", oli Turi niin
varmasti sanonut. Hän olL ollut kuuro
Turin mustasukkaisille puheiUe. "Ete­län
mies ei koskaan ota lappalaisnaista,
vaan valitsee oman • heimonsa naisen".
Nyt se poreilee kirvelevänä totuutena
Anrin sielussa, murskaten kaikki hänen
toiveensa.
— Auri, kun olet saanut kalat säi­löön,
laitat heti aamiaista ja kahvia.
. — Eikö siis olekaan tarpeellista men­nä
Putroon? sanoo Anri vastustushalua •
äänessään.
— Xyt et mene minnekään, .Anri hy­vä,
kun tuli vieraita. Ehdit vielä myö-hemmälläkin
sinne, sanoo Jarkko.
Sitten nainen pujottaa kätensä isän­nän
kainaloon ja he menevät sisälle ma­jaan.
'
Loukattuna, kirvelevät vedet silmis­sään,
Anri lopettaa verkkojen vapeille
laiton. Sitten hän nopeasti siivoaa ka­lat,
panee ne suolaan ja vie kellariin.
Kellarin viileässä ilmassa hänen ajatuk­sensa
ikäänkuin selkenevät. Hänen ai­noa
kiihkeä ajatuksensa on päästä pois
tuon pahan, ilkeän naisen lähettyviltä,
jota hänen isäntänsä vaatii kaiken l i ­säksi
palvelemaan. Pois myöskin isän­nän
luota . . , ikipäiviksi, voidakseen
unohtaa kaikki unelmansa.
Polttavan kiihkonsa vallassa hän val­mistaa
ruokaa, paistaa lohta, keittää pe­runoita
ja kuuntelee hiljaista puheenso­rinaa
isännän puolelta verhon takaa.
Hän kuulee vain sanan silloin tällöin,
eikä ymmärrä, mitä nainen kertoo. Het­een
on majassa taas aivan hiljaista.
Kuuluu vain naisen onnekkaita hen­käyksiä.
— Pois, pois . . . soi uusi, villi sävel
Anrin sielussa. Kuin sokaistunut lintu
hän tuijottaa eteensä . . . Hän voisi
vaikka heittäytyä koskeen. Hän voisi
tehdä tunteettomin sydämin tänä päi­vänä
mitä tahansa . . . Ja hän tekeekin.
Tuska nostattaa polttavat lieskat hänen
poskiinsa ja sytyttää silmiin kummas­tuttavan
syviin ja samalla harhaavan
'^atstfn. Hän kumartuu vuodettaan
'kohden, vetää sen alta suuren korinsa,
ottaa esiin parhaat vaatteensa ja sulloo
reppuunsa. Turin kihlat hän ottaa myös
"mukaansa. Raamatun hän ottaa vii-
"^:>cnä ja vie repun ulos, piiloittaen sen
a^as tienmutkan taa.
— Kaikki on valmista. .Saanko nyt
^'i^ Putroon? kysyy .Anri.
Anna tytön nnennä, niin saamme
«I^-i kahden. Hän on aika kiusallinen
^^V^c. kuulee Anri naisen kuiskaavan.
Voit lähteä, .\nri, ja onnea matkal-ämet
toistensa kjo
Kirj. A - ^ N—i
Kevään tullen kuulivat Matti ja E l -
ma että Olavin ja Elisan avioliitto oli
päättynyt avioeroon, ja että Olavi oli
lähtenyt «matkailemaan kaukaisia työ­maita
kohden.
"Voi poloisia", sanoi Elma. "Kyllä
se on ikävää kun — kun noin käy."
"Paljonhan tuota alkaa olla. Ja odo­tahan
kun sota loppuu, niin sitten sitä
vasta onkin. Solmiavat avioliittoja nyt
niin ajattelemat tomasti —"
"Mutta Olavi ja Elisa eivät kuulu
niihin! He viettivät niin monta vuotta
yhdessä!"
"Monta onnetonta vuotta", sanoi
Matti, haukotellen leveästi.
"Miten voit tuolla lailla niin vaka­vasta
asiasta?" huudahti Elma kiivas­tuen.
"Kah — noh — eihän sitä sovi muu­tenkaan.
Ei niitä saa niin vakavalta
kannalta ottaa, tuollaisia asioita. Kuka
tietää vaikka sinä ja minäkin vielä kyl­lästyisimme
toisiimme —"
"Matti!'»
"No — leikkiähän minä — tuota —"
Matti nousi tuolistaan ja astui Elman
luo. .Hän kosketti hellällä kädellä vai­monsa
päätä. "Anna. anteeksi — se oli­kin
sopimatonta leikkiä minulta. Meitä
ei eroita muu kuin kuolema, eihän?"
Matti oli oikeassa.
Hän sai surmansa metsätöissä viisi
kuukautta myöhemmin.
« * •
Oli taaskin vuosia kulunut, ja aika
muuttunut, kun Olavi johdatti askelei­taan
tutun kaupungin suomalaiselle haa-lille.
Päästyään lähemmäksi hän kuuli
äänekästä pianon rumputusta ja mete­löivää
laulua salista, ja aika töminää,
kun* nuoret jalat mittasivat salin lattiaa
juoksussa.
Olavin suupielestä hävisi katkeroitu­neet
laskut. Hän hymyili. Ja kun hän
avasi salin oven, vihelteli hän keveästi
yhtä uusinta ja suosituinta tanssikap­paletta.
"Heipä hei!" tervehti hän nuorta
joukkoa, joka oli käynyt hiljaiseksi hä­nen
astuessa sisään. "Ollaänkos jo kai­kin
täällä?"
lesi. Varhain aamulla olet täällä taas.
— Kiitos, virkahtaa .Anri. Jotakin
muutakin hänen pitäisi sanoa, mutta
sanat eivät tule kuuluviin. Hiljaa hän
painaa majan oven kiinni.
Helteinen tuuli hulmahtelee vastaan,
kun hän lähtee-astumaan tietä. Kään­teessä
hän katsoo taakseen. Maja on
auringon loisteessa. Koivut pihamaal­la
herkän vihreissä lehdissä . . . takana
nousee loivasti tunturin rinne ja sen
kaljun laen yläpuolella on ylhäinen tai­vas,
hiljalleen liitävin pilvenhattaroin.
Tuota hän ei näkisi enää koskaan,
kohahtaa äkkiä Anrin sielussa tukahdut­tava
nyyhky. Hän nostaa repun sel­käänsä
ja kääntyy pois ja lähtee jatka­maan
kiireistä matkaansa, kyynelten
vieriessä valtoimenaan pitkin polttavia
poskia.
Mutta mistään pahasta tietämättö­mänä
ryntää Ressu häntäänsä heilu-,
telien hänen ohitseen, juosten kappaleen
matkaa ja jääden sitten odottamaan
emäntäänsä. Se on tietävinään,. että
nyt mennään tavalliselle matkalle Put­roon,
— Ressu, takaisin! komentaa Anri,,
Etkö usko, että sinun täytyy palata
takaisin isäntäsi luo. Kuuletko, et ole
minun koirani. Hän tarvitsee sinua.
Koira jää silmänräpäykseksi seiso­maan
polulle Anrin edetessä, mutta sit­ten
.se unohtaa komennukset ja laukkaa
taas pitkän matkan edelle.
(Jatkuu).
"Meitä on liikaakin", sanoi nuorison
joukosta yksi. "Lapsilla on jotkut har­joitukset
myös. Voimmeko samalla ker­taa?
Hekin tarvitsevat pianoa."
"Ja kuka on heidän opettaja ja missii
hän on?" kysyi Olavi, istuutuen piano-tuolille
ja ottaen esiin lauluvihkoja.
Hänellä oli ohjattavana näytelmä, tuo
vanha tuttu monine lauluineen, jossa
hän i,tse esiintyi tällä samalla haalilla
vuosia ja vuosia sitten.
"Joku nainen. Emme tunne häntä.
Hän lähti talonmiehen puheille äsken."
"Vai niin. Xo tulehan Kalle, niin
aletaan tätä sinun lempilauluasi ensin."
":Mitä — tuota rakkauslauluako? E i ,
muuta —" •
Olavi naurahti. "Toi.set sinä jo osaat.
Tule vain — ja tytöt, älkää te kovin
tirskuko. Vakavia asioita nämä rakkaus-asiat,
kuten tuletta ennen pitkää huo­maamaan."
"Minusta tuntuu että minä olen liian
.nuori tähän os^an", mutisi Kalle kat­soen
, tuskallisena ympärileen. Hänen
kasvonsa punoittivat korvia myöten.
"Joutavaa", sanoi Olavi hyväntah­toisesti.
"Olet kuuden jalan mies. Mas­keerattuna
sinä tulet näyttämään kah­denkymmenenviiden
vuotiaalta aivan
helposti,"
"Kun ei siinä olisi niin paljon rak­kautta
— ja suutelemista — ja sellais­ta,"
Kalle nojautui pianoa Vasten ja
katsoi Olavia. "Oletko ihan varma että
et löydä jotain toista sopivampaa tälle
osalle?"
"Mieheltä miehelle — olen!" Olavi
katsoi vakavasti nuorukaiseen.
"No, ei siinä sitten mikään auta. Tuo­ta
— aletaan siitä —" ja Kalle kosketti
sormellaan nuottivihkoa.
He lauloivat yhdessä, Olavi ja Kallo.
Nuoret ja lapset lopettivat naurunsa ja
kuiskailunsa ja kävivät hiljaisiksi. Yksi
toisensa jälkeen he vetäytyivät lähem­mä
laulajia.
Olavin ajatus meni menneisiin aikoi­hin.
Jospa nämä nuoret saavat näytel­mistä
ja lauluista niin paljon sisältöä
elämälleen kuin he ennen saivat, niin
kaikki on hyvin. Silloin on suomalais­ten
kulttuuritoiminta jatkuvaa vielä
monen monta vuotta. Ja miksikä eivät
he saisi. Tosin heidän joukossa oli niin
monta joka ei osannut lukea suomea,
eikä edes kunnolleen puhua sitä, vaikka
heidän vanhempansa olivatkin suoma­laisia.
Ottaisi aikaa ennenkuin he täy­delleen
ymmärtäisivät mistä lauluissa
lauloivat, mistä näytelmissä iloitsivat
tai kärsivät. 'Mutta ajan kanssa, ja
kärsivällisen ja ymmrätäväisen ohjauk-^
sen kanssa, vaikeudet tulisivat kyllä
voitetuiksi ja he kiintyisivät yhteisiin
harrastuksiin, aivan kuten toiset nuoret
polvet ennen heitä.
Laulun puolivälissä huomasi Kalle
miten Olavi py.sähtyi äkkiä .miten hänen
silmiinsä ilmestyi hymyn häive. Mutta
se hävisi niin pian ja hän lauloi taas
niin kuin ei pysähtynyt olisikaan, että
Kalle kuvitteli nähneensä näkyjä.
". . . kohtalo sulkuja rakentavi
vie sydämet toistensa luo."
Laulu loppui. Kalle huokaisi syvään
ja katsoi salavihkaa tyttöihin. Olavi kai­voi
taskustaan .«savukkeen ja sytytti .sen,
otsansa laskui.ssa ja silmänsä puoli um­messa.
Joukko heidän v-mpärilään alkoi
liikkua.
Nainen, joka oli tullut sivuovesta
sisään laulun loppupuolella, seisoi l i i -
kahtamatlomana lähellä Olavia ja kat­soi
häntä. Hänen huulillaan oli hymy,
mutta hänen silmissään kiilui kyyne­leet.
Ehkäpä hänen katseensa vaikutuk­sesta
Olavi odottamatta pyörähti ym-pari
pianotuoUlla ja kääntyi häneen
päin.
" E l m a ! " Hän lausui nimen hiljaa ja
pehmeästi. Hänen silniänsii suurenivat
ja kävivät sinisenimiksi. Hän nousi hi­taasti.
"Täällä sitä sitten taas tax^attiin, Ola­vi,
kaikkien näiden pitkien vuosien jäl­keen."
" N i i n . Täällä, missä tuttavuutenune
alkoikin. Minulla ei ollut aavistusta­kaan
että olet näillä mailla, Elma."
Olavi yhä piteli Elman käsiä omis­saan.
Sy\*ä rauhallisuus täytti hänen
mielensä ja hänestä alkoi yhä valta­vammin
tuntua että elämä olikin hyvää
ja täydellistä.
"Jouduin tänne aivan sattumalta",
sanoi Elma. "Olen ollut kaukana näiltä
seuduin viimeiset vuodet. Mutta kuu­kausi
sitten tulin tyttäreni pyynnösiä.
Hän ei ole terve — tulin hoitamaan
hänen lastaan ja talouttaan kunnes hän
jälleen vahvistuu. En aikonut tänne
takaisin koskaan. Ajattelin, että uudes­sa
ympäristössä ja seurapiirissä virkis­tyisin
paremmin. — Ei se tuntunut hy-vä]
f& sielläkään. Olin niin onneton yk­sinäisyydessäni,
vaikka tovereita kyllä
oli paljon."
"Minä ymmärrän", sanoi Olavi hil­jaisesti.
"Minä olen hakenut paikkaa
itselleni myös, mutta en ole osanuut
asettua minnekään .Tulin tänne joku
viikko sitten, minäkin. En aikonut tulla
. . . mutta aivan sattumalta asiani
menivätkin niin että oli tänne matka
edessäni. Siskoni asuu täällä vielä ja
hänhän vaikutti minunkin tulooni. Hän
johtaa laulukuoroa taas, tiesitkö?"
"En! Sehän on hanskaa. En tiedä pal­joa
asioista täällä. Satuin tänne tuon
lapsijoukon kanssa, kun heidän vaki­tuinen
ohjaajansa, eräs minun hyvä tut­tava,
on sairaana ja hän niin tahtoi
lapsille saada jonkun uuden laulun sa­nat
ja säveleen nyt heti, että ehtivät
oppia sen ajoissa kevätjuhliin. Sen
vuoksi sattui näin, että tulimme sa­maan
aikaan nuorison kans.sa."
"Mainio voimannäy^tös. Kahdet har­joitukset
yhteen aikaan ja molemmat
nuorten. Ei olisi tällaista voinut edes
kuvitella silloin kun haalien ovet olivat
suljettuina."
Elma huomasi vetää kätensä vapaik­si.
Hän vilkaisi säikähtyneesti Olaviin.
"ÄVä. noin", sanoi Olavi tuskin kuu­luvasti",
nehän tykkäsivät levätä siinä."
"Jos minä nyt menen ja ja''en lapsille
laulun .sanat, luen ne jonkun kerran yli
heidän kanssaan, ja soitan ja hyräilen
sävelettä jonkun minuutin, niin .sopiiko
se teille ja nuorelle joukollenne?" ky.syi
Elma teennäisen vakavasti.
".ainoastaan siinä tapauksessa että
jäät illaksi tänne ja odotat kunnes
minä olen vapaa ja voin .saatella sinut
kotiisi", vastasi Olavi, yhtä vakavasti,
"N'o — en tiedä . . ." Odottamatta
Elma naurahti iloisesti. "Olet sittenkin
vielä sama Olavi! Kyllä, kyllä mielelläni
jään odottamaan sinua."
"Tiesinhän sen."
Kello oli lähellä puolta yötä - kun
harjoitukset olivat yli ja joukko poistui
haalista. Elma ja Olavi jäivät viimei­seksi.
He kulkivat hitain a.skelin läpi salin,
katsellen vastamaalatuillc seinille huo­mioiden
kaikki ne puhdistus- ja kor­jaustyöt
joita toverit olivat vapaiieh-toisesti
iltatöinään suorittaneet, kun
haali oli heille luovutettu takaisin.
"Voimannäytöstä sekin", sanoi Elma
liikuteltuna. "Kun vaan .«saadaan jouk­komme
taas koolle ja toimimaan. On
ollut tilanteita ja tapahtumia jotka ovat
.sen hajoittaneet. Mutta me .saamme
sen kyllä koolle jiilleen."
"Se on alulla. Kyllä se siitä kasvaa",
vastasi Olavi, ottaen Elman kädcti o-maansa.
"X'yt jätiimme vakavammat
L A U . ^ N T A I N A , HEINÄKUUN 3 PÄIVÄNÄ, 1948 SIVU S