Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, June 7, 1941

              . « u . ;.;.j|ir>.j^*„«,A.l.J,
Sivu 4 LAUANTAINA, KESÄKUUN 7 PÄIVÄNÄ 1941
5
"Entä Aleck? Vieläkö yhä olette
kirjoitelleet toisillenne?"
"Kyllä, mutta — en saanut vas­tausta
viimeiseen kirjeeseeni, jonka
kirjoitin huhtikuussa." Laura koetti
Jiaurahtaa, jatkaessaan teennäisen
iloisesti: "Silloin hän oli juuri tutus­tunut
Pearliin, ja kirjeestä, jonka sain
häneltä siihen aikaan, ymmärsin että
heillä oli niin paljon menoa yhdessä,
jettä Aleck ei ehtinyt kirjoittamaan.
: '^Kirjeet varmaankin ovat terve­tulleita
yksinäiseen elämään?"
^Ovat! Oh, miten tervetulleita ne
ovatkaan!"
. "Aiotko sinä vielä kouluun syksyl­lä,
vai joko pidät että se riittää?"fRo-nald.
pysähtyi sytyttämään paperos­sin.
Hän vilkaisi tyttöön, tahtoen
ftähdä miten kysymys vaikutti hä­neen.
Ronald oli arvellut, miksi hän
itki metsän yksinäisyydessä. Yksin
ie, miten hän puristi kirjojaan rin­taansa
vasten jä miten hän niihin
Auodatti kyyneliään, ilmaisi surun
syyn.
nald. "Minä luulin että se on puute.
Kirj. DELLA M . ^
'Minä mma aloitti Laura
pysähtyen hänkin. Mutta sitten iiän
käänt3ri ja jatkoi matkaansa. Ronald
joutui kulkemaan harppa-askelin et­tä
taas pääsi hänen rinnalleen.
"Niin, miten sen koulun kanssa
on?" kysyi hän armottomasti.
"En jatka", vastasi Laura kyl­mästi.
"•Mutta miksi et? Jack veljesi
sanoi uskovansa että sinä tahtoisit
käydä koölua pitemmälle. Pearl ei
ollut opinhaluinenja siksi hän jätti
koulun vuoden kuluttua ja meni työ­hön.
;Hän nauttii kaupungin elämäs­tä,
ei koulusta. Mutta sinä . .
" E i puhuta siitä! Minä — minä
olen kouluni nyt käynyt, siinä kaik­k
i ."
He kulkivat äänettöminä pitem­män
ajan. Kesätuuli huojutti puiden
latvoja heidän yllään, mutta tiellä oli
hiljaista ja suojaista. £i edes linnut
laulelleet täällä varjossa. Olivat ila­koimassa
aukealla, auringossa.
"Aleck läpäisi tutkintonsa", virk­koi
Ronald vihdoin. "Ensi vuonna
hän voi jo opettaa. Jos saa paikan."
"Mutta hän jatkaa vielä opinto-jaankin,
eikö? Minä ymmärsin hä­nen
kirjeistään, että hänellä on pyr­kimys
päästä matematiikan ipestarik-si.
tarkoitan, korkeakoululaisille sitä
opettamaan."
"Se oli hänen tarkoituksensa." Ro­nald
heitti paperossinsa tielle ja as­tui
sen päälle tarpeettoman rajusti.
*Se oli hänen tarkoituksensa", toisti
hän. "Mutta ei kai siitä mitään tule
— nyt."
"Miksi ei?"
"Laura, kuulithan kun pyysin saa­da
kertoa sinulle jotain, kun esitin
Pearlille ja Aleckille,^ttä he menisi­vät
edellä?"
"Kyllä — ja olen odottanut mitä
se olisi."
"Se on heistä." Ronald käveli ot­sa
rypyssä, katse maahan luotuna.
^'He rakastuivat toisiinsa heti ensinä-kemällä
— niin kertoivat minulle.
Koulun päätyttyä he menivät — a-vJöliittoon."
"Kuka?"
Pearl ja Aleck."
Laura ei sanonut sitten mitään, ei­kä
Ronald odottanutkaan hänen mi­tään
sanovan. He kulkivat vaiteliai*
na lopun matkaa. Mutta saavuttuaan
peltojen laitaan sanoi Ronald:
"Emmekö anna heille aikaa kertoa
\'anhemmillesi? ^Mielelläni katseli­sin
peltoja ennenkuin menemme tois­ten
luo. 'Muistathan että Aleck ja
minä ennen asuimme farmilla myös?
Tämä on kuin kotia tiiim l Katsohan
vaan komeata apilaa! Se on niitet­tävä
hetimiten, Laura."
"Huomenna."
"Monasti olen toivonut ettei isä
olisi myynyt farmiamme. Mutta äi­din
kuoltua ei hän viihtynyt enää siel­lä,
ja kun sai hyvät kaupat, niin mi­täpäs
siinä. Mutta ikäyöin usein sin­ne.
En kai minä viihtyisi farmilla,
jos se siihen tulisi. Olen jo niin mon­ta'
vuotta elänyt kaupungissa, että
farmielämä piisi luultavasti liian hil­jaista.
Ja olen tottunut kahdeksan­tuntiseen
työpäivään . . . Niin, ei
ijiinusta tulisi farmaria, luulen. ma!
. . .Katsohan vaan, tuolla on jo tuon
heinäpellon laidat niitetty! Teillä
on siis hevoselle jo niittokone. Sehän
on hyvä. Jack veljesi kertoi, miten
taitavasti sinä osaat hevosta ajaa,
Laura."
"Ei hän ole nähnyt,"
' E i hän ole ehtinyt kotia, kun hä­nelläkin
on aikomus mennä avioliit­toon.
Kyllähän tiedät siitä?"
Laura kääntyi katsomaan häneen.
Ujous ja pidättyväisyyi öli vähitel­len
hävinnyt hänen käytöksestään,
toisen puhellessa. Nyt hän katsoi
mieheen vapaasti ja rauhallisesti ja
hänen huulillaan leikitteli pieni hy­my.
"Ihmeelliset silmät!" välähti aja­tus
Ronaldin mielessä hänen vastates­sa
hymyilyyn.
"Olet aivan kuin yksi perheestäm­me,
Ronald," sanoi Laura. "Tunnet
meidät k a i f v i niin hyvin."
"Mutta olemmehan me timteneel-kjn
toisemme.jo vuosia. Aleckin kir­jeistä
minä opin tuntemaan teidät,
ja hänen kirjeistä sinä meidät, eikö
niin? . . . Niin, Jack on tavannut mi­tä
herttaisimnian suomalaisen tytön.
Hän nyt huolehtii vain siitä että saisi
sen verran dollareita kokoon että voi­si
ottaa sen suuren askeleen. Hm!
Eipä Aleck muistanut sitä puolta a-sia?
ti ajatella."
H? n:".';ivät alas talon pihalle tääl­tä.
Ja he nl!---ivat, että Aleck ja Pearl
vasta nyt olivat ehtineet pihamaan
portille.
"Minä näytän s"nul'.e jotakin, jota
en ole vieraille ennen näyttänyt",
sanoi Laura odottamatta. "Tule!"
Laura poikkesi sivuun, kulki ^hei­nämaan
laitaa, kiipesi yli aidan, kul­ki
kai-jälaitumen nurkkauksen poikki
ja hävisi lehdikköön.
"Tule vain, se on tässä lehdikön
toisella puolella", sanoi hän jälkeen
jääneelle Ronaldille.
Ronald kuuli puron solinan kul­kiessaan
kumaraisena lehdikössä.
Kun-hän N^apautui siitä, oli pniro hä­nen
jalkainsa juuressa. Eikä vain
puro, mutta juhlallisessa epäjärjes­tyksessä
kasvavia monivärisiä kuk­kia.
Isonläisia kivenlohkareita nousi
siellä • täällä niiden keskellä. Toisel­la
puolella oli pieni \Hhreä nurmikko
ja sen laidassa pieni mökki.
Hän katsoi tyttöön. Tämä seisoi
{X)sket punoittavina katsellen häneen
tutkivasti.
"Tämä on kaunista, Laura", sanoi
Ronald hiljaa.
Laura katsoi häneen vieläkin. Sit­ten,
tyytyväisenä, hän alkoi kertoa.
"Tuo mökki tuolla, sen rakensi Hen­ry
pikkupoikana. Hän kasvatti tääl­lä
perunoita, mutta joka vuosi joko
lehmät tai lampaat ne söivät hänHtä.
Hän kyllästyi ja jätti paikan, kilinä
otin sen sitten omakseni. Olen kor­jaillut
mökkiä ja kökeiTUu eri knhka-
. lajeja täällä. Ja lujittanut aidan.
Tulen tänne usein viettämään jouto-hetkiäni."
"Talvella", virkkoi Ronald miet­teissään'
*'eikö puro talvella tulvi ja
vie kiikat muhineen mennessään?"
" E i , sillä tuolla ylempänä on haa-raoja.
Ohjaan veden siihen talvella."
He seisoivat siinä äänettöminä sit-.
ten, katsellen. Ja kun he lähtivät
pois, sanoi Ronald:
'tEn koskaan unhoita että näytit
"minulle tämän heti ensi päivänä, Lau­ra.
"En ymmärrä miksi, mutta minä
tahdoin että tiedät siitä."
Päästyään lehdikön toiselle puolel­le,
näkivät:be portailla joiikuh seiso­van
ja kädellään varjostavan silniiään
auringolta.
"Äiti", sanoi. Laura. "Hän hjiiöJeh-tii
. Tule, juostaan .ja.koetetaan
olla hyvin. iloisia, Ronald."
Nauraen ja läähättäen he ^apui-vat
portaiden eteen. Ja Ronaldin
tarkka sihnä keksi miten tutkivasti
äiti; katsahti tyttäreensä ja roiten sit­ten,
nähtyään nuo nauravat nuoret
kasvot, hänenkin otsansa kirkastui..
^'Tervetuloa, Ronald.Ralston^', sa­noi
äiti, pistäen luisevan kätensä
nuoren miehen ojennettuun käteen.
"Tulkaa nyt sisään. Kahvi on jo
keitettynä."
Mutta äidiri katse viipyi nuoren
miehen ymmärtäväisissä silmissä. Ja
huomaamatta sitä itsekään; hän pu­risti
vahvoja nuoria sormia uudelleen,
fiänen väsyneissä, vajonneissa sil-mis3ään
leimahti lämmin liekki.
"Laura on hyvin äitingä näköinen",
sanoi Ronald hänelle, heidän siirty­essä
tupaan.
"Niin", hymähti äiti hellästi.
"Nuorena olin hyvin samanlainen
kuinhan. Meillä on sama nimikin."
Pearl tahtoi.muistella menneis)ryt-tä.
Hän kertoili siitä ensimmäisestä
kirjeestä, jonka Laura kirjoitti ja
postimerkistä, josta Laura nuoli lii­man
pois. Ja miten Aleckin kirjeitä
hartaasti odoteltiin, ja miten hartaa­na
Laura istui niitä vastaamaan. Ja
sitten siitä kuvien vaihtamisesta. Ko­vin
häntä nauratti muistellessaan mi­ten
hämmästynyt Laura oli kim sai
tietää että se ei ollutkaan hänen ku­vansa,
josta Aleck kirjoitti niin ihail­len.
"Ja Aleck sanoi, että hän jo silloin
rakastui minuun!" Pearl nojasi pos­keaan
miehensä olkapäähän.
"Laura", sanoi äiti tällöin raskaas­ti
omalla kielellään, "eiköhän sinun
pitäisi käydä jo kanoja katsomassa.
Ne pienimmät kananpK)ikaset voivat
olla jo jotain vailla."
•Ronald ei ymmärtänyt noita sano­ja,
mutta hän ymmärsi niiden todelli­sen
tarkoituksen, kun näki Lauran
nyökkäävän ja pian sitten poistuvan
huoneesta.
Ronald piti vanhuksista. He ei­vät
kumpikaan puhuneet hänelle
montakaan sanaa, mutta sittenkin he
voivat vaihtaa paljon ajatuksia keske­nään.
Hymähdys, katse, pään nyök-käy$.
Oikealla hetkellä vaihdettuna
ne merkitsevät enemmän kuin sanat
olisivat voineet merkitä.
Ronaldin huomio kiintyi erikoisesti
äitiin, sillä äiti oli sairas. Oli sairas,
mutta ei tunnustanut sitä edes itsel­leen.
Työ?kenteH, puheli ja naurah­teli,
ja joka hetki tunsi tuskaa ruu­miissaan,
"ilutta Laura tietää", ajatteli R©:
joka estää hänet koulua jatkamasta
Erehdyin. Nyt ymmärrän."
Ronald kuljeskeli ulkosalla Tuo­maalan
mukana. Illalla hän meni na­vettaan
lypsämään lehmää.
/'Poikasena se kävi minulta hyvm^^
hän vakuutti Lauralle, heidän valmis­tautuessa
istumaan lehmien viereen
"Lemmikki on lempeä, mutta kyllii
s6k>n osaa potkaista jos asiaa tulee"
varoitti Laura. "Huuda mimit a-puun,
jos hätä tulee!" lisäsi hän, is­tuutuen
toisen lehmän ääreen.
Tasaisesti kuului maito juoksevan
kiuluun Lemmikiltäkin. Laura.hy-niähti.
Miten miellyttävä Ronald on­kaan!
Kuin Jäkki-veli hän on.: Ai­van!
"
Illallispöytään istuttiin vasta sitten
.kunkaikki iltatyöt oli suoritettu.
Ljrpsyn jälkeen ehti Laura vielä kat­tamaan
pöydän äidille ja huuhtele­maan
vihannekset.
Aleck ja TPearl viettivät aikansa
toisessa huoneessa sen aikaa kun toi­set
työskentelivät. Sieltä kuului ma­talaa
puheen sorinaa ja pehmeätä
naurua.
"Olisihan Pearl voinut sinua aut­taa,
äiti", huomautti Laura.
"Antaa hänen oUa. Eihän hän
ole ollnt .kotona moneen vuoteen ja
nyt.hän on kuin eri ihminen, kun on
nairnisissa. En ihmettele vaikka hän
tuntisi' itsensä vieraaksi täällä jou­kossamme
. . ."Hän on hyvin kaunis,
eikö; Laura?"
"Liian kaunis", vastasi tyttö.
"He ovat molemmat niin kom
nuoria. Olisivathan toki saaneet o-dottaa
jonkun vuoden ennenkuin me­nivät
avioliittoon. Mutta — eihän
rakastavaiset ajattele asioita järke­västi
milloinkaar."
"Toivon, etta minä en koskaan ra­kastu!"
sanoi Laura uhmaavasti.
"Kyllä se sinunkin vuorosi tulee",
hymähti äiti pakoitetusti.
Illallispöytään vihdoin istuttiin.
Laura huomasi että isä ei ollut vai­vautunut
muuttamaan pukua. Hänel­lä
oli vielä jotain tehtävää ulkosalla
ennen pimeätä. Pearl istui isän toi­sella
puolella, äiti toisella, Aleck
Pearlin vieressä, Laura seuraavana
ja sitten Ronald. Lauralla oli hyvä
tilaisnus pitää siskoaan silmällä, jon­ka
hän tekikin huolella.
Eikä hänen tarvinnut kauan odot­taa
kun näki hymyn häipyvän siskon­sa
kasvoilta ja hänen otsansa vetäy­tyvän
synkäksi. Isän olisi pitänyi
sittenkin vaihtaa pukunsa, koska oh
työskennellyt tallissa!
"Mikä-sinua vaivaa, rakas?' k.N-syi
Aleck vaimoltaan hiljaa.
" E i mikään. Minun ei ole nälkä,
ei minua, mikään muu vaivaa.
Mutta Laura tiesi paremmin. Hai;-
tä huvitti kovin.
'^Älitäs sinä ilakoit sisimmässös;,
tyttö?'.' kysyi Ronald.
"En mitään", Laura sanoi viatto­masti
ja lisäsi hetken kuluttua:
"Minulle maittaa ruoka niin hirveäs­ti
tänä Utana!":Hän nosti katseensa
ja kohtasi Pearlin silniis--ä teravari,
epäilevän ilmeen.
•Ronald piti kekustelua yllä. Toi f
lisäsivät sanan, pari, silloin talloin.
Ronald kertoi lapsuudestaan.
hemraisaan ja senaikaisesta kodis­taan.
Pieniä asioita kertoili nun yk­sinkertaisesti
että molemmat vanhuk­set
vaivatta ymmärsivät vieraan kie­len.
.
"Minkälaisessa työssä olet nykyi­sin?"
kysyi Tuomaala sitten.
"Rakennustyössä*, vastasi Rona-a.
"Pienten kotien rakentajana olen o-lut
jo useamman vuoäeii:'^^ _ .
^-Ön^^hyvai^tiä suvussa,,,,^..