Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, May 7, 1949

              Ihessa? Jos vastaat rehellisesii, saat rin-hjalihoihin
asti ulottuvan iy>pynl^' Xäin
f kysyt jokaiselta, j a varmasti saamme
'hupaisia vastauksiakin. Jos joku ihmet­telee,
kuka minä, puUonpitelijä, olen,
;^iaa: ' — "Sehän on itse joposkapiniy
jonka hartioilla olet kuormallasi /niin
juonta kertaa istunut ja.tuhniskellut,ser
Jän on heinäsäkkisi sielu!" feylla var­masti
kyselijä säikähtää ja alkaa puhua^
Kun rekiripittäjä on sitten vastauksensa
antaDut, ojennan pulfon ja tuopin sinul­le
J o k a saat kaataa vaivatulle hänen
sanojensa mukaan. ^
Vanha Tuttu nauraa hihitti hiljaa
Juoneksen puheelle j a katsfel^ miten t"ä-inä
pujotti ison niinisäkin ylleen siöieii
asti. missä se pysähtyi pulloa ja tuoppia
pitelevien kasien koukkuun.
Juones sovittautui varovaisesti istu­maan
ja virkahti:
— Herätä ensiksi puhemies.
Vanha T u t t u ravisti varovafsestileri-kan-
Kustan hereille ja supatti taman
korvaan: /
— Tst, hiljaa, alä herätä toisia! Saat
;po}iTnelory\-pvn, tule . . .
lerikan-Kusta oli heti avannut s i l -
j niänsä ja katseli ftyt älyttömänä kuunr
l.valosta/hiukan epätodefllselta vaikuiia-
I vaa tupa, jonka lättiä •ja-penkit olivat
täjTinään tummia,, pitkiä unikupoja.
I Hän nousi ähkyen ja seurasi puölipöker-
Iryksissä Vanhan T u t im lempeää otetta,
joka talutti ensiii s d ^ painoi sitten loi­komaan
myllärin pehmoiseen heinäre-
Ikeea.. ' ~
lerikan-Kusta sulki silmänsä .ja aikoi
[samalla heti kuorsata, aMuttä,^eyyt töy-haisy
havahdutti-hänferjäHee^h^^
Kun hän avasi «ilmansa, näki hän nyt
toisella puolellan myllyrengin ja toisella
kauhistavan hahmon., Ilän kohahti is­tumaan
ja änähti:
— Mikä tuo on?
I —Se on roposkapirii, joka on eimen
ollut kuormallasi -heirmsäfekiha .ja kuu^
[nellut, mitä olet yksiks^i f>\ih
— Mitä hän tahtoo? kysjHierikan-
[ Kusta ääni väristen.
— Hän haluaa antaa sinulle pai^an-j
nusrvjT)yn, mutta sitä «löien sinuö on
kerrottava hänelle,^ millaista qn pohme-losi
mustimmassa löidyssa/i laskeudu
selällesi ja kerro l Ä i K y ja hän' jakaa
I rjypyn suuruuden säiiöjesi mukaan.
lerikan-Kusta laskeMifi SrcMaisten
I pitkälleen. V ä M a l ä Ä Ä t e
Edmontonin ja Reginan välille lasketaan 450 mailia öljyputkea^ joka tuke maksa­maan
35—40 miljoonaa doHaria. ,
Tilkkutäkki
I^RÄÄSSÄ
mökisisä,
nalla asui vanhat pariskunta, jolla e i ol­lut
ainöäfakan siasta. Ukko kalasteli
päivät |)itkät, akka taas 4ei aamäVar-häMkafe
«saMiih torille myytyväksi, ja
jos heidän dinkeinonsä ei stiuriä tuot-iäirttifkaan,
niin he ttfJivät kuitenikin hy­vin
toimeeft ja äivät onnellisina.
Mutta he olivat eianeet yhdessä jo
niin käuah, ettei heillä ollut eöää juuri
mitään puhumista, jofteii varsinkin akas- ^
iä illaH: tuntuivat iiseMphkiltä j a ikä-
•viltä.'- • • • /•
Xähtipä sitten ukko taas illaksi ka­laan.
Akka jäi yksin kotiinf ja rupesi
, järisytti silti-täntiä yllättävä h^ päretuikun loimottavassa valossa ompe-
K i r j . AULIS N O P S A N EN
pienessä, ränsistyneessä tuhise! tuumi akka ja lopetti työnsä ai^
kalarikkaan järven fan- koen ommella täkkiinsä vuorin ja täyt-rätvt
eilisten pitojen välpehsä päästä­män
mielen. Hän vastasi hetkisen ku-.
I luttiia hiljaisena huökaihiäa, sfcuraavat
I kummalliset sanat: . -
^— Pohmeloni mustimmassa lotöiessa
uäyitää hevonenkin ielehvantilta, kun
valjastan sitä . . . ' •
— Kuin mika?
^ K u i n ielehvantti!
— Mikä ja millainen se on? *
— Se on elokas, iso ja harmaa kuin
Erilaisien heinälato jä sillä o n ' n im pitkä
i % ä nenä kuin säkapiip.-: • :
— Älä valehtele. MisSä s^n olet näh-lemuan
i l t a n ^ ratoksi tilkkutäkkiään.
IPieniä, erllaföia^i^anpalada sopivasti
teen toisella kertaa.
Mutta tuskin akka oli laskenut täkin
käsistään vuoteensa päähän ja istahtanut
rahille levähtämään, kunimoteesta päin
alkoi k<tiulua merkillistä kniskinaa.
No nyt se säi tuo^kka vihdoinkin
takkinsa valmiiksi! kuiskaa jokin ääni
nurkasta, jolloin akka siirtyi lähemmäksi
ja pääsi aikansa kuunneltuaan selville,
että hänen takkinsa tilkut puhuivat kes-^
kenään!
^ Kaikea 5itä kuulbe kun vanhaksi
elää! hoki akka ihmeissään ja jäi taas
tarldcaavaisena kuuntelemaan. %.
Tilkkutäkissä oli monta sataa tilkkua
—^ yksi toistaan kauniimpia, j a värik­käämpiä.
Siinä o l i harmaata, kotiku­toisiinsa
yhdigtekmällä hän oli tehnyt iöista sarkaa, vihreätä, hienonulikaista
sitä jöutöhetkinään jo kohta ictruoden päi­västäsi
Kifltakirjo. Harvathan mdstä s
ovat lähtöisin saman ihmisen x^aatteista^'
— en ainakaan minä ole nähnyt monta­kaan
teistä muualla kuin tuon akan
tilkkukorissa ennen tähän täkkiin jou-tumistammei
Voimme huvittaa toisiam­me
kertomalla kukin vuorollamme niistä
ihmisistä, joiden vaatteista olemme läh­töisin.
Siinä meille kaikiUe riittää haus­kaa
j a mielenkiintoista kuultavaa pit­käksi
aikaa. Mutta meidän tulee ottaa
huomioon, että joudumme olemaan y h ­dessä
monen monta vuotta |a että meitä
on vain muutama sata, joten y k s i kerto-njus
illassa riittäköön, etteilneidän tar-vitse
koskaan olla tuppisuuna.
— Oiva ajatus! huusivat kaikki t i l ­kut
yhteen ääneen. Monet ehdottivat,
että Kultakirjo valittaisiin puheenjoh­tajaksi,
ja niin sitten kävikin.
— Ellen ole laskenut väärin, on meitä
tarkalleen yhtä monta kuin vuodessa t)n
päiviä, sanoi Kultakirjo. Näin ollen
kukin meistä saa puheenvuoron ain6as<^
taan kerran vuodessa, j a seuraavana
vuonna aloitamme jällc;en alusta. Kyllä
meillä varmaan juttuja tulee riittämään!
— Nythän tässä ei tule minullekaan
illat pitkiksi, eikä minun tarvitse lähteä
enää kylälle akkojen juoipuja kuuntele­maan
— ei muuta kuh istun tilkkutäk-kini
viereen, niin joka ilta on uusi juttu
tiedossa! iloitsi akka.
Ensimmäisen puh^nvuoron sai tuo
ikävystynyt sarkatilkku—Se kakisteli
aluksi kurkkuaan |a hieman punasteli-kih,
sillä se "ei ollut puhunut koskaan
noin' suurelle kuulijakunhalle. Sarka-tilkku
kertoi miten näppärät naisen kä­det
olivar kutoneet sei», miten se joutui
aluksi isäiiilän takkiin ja sitten paikaksi
isännän hotiäujen takaniukseen, missä se
vaiAeW paljon nopeammin kuin aikai-setnmassa
toimessaan.
—- Raskasta on olla maami^h^n pito-vaatteiden
housujen , takamuksessa!
i huokasi sarkatilkku, ja niin ikävystynyt
se oli, ettei se tahtonut muuta puhua­kaan,
sillä se tiesi, että monella muulla
oli paljon enemmän j a mielenkiintoi­sempaa
kerrotjtavaa.
Kun ei ukkoa kuulunut. kalasia, kävi
akka nukkumaan. Hän veti tilkkutäkin
peitteensä lisäksi jaloilleen ja nukahti
pian.
Tilkutkin nukkuivat.
. Ukko o l i aamulla ihmeissään kuul­tuaan
minkälainen tilkkutäkki heillä oli.
— On jse vai sellainen täkki, että niitä
ei olekaan toista! hoki akka.
Vaikka ukkoa eivät toisten asiat juuri
kiinnostaneetkaan^ tahtoi hän kuitenkin
kuulla oikein omin korvin, puhuivatko
vät, jä nyt se oli vihdoin valmistumai­sillaan.
Täkistä ei-puuttunutvenää mon-ta-
kaan tilkkua, ja kun akka oli kotvan
aikaa omellut, oli täkki vuoria ja täy­tettä
vailla valmis.
— No nyt tässä ei enää kauan nokka
verkaa, kirkkaansinistä samettia, vai- tilkut todellakin, vai oliko akka ollut
koista palttinaa, mustaa ja kullankel- vain kuulevinaan jotakin,
taista silkkiä, oranssinruskeata atlassilk- ' Illalla, kun kuu jo kurkisti sisään
kiä — ties mitä ne kaikki olivatkaan! mökin pienestä ikkunasta, ukko istuutui
— mutta kaunein kaikista tilkuista-oli rahille^kan viereen ja jäi käyrävartinen
akan takkinsa keskelle ompelema kulta- piipunnysä leuassaan odottelemaan kuu-kirjokankainen
tilkku, jonka akka oli luisiko nurkasta mitään.
sa.
keästi hymyillen — (hän tajusi joutu­neensa
ensi kertaa myllytuvan totisen-leikkillisiin
menoihin, j o i s t a o l i kuullut
Suolakaupungin-markkinapuistos- paljon tarinoita):
^ _ _ Siellä tuntuu, niinkuin-olisin aiti­oilta
se teki? mushärkä, jonka sarvien välissä on nau-
Työnteli nenää suuhunsa. lalauta. Jos työnnän vähänkään pää-saanut
haltuunsa jo nuorena rikkaiden
perheissä ompelemassa käydessään.
'—: Tässä me nyt sitten olemme kaikki,
E i aikaakaan, kun tilkkujen puheen­johtajana
toimiva Kultakirjo avasi jäl­leen
suunsa. Se ilmoitti, että koska
edellinen ilta kului virallisten asiain kä­sittelyyn,
käytettäisiin tänä iltana kaksi
emmekä pääse ikinä eroon toisistamme,
sanoi tuo korea kultakirjotilkku. Jou­dumme
olemaan toistemme naapureita puheenvuoroa,
ties miten monta vuotta. Tietäen tämän Ukko hämmästyi niin, että häneltä
ja huomattuani joutuvani tähän täkin putosi piippu leuasta.
keskelle keksin keinon; millä aikaamme Sininen samettitilkku käytti ensim-r
Ä o h . jopa olet myllertynyt. Ro- täni äidanrakoon,i)vat kaikki piikit ot- ei tule pitkäksi. maisen,, vihreä verkatilkku toisen pu-
Poskapiru: Tälle ukolle on kaiketi an- sassani! — Minun on nyt jo ikävä! sanoi vaa- heenvuoron, jä kummallakin niillä o li
°^Jtav3 tanakasti lääkettä Ohhoh, jopa on vaiva, sanoi Vanha timattoman näköinen sarkatilkku sur- hyvin mielenkiintoinen ja pitkä elämän-
Roposkapiru hytkähteli oudosti nim Tuttut säälivästi, juotti Hermannille ro- kealla äänellä jostakin tilkkutäkin reu-
^>iinipiustat natisivat ja ojenslpiillon poskapirun että lääkettä sek^ ohjasi lerikan- noilta. Kun olin ukon vanhassa takissa.
=^5^ tuopin. Varih^' Tuttu tot^"^^- Kustan vierelle kuuntelemaan. ~ Min maaflmaa. Kesät jouduin tosin l o -
f^^ehen suuhun oikein akno lorauksen Seuraavana oli rekiripissäOsalaunuk- jumaan aitassa toimettomana, mutta
jssopotti: sen Mikko, joka valitti: kun pakkasen ppika alkoi nipistellä ukon
Käy istumaan tuonne nvensuun --Onhan, niinkuin kuiva kataja olisi nenanpäatä, veti hän takin ylleen ja
huokuupenkille ja J^uuntele, kasvanut nenäni eteen. En uskaUa l i i - pääsin hänen mukanaan joka paikkaan
^'Ja lääke sinulle tekee j a milä seuraa- kahtaakaan. kaupunkimatkoillekin! Miiikä K e i -
tarina — niin pitkä, ettemme niitä tässä
voi kertoakaan.
Näin ukko ja akka kuuntelivat harva
se ilta korvat hörössä mitä" tilkuilla o l i
milloinkin kerrottavaa. Vuodesta toi-seen
niillä riitti aina vain uusia tarinoita,
eivätkä illat tuntuneet mökin vanhuk­sista
enää koskaan ikäviltä.
Naurun horähtelyä kuului huokuu- ,n&ar-^kmeaj'K:a^^
penkiltä Lääke oli alkanut jo vaikut- xKihdytyk^ek^hime? ^^^^^^^^
taa ja äskeinen muriieen laakson ähkyn- Äkkä 1
tä muuttunut naureskeluksi. Mikko kut katsoivat JCliltakirjoon ja odottivat
Heiiöreess^'i;;r^orostaan .lojuva ohjattiin nyt ^wostaan päramiettujen jäniuttyneina nuta liän sa^^^
^^^imi vastasi h y v a c s y ^ t i ,ja Fau- parvekkeelle. ' Ratkai^um on varsm yksinkertamen, larim saakka vuodessa.
^j^sairaat sanovat.
^ herättanmssä Lenk-
H,v. ^^"^annin j a äskeinen meno uu-kysymyksineen;^
MAAn^MAN parhaiten palkattuja
ammattimiehiä väitetään olevan norja­laiset
valaitten harpuunien käyttäjät,
jotka saattavat ansaita aina 25,000 dol-
L A C A N T A I X A , T O U K O K U Ö N 7 . P X I V Ä J X , 1949 SIVU 9
'M
1
I fc
Mk
im
r 1
mi
i IIPS
mm