Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, April 24, 1943

              Sivu 4 LAUANTAINA, HUHTIKUUN 24 PÄIVÄNÄ 1943
Kirj.
Nelli jatkoi:
"Sitten kerran jälleen — muistan
sen kuin eilisen päivän, olin silloin jo
neljäntoista — Miljan tyttö toi jo­tain
lääkettä äidilleen. Pesutupa,
oli kostea ja vetoinen, ainakin mei­dän
palvelija oli niin sanonut; ei­hän
minun arvoni alentunut sellaisia
paikkoja tutkimaan eikä niihin huo­miotakaan
kiinnittämään. Näin
säikähtyneet tytön kasvot ja kaksi
vaaleaa hiuspalmikkoa heilahti huu­ruisen
pesutuvan oven raosta. Pelkä­si
kai tyttörukka minut nähdessään.
Kysyin änköttäen hänen^ niirieäaii.
*Sylvia', tuli arasti. * Käytkö kou­lua
ja millä luokalla? Onko sinul­la
hyvä opettaja?' Tein kysymykset
kuin jotain peläten, vaistomaisesti
ehkä sitä, että jos äitini näkee. Mut­ta
ensi kankeus oli voitettu. Ylpeä­kin
lapsi unohtaa äkkiä luokkaeron;
tulee hetkiä, että ollaan vain lapsia,
ihmisiä, ei muuta. Ei kaivata esit­telyjä,
ei kumarteluja. Lapsen sy­dän
on pohjaltaan taipuvainen, var­sinkin
jos se on niin yksin ja seuraa
kaipaava, kuin minä olin. Ja se
oli äidin syy, että oli niinkuin oli.
Keskustelimme Sylvian kanssa kai­kesta
mistä kaksi tyttöstä voi pu­hella,
koulusta, opettajista, kirjois­ta,
tulevasta kesästä. Sylvia sanoi
ottavansa kesäksi palveluspaikan jo­honkin
rikkaaseen perheeseen. Äiti
ansaitsi niukasti, joten jokainen
markka oli tervetullut . . . Kuinka
hartaasti silloin toivoin, että meillä
olisi ollut pikkuinen vauva, jota uusi
V. 1786 Burns painatutti pienen
kokoelman runojaan Kilmarockin
paikallisessa pienessä kirjapainossa.
Skotlannin pääkaupunkiin ^ Edin­burghiin
oli eksynyt joku kappale ja
kän sai kutsun saapua sinne.
Mikään ei voinut olla pahempi
Burnsille kuin joutua hetken runo­sielujen
ihannoimaksi ritariksi. Hä­net
kkkottiin ylhäisiin piireikiin o-malaatuiscna
runoilijana siksi että oli
talonpoikaisttutuus. Hän eleli tyk-jäntohmttajain
ja kirjallisten suun­soittajien
joukossa, palasi jälleen ko-titankuviile,
osti maatilan, mutta en­tinen
elämä ei tuntunut palaavan.
Sillä Edinburgltin matkati jälkeen
hän eli kahdessa maaUmassa ja oli
onneton; hän tuli lev&ttomahsi, myi
maatilansa, sai nimityksen asessorik­si.
Aikaisemmin saatu remnaattinen
kuume sai vauhtia tästä epavannuu-dentilasta
kehittyen kylmyydeksi;
hän kuoli 37:Uä ikävuodellaan. Tu­hannen
ihmistä seurast hänen aYk-kuaan
hautausmaalle. Hänen trage­diansa
cli: viha sitä yhteishintaa ja
niitä piirejä kohtaan, joihin ei kuu­lunut
ja kykenemättömyys nauttia
siitä elämästä, jonka kotiolo tarjosi.
Burns oli cnsimäisiä mestarisati-rikkoja.
Kuuluisiksi ova^^pjllect ru­not
sellaiset kuin "Pyhän Villen ru­kous"
ja "Addnes to the DcV\ Hä­nen
kantaattinsa "The Jolly Beg-gar^*
lie hänen loistavin tuotteensa.
Burns, Skotlannin kansallisrunoilija,
ei ole saanut suomentajaa; vain muu-iamia
irraJtlisia runoja on käännetty
suomeksi. Kenties suomalaisia ru­noilijoita,
jotka ovat kääntäneet pal­jonkin
englanninkielistä trtmoutta,
pelottaa tämä jylhän ivallinen talon­poika,
joka nautti talonpoikaistovc-riensa
kunnioitusta, mutta jonka elä­mä
meni sekaisin tylsien kirjallisten
öoheermpHrien myrkyttämänä.
KAUSTINEN
tuttavana! olisi tullut hoitamaan.
Tiesin itseäni odottavan toimetto­man
kesän. Häpesin jostakin syys­tä
sitä hänelle kertoa, mutta kerroin
kuitenkin huvilasta, valkopielisestä
kesäpalatsista ihanan järven rannal­la,
valkeasta hietarannasta uimahuo-neineen,
puutarhasta omanepuineeii
ja mansikoineen, ja — yksinäisyy­destä
siellä paratiisissa — Hman to­veria,
rikkauteni ympäröimänä.
Kuinka sillä hetkellä kadehdinkaan
pyykki-Miljan Sylvia. :SenjäJce.eja
en Mjitä4a¥ftnnut7''Milja jäi meil­tä
pois ja kuulin myöhemmin Sylvian
menosta Canadaän. Joku hyvä ih­minen
oli häntä matkalle avustanut."
"Etkö ole milloinkaan koettanut
saada häntä käsiisi, kun kerran tulit
myöhemmin itsekin samaan maa­han?"
sai Laura mielenliikutuksel-taan
kysytyksi.
"En, sillä sain paljon uusia tutta­vuuksia,
ja vuosien varrella unoh­tui
koko pieni lapsuustuttava. Mut­ta
usko tai et, olen usein näkevinäni
Sylvian kauniit, harmaat silmät aja­tuksissani.
Sittemmin kutsui äitini
Miljan jälleen meille työhön. Olin
silloin kouluni päättänyt ja — odo­tin
lastani. Milja näki myös tilani.
Kävin keittiössä niihin aikoihin hän­tä
nöyrästi tervehtimässä. Olinhan
jo naisen iässä ja ajattelin enemmän
omilla aivoillani. Hän katsoi osaa­ottavasti,
päälleni. Olisihan hän nyt
voinut vuorostaan, vahingoniloisesti
nauraen sanoa: 'Ylpeys käy lankee­muksen
edellä', mutta ei, hiljaa hän
aina puhui. Hiljaa hän nytkin sa­noi:
'Ymmärrän hyvin lapsiasemasi,
olen itse saman häpeän kantanut.
Toivon että selviät ka!';esta hyvin,
eihän sinulla ainakaan ole köyhyys
sen rinnalla, kuten minulla oli.' Ken­ties
hän olisi sanonut muutakin,
mutta äitini lihasva hahmo nä3rttäy-tyi
ja kuului huuto: 'Tule pois sieltä
kaikkien juoruakkojen silmäin alta,
olet jo tarpeeksi tuottanut häepää
perheelle!' . . . Pari kuukautta sen
jälkeen syntyi onneton lapseni. Se
oli tyttö. En kunnollisesti ehtinyt
voimistua entiselleni, "en hyvästiä
heittää lapseni isälle, nuoruuteni en­sirakkaudelle,
kun vanhempani ajoi­vat
pois kotoa tuntematonta maail-manrantaa
kohden. Se on opettanut
unhottamaan, mutta «i anteeksian-tamaan
isälle ja äidille Suomessa."
Nelli alkoi itkeä, Laura tunsi o-levansa
kykenemätön häntä lohdut­tamaan,
hän oli liian täysi kaikesta
kuulemastaan. Hänen eteensä oli
äkkiä auennut kuin peili menneisyy­destä.
Nelli oli lukenut kuin kir­jasta,
vetänyt muistoja hänen kur­jasta
lapsuudestaan, hänen äidistään
ja siskostaan. Ihmeellistä, ettei
Sylvia ollut hänestä mitään Nellille
maininnut . . .
Ilta oli jo puoliyössä. Ruoho jal-kain
alla oli kosteaa ja läheiseltä
lahdelta nousi hienoa sumua. Tytöt
nousivat vaieten, poistuakseen omiin
ajatuksiinsa vaipuneina huoneeseen­sa.
"iMiten sitten kävi Paulille?
Missä hänet tapasit?" kysyi Laura
arasti ennenkuin Nelli sulki oven.
"Kerron siitä toiste, en jaksa nyt,
olen niin väsynyt. Hyvää yötä Lau­ra,
L'nohda kuulemasi. Huomenna
on kova päivä."
"Unohda", oli Nelli sanonut. Mi­tähän
hän sanoisi tietäessään, että
pyykki-Milja oli hänen äitinsä. Kum­ma,
ettei äiti ollut milloinkaan ker­tonut
mitään näisfS, eikä Sylvia.
Kuinkahan monen kovan kokemuk^
sen läpi olikaan äiti pieni saanut
käydä ja kuinka monen oikuttele­van
rikkaan mukulan örjiana oUa.
Nytkö sitten, kun ei ollut enää mi­tään
sovittamisen mahdollisuutta,
hänen iiyiyi kaikki kuulla, vaieten,
hampaat yhteenpuristettuina vas­taanottaa.
Kuinka kovan kynnen
takana olivat olleet ne pennit, millä
äitiparka koetti lapsiaan jä kotiaan
hoidella . . . Pyörryttävä, syyttävä
tuska puistatti Lauraa tätä kaikkea
ajatellessa yön hiljaisena hetkenä.
Ehkä ensi kerran hänen elämässään
eteen nousi Sf elämän siruri tragedia,
"'jota"'maailmassa nä5rteltiin, jota ei
koskaan voitu täydellisesti millekään
näyttämölle asettaa; sen alkua ja
loppua, murheineen, taisteluineen,
iloineen. Hymyn taakse kätkeytyi
peitetty suru, kadotettu onni, taiste­lu
sen edestä, monin muodoin, jokai­sen
kohdalta erikseen, eri aseilla, eri
otteilla. Ja maailman meno jatkui.
Tuli aina uusi aamu, päivää'seurasi
ilta ja yö — "ja historia elää, sen
/ehtiä kirjoitetaan jokainen hetki
jossakin ajatuksilla, sanoilla ja teoil­la
. . . .
Lauralta pakeni uni sinä yönä.
Hän oli alkanut uudestisynt3miisen-sä
— nyt vasta! Tahtomattaan
tunsi hän katkeruutta Nelliä koh­taan,
niinkuin se olisi ollut hänen
syynsä, vaikka huomasikin, että ko­kemukset
olivat opettaneet Nelliä
antamaan arvoa todellisuudelle ja
ymmärtämään Miljan, hänen äitin­sä
laisia ihmisiä paremmassa valos­sa.
Ensi kerran kenties sinä yönä
heräsi Lauran eteen kysymyksiä,
jotka ennen olivat olleet vieraita ja
arvoituksellisia. Kenties hänen köy­hä
pyykkäriäitinsä oli epäitsekkääs­sä
rakkaudessaan hemmoitellut hä­net
pilalle, ptikenut hänet rikkaan
Nellin vaatteilla ja hepenillä, us­kotellen
ne itse ostaneensa, kuvitel­lut
pilvilinnoja, elämänsuuntia, jot­ka
eivät koskaan toteutuneet, jota­kin
onnen sattumaa, joka joskus jol­lekin
köyhälle tuhansien seasta lan­keaa
kuin arpa, jonkun h3rvänteki-.
jän kukkarosta, jota sitten kiitellään
maasta taivaaseen sanomalehdissä ja
juhlatilaisuuksissa. Yön hiljainen
pimeys loi Lauran eteen tapahtumia
menneisyydestä, kuin fOmirulla se
kiersi. Ennen ^hän ei uhallakaan
vaivautunut miettimään mitään va­kavampaa,
vaan pakeni sellaista het­keä
itseltään.
Seuraavina päivinä olivat, tytöt
vaiteliaita ja vaistomaisesti karttoi­vat
toistensa seuraa. Ensin Laura
aikoi suhtautua Nelliin yliolkaisen
ivallisesti, katseli salaa toverinsa
nöyrää käytöstä ja kärsiviä kasvojen
ilmeitä, jotka ponnistaen koettivat
joskus näyttää iloisilta. Olipa vä-.
hän vahingoniloinenkin, kun kerran
omin silmin sai nähdä herrasperheen
tyttären Suomesta tekevän töitä,
passaavan "parempia", eikä autta­nut
muistuttaa, että "minähän olen
melkein ylioppilas", kuten joku oli
sanonut emännälleen, kun käskettiin
lattiaa pesemään. IMutta ymmärsi-hän
Laura toisen puolenkin, aivan
omien kokemuksiensa pohjalta; 3rm-märsi,
että Nelli oli saanut rangais­tuksensa,
ehkä monin kerroin.
Paulista puhuminen pidättyi edel­leenkin,
Laura^ei tunnesyistä tehnyt
aloitetta. Todenteolla hänellä oli
tapaamastaan miehestä hyvä käsi­tys,
niin paljon hän sentään sitä su­kupuolta
tunsi. Luonto oli lahjoit­tanut
hänelle siihen oman vainunsa,
ja hän luotti sattumaan, joka toisi
Paulin hänen tielleen.
PAUL
Oli kuuma kesähelteinen päivä.
Kaupungin kadut pihisivät tervaa
ja tomua. Laura kiroili itsekseen
kun herrasväki viitsii asua kesää
kaupungissa; tavallisestihan sellai-set
äveriäät siirtjävät jonnekin saa­ristoon
tai viileän veden partaille.
Muka isännän liikeasiat pitivät kau­pungissa.
Tytöt t>^tyiyät edelleenkin omis­ta
pakottavista syistään pys^-mään
saman talon palveluksessa, eikä pai­kassa
ollutkaan enää ajan mittaan
paljon moitittavaa. "Suo siellä, ve­telä
täällä, eikä kuivaa kussakaan",
sanotaan, ja rahaakin piti joskus
saada, ja se tuli vain kpvasti yrittä­mällä.
Laurakin oli jo oppinut sääs­tämisen
taidon ja sen rinnalla pal­jon
muutakin. Liiallinen yksinäisyys
ja seuran puute, Nelliä lukuunotta-
_ matta, toi hänelle toisinaan aivan
vedet silmiin. Oli kyllä pari per­hettä,
joissa hän uskalsi joskus kä­väistä,
mutta ne olivat vanhempia
eläjiä, joille raha ja hyvä toimeentu­lo
oli kaikki kaikessa ja jotka jyr­kästi
vastustivat sentin turhaan tuh­lausta.
Laura ei halunnut opetella
juuri niin saidaksi. Nellillä oli joi­takin
menopaikkoja, joista hän ei
milloinkaan tehnyt toverilleen sel­koa.
Oli lauantai ja Laura oli aikonut
illalla mennä toiseen tuttavaperhee­seen
kylään, oikeastaan oli kutsuttu­kin.
Oli kuulemma jotkut "paartit".
Hän toivoi, että ilma illan tullen
vähän jäähtyy. Hän oli ollut toista
vuotta -maassa ja vasta nyt hän päät­ti
uskaltautua suuremman joukon
mukahan perhepaarteihm. Keitähän
mahtoi olla siellä? Olisikohan sa­moja
kasvoja kuin haalillakin tal­vella,
jossa hän oikeastaan oli per­heen
misikseen tutustunutkin? . . .
Huolellisesti hän valitsi vaatteen­sa,
järjesti tumman tuuhean tukkan­sa
laineille, puuteroi kasvonsa ja pei­likuva
sanoi, että hän oli kaunis nuo­ri
nainen, jonka oli synti sivuuttaa
vielä monta hauskaa tilaisuutta maa­ilmassa
vain menneitä murehtien.
Nelliltä ei jäänyt huomioimatta to­verinsa
hääräily ja hermostuttava
elehtiminen.
"Sulhastako neiti mienee tapaa­maan,
kun niin kovin koreaksi pis­tää?"
kysyi Nelli hiukan ivallisesti.
"Oletpa ilkeä! Olen kai niistä
saanut tarpeekseni,, mutta enhän voi
'univormussa' marssia kadulla, ker­ran
viikossa saa sekin lomaa levätä
naulassa."
"Lyonpa vetoa vaikka viimeiset
silkkisukkani, että mies kainalossa
palaat tänä iltana. Katsos, minulla
on vähän sellainen koiran vaisto ja
velhon vainu. Onneksi olkoon 1"
"Saat sitten hääkutsun kahden­kymmenen
vuoden perästä."
Entinen hulivili vallattomuus sai
äkkiä Lauran valtoihinsa, vähän sa­manlainen
kuin ennen Sylvian kodis­sa,
kun hän lähti "jonnekin". Kuin­kahan
kävisi tänään? . . .
Kyläpaikkaan oli pitkä matka, sai
tehdä kaksi bussivaihtoa, mutta mat­ka
oli tuttu. Talon eteen tultuaan
huomasi Laura oven olevan auki ja
alasvedettyjen ikkunaverhojen takaa
näkyi joukko liikkuvia ihmishahmo­ja.
Jälleen kysyi hän itseltään, ke­tä
siellä mahtoi, olla. Kenties joku,
jonka listalle oli merkitty hänenkin
päänsä . . .
Pitemmälle hän ei ehtinyt ajatella,
kun oveHe ilmestyi pari henkilöä,
puhuen touhukkaasti.
"Kyllä hänen ja pitäisi olla täällä.