Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, May 17, 1941

              K i r j . DELLA M .
IL
''Mitä ihmettä sinä teet, Laura?"
Oli lauantai iltapäivä. Kaunis päi­vä.
Huhtikuun aurinko hyväili uu­delleen
herkännyttä luontoa. Suloi-
- nen maan ja kasvillisuuden tuoksu
täytti ilman. Linnut lauloivat lehdi<
kpssa ja {Mhamaalla piipitti nuoret
\ kananpodcaset kuin kilvoitellen Iin-
. tujen kanssa ääntelytaidossa.
- Vatsallaan nurmikolla makasi seit­semänvuotias
Laura. Helmin ääiien
. kuullessaan hän säikähti Ja aikoi pii­lottaa
jotain^ mutta sitten rauhoittui-ikin
j a jäi odottamaan.
' *'Mitä ihmettä sinä teet?" toisti
Helmi kimakalla, korkealla äänellä.
. ''-Kirjoitat täällä pihalla! Mitä sinä
. tääUä kitjoitat?»
"KJurjetlä", vastasi nuorenipi tyttö
lyhyesti.
. Helmi nauroi. Sitten hän tuli vie­läkin
l^eimttiäksi, aivan Lauran vie­reen,
ja kumartui katsomaan. " M i ­t
ä ! ' ' häh huusi. "Sinäkö kirjoitat
lehteen? Mitä sinä hassuttelet?"
"En minä hassuttele. Tuohon far-
*marien lehteen saan kirjoittaa. Tuo­hon
lasten osastoon. Ja kun siihen
kirjoittaa, niin saa kirjeitä hiiltä toi­silta
lapsilta, jotka siihen kirjoittavat.
Ja minä tahdon saada kirjeitä^"
"Weil! well! we—11!"
"Eikä sinitn tarvitse pilkata, Hel­mi.
Monella tytöllä koululla on
'^pen-pääleja' ja he sanovat että se
on oikein hauskaa kirjoitella sellaisille
pojille jä tytöille, jbita ei koskaan ole
nähnyt ja sattuu ^ i koskaan näe­kään."
"Anna minä luen! Nö, älähän nyt,
anna vain kun minä hien sen!"
Laura tilakin hengitti sillä aikaa.
Hän katsoi siskoaan jännitiettynä.
Katkot pientä pilkallista hymyä, joka
leikitteli toisen huulilla.
"On siiliä kirjel *Mdllä on kanan­poikia.
Minä k y h ^ kukahsiemeniä.
Minä saan lioitaa kahäHpoika^t. Nyt
oh kaunis f^ivä. Minä olen suoma-laine)!
tyttö.* J a Laura Tuomaala,
oikein nimikin . . . Koska ^inä alat
mmstäa, että nimemme on njrt Tho-neensa
kerran julmaa täppeiukokta-
. uita, joka hurjuudessaan veti vertoja
otHerikälaisten filmien gangsteriktiha-
•koUle. Hän lisäsi vielä, että koska
häh oh taitava nyrkkeHijä, hänet ol­lut
koskenutkaan vastustajaansa,
vaikka näyttikin siltä, että tämä sai
ankaran 'kurimuksen. Gabin iski sil­mää
ja muut nauroivat, sillä tiedet­tiin,
että hetken kuluttua filmattai-siiit
koktous, jossa Gabin lyö Bras-seuriä
korvalle. "Ymmärrän, mitä
tarkoitat", Gabin sanoi Brassettrille,
mutta minä en voi asiaa auttaa, pel­kään
pahasti, -ystäväni, että meidän
yhteisessä kahtauksessämme hetken
kuluttua korvapuustit ovat todelli­sia".
Br^issetir on etevä näyttelijä, ja
kiM hän mainitun kohtauksen kulu­essa
sai aikamoisia korvapuusteja,
hän kesti ne kuin sankari ainakin.
Filmaus jatkui. Näyttämö esittää
kahta huonetta, eräänlaista ruokasa­lia
ja teikkikalukauppaa sen vieres­sä,
^udkdsati on täynnä mauttomia
esineitä, jotka paljastavat erinomai­sesti
omistajansa luonteen. Kauppa­puodin
o-vi avautuu ja Gabitt astuu
sisään koiiran saattamana. Koira on
mcrkillihen, monista roduista sekoi­tettu
rakki, jossa foxterriefin täkä­näkö
on kuitenkin vditolla. Gabin
kertoi, että koira oti ISydetty muuta-
• mia 'JiikkOja aikaisemmin hylättynä
kulkuritta Pariisin laitakaupungilta.
' . Ja nyt siitä oli tuUut sUUfi filmitähti,
michcl Simon tulee sisään toisesta o-vcsta.
Näyt puhuu GabitnVc ja kut-iuu
Wchele Morgania. Mutta sa­massa
eräs ostaja viittoilee häntä
rtäyteikkttnan takana. Gabin ja tyttö
jäätät kahden. Heillä on lyhyt, mut­ta
hyvin merkittävä käskttstelu. Tä­mä
kaikki kestää pari mimiuftia val­kokankaalla,
tnutta sen filntaamiseen
tarvitaan mohia tunteja.
Koirasta on otettava lähikuvia. Se
ti ole tottunut kolmenkymmenen ih­misen
tuijotukseen eikä se pysy pai­koillaan.
Kesyttäjä, joka on opetta­nut
sila viikkokausia, ei saa sitä rau­hoittumaan.
Sen eteen asetetaan mik­rofoni
murinan äänittämistä varten,
mutta koiraparka itkee. Vihdoin Ga­bin
polvistuu sen viereen, silittelec si­tä
ja juttelee sille hellästi. Hän on­nistuukin
rauhoittamaan koiran ja
nyt saadaan palanen filmiä, joka kes­tää
kolme sekuntia kankaalla. Siihen
on kulutettu aikaa kolme neljännes­tuntia
studiossa.
Marcel Carne on nuoruudestaan
huoUmäfta hyvin taitava ohjaaja. Ta-voiteilessaan
täydellisyyttä, hän u-sein
hermostuu. Gabin on hänen täy­dellinen
vastakohtansa. Hah ei mil­loinkaan
menetä malttiaan. Pikku
kujeillaan hän pitää kaikki hyvällä
tuidella. Hänen sutkauksensa ovat
niin hullunkurisia, että kaikki naura­vat
aatteen ja studion kireä- ja her­mostunut
ilmapiiri käy vapaaksi ja
tyyneksi.
Työskennellään herkeämättä. Sutt-light-
lampttt kehittävät sietämätön­tä
kuumuutta. Gabinin ja muitteti
näyttelijöitten on monta kertaa uusit­tava
naamiointinsa.
Gabin on niin täydellisesti eläy­tynyt
osaansa, että puhellessaan
kattssan: lepohetkinä hän käyttää e-sittämänsu
tyypin puhetapaa.
yihdoin työpäivä on lopussa. On
filmattu kahdeksan tuntia. Koetan
vielä jutella hiukan Gabinin kanssa,
joka tuntttu vähitellen vapautuvan
osastaan ollakseen hiukan otna itsen­sä.
Gabin kertoo tulevista elokuvis­taan.
Parin vHkon kuluttua ''Sumui­nen
laituri" on valmis, ja sen jälkeen
heti alkaa "'Remorques" (Hinaajat)-
nimisen elokuvan valmistus. Siinä
Gabin esittää suuren hinaajalaivau
kapteettia. Ja sitä seuraavassa eloku­vassaan,
jorika väliaikainen nimi on
"Train d^enfer**, hän esiintyy vetu­rinkuljettajana.
Gabmillä on tietenkin kiire päästä
kotiin lepäämään, ja niin on haastat­telijan
loptdtakin pakko päästää hä­net
käsiään. Gabin ohjaa tietenkin
itse autoaatt. Mutta jalanktdkemista
Pariisin kaduilla on hänen, joka y-leensä
pelkää julkista huomiota, tar­koin
vältettävä. Otettuaan pari as­kelta
kadulla hättct tunttetaan. ja
ihailijaparvi alkaa seurata hätttä.
Niinpä kerran kävellessään erään
ystävänfä kanssa Lontoon Piccadil-lyllä
kello kaksi yöllä hän sanoi: "On
niin hattskaa kävellä täällä Lontoossa,
kitn ci kukaan tunne minua." Tuskin
hän oli lopettama puheensa, kun pari
naista, joiden ammatista ei voinut' e-rchtyä,
kulki ohi ja pysähtyi äkkiä.
Toinen heistä huudahti: "Öh, look,
Pepe le ^fokor
mäs? Ja mitä sinun tarvitsee sanoa
että olet suomalainen? Et saa yhtä
ainoata kirjettä, siitä olen varma.
Pyyhi pois se ja muuta 'Tuomaala'
'Thomas'iksi, niin voit saada jonkun.
No, pian, minä olen jo valmis lähte­mään.
Vien senkin kirjeen samalla
kun postiin menen kerta."
Helmi juoksi tupaan noutamaan
jotain. Laura laittoi nopeasti kirje-lapun
kuoreen ja osoitteen päälle.
Hän «i muuttantit sanaakaan kirjeen
sisällöstä. Hän asetteli fiostiinerkkiä
paikoilleen knh Helini tuli takaisin.
"Voi h.3wähen aika!" kiljaisi Hel­mi.
"Kätäo nyt miten tabfaat koko
kotelon! Ja - - r eiktHiän vain! Niini­pä
tietenkin, olet ftudlltft liimmi pois
melrkistä! Ei ^e nyt enää tartu kiin­ni!
Voi, kyllä sinä olet eri Jiossu.
Hävettää mitiuä viedä tuollaista kir­jettä
postilaatikkooti. - No, aniia se
vain. Sattuu niin merkki tarttuu,
kun asetäJi kirjeesi tänne toxstea vä­l
i i n ."
Pitkän aikaa Helmin lähdettyä is­tui
Laura nurmella allapäin,. Ensin
häntä itketti, mutta..sai'kuitenkin sen
estetylöi,kuö "oikein tiukasti painoi
huulensa jrhteen. Silraiih ainoastaan
ilmaantui kosteutta ja kurkkuun k i ­peä
palanen.
N i i n , hän ei itkenyt. Katseli val­koisia
pilviä, jotka niin pehmeinä
kiertelivät tuolla ylhäällä, tausta­naan
taivaan sineys. Kuunteli ke>-
vättuulen hiljaista huminaa. Tunsi
ruohon ja lehdikön tuöfcsuh.
"Mitäs papereita Lauralla siellä
nurmella on?" kuului äidin aäfli ky­syvän.
"Minä tuon tie sisälle heti, äiti.
Minulla on vain sanomalehti j ä vähän
kirjöJtuäpäperia ja kynä.'
suomalainen; niin eivät kirjoita mi
ftulle."
Hetken äiti seisoi aivan liikahta­matta.
Sitten hän laski varovakes.
ti« astian kädestään huuhteluvatiio
otti toisen ja jatkoi työtään kuin «Q!
nenkin.
"H^inii ymmärtää sen a ^ ^ ,
tin> lama:'
; "Miköikä ei suomalaiselle ^ften
ktikaäft kirjoittaisi? Tiedätkö änä
— ••'-yr
"Oletko sinä kirjoittanut Jakille?"
kysyi äiti.
"^En." Lapsen katse kohosi äidin
kasvoille arastellen. "Äiti, miksi ei
Jakki kirjoita minullekin? Sinulle
ja isälle ja Helmille ja Heikille, mut­ta
ei minulle. Miks*ei,äiti?"
"Minä luulen, että hän ei muista,
että käyt koulua ja osaat jo lukea",
sanoi äiti hiljaa.
Laura huokaisi j a kääntyi pois.
•iV. en — tiedä — mitä voisin hä-nelle
kirjoittaa, kun ei hän kirjoita
minulle", sanoi hän tukahtuneella
.äähellä.
."Jokaisessa minun kirjeessä hän
kysyy miten sinä voit, Laura, ja käs­kee
sanoa terveisiä sinulle."
"Mutta — minä tahtoisin saada
oman kirjeen, niinkuin te toisetkin."
"Mitä sinä äsken kirjoitit?" Lap­selta,
salaa äiti pyyhkäisi silmiään-esiliinansa
nurkkaan.
"Minä . . . minä . . ."
"Etkö tahtoisi sanoa minulle?"
"Mutta jos . . . Helmi sanoi . . ."
Laura ei voinut jatkaa. Itku, jon­ka
äsken oli saanut voitetuksi, tul­vahti
nyt esiin. Hän painautui uunin
taa, omaan lemmitty)m nurkkaansa
ja nyyhkytti.
"Saanko arvata?"^ kysyi äiti, jat­kaen
tyynesti astiain pesua. "Sinä
kirjoitit sanomalehteen. Ja alat kir­joittaa
niille toisille lapsille, jotka sii­hen
myös kirjoittavat. Olenko oi­keassa?"
"Uh-huh", kuului uunin takaa
myöntävä äännähdys.
"Se on hyvä. Ja se on varmaan
hauskaakin. Opit kirjeitä kirjoitta­maan
ja opit tuntemaan lapsia toi­senlaisissa
oloissa kuin meidän, ja
• • •
"Mutta Helmi sanoi, että ei ku­kaan
minulle kirjoita kun pistin oman
nimeni enkä 'Thomas' nimeä! Hel­mi
sanoi, että kun tietävät olevani
"Tietysti suomalaiselle kirjoitetaan
k^ten toisillekin. Ole huoletta vaaii.
Olen varma että saat kirjeitä."
"Mutta . . . Xiti, Helmi aitta puliua
«nglantia koululla minullekin ja väit­tää
että meidän nimi on 'Thomas'
eikä *T4iomaala'y ja että hänen fiimen-sä
tiJmensä on Pearl eikä Helmi. Ja
hän sändi, että Jakkikin heti Ä
•käyttää Jack Thomas nimeä kun
meniipöis kötioa, ettei kukaan tietäisi
että häii ött suomalainen."
"Sitä ntöiea Jakki kyllä käyttää
nyt. Mutta ei siksi, ettei ktikaantV
täisi hänen kansallismittaan, vaan
slksi^.että se on helpomoi vieraiden
ymniärtää. Se oh kuin etiglalinin-kieTiheti
käännös omalle nitnefleeir."
" M i i t t a Helmi sanoi, että on .pa-remipiknn
Ci tiedetä että otemitie ul-kotnääläisia.
^iksi häh sanoi, että
häntä pitää aina sanoa Pearliksi ja
»
"Ai, äi, nyt kmilmi surkea piipy-tys
pihalta! Onkohan kissa kanan­pojan
kittipussa v a i . . . "
Siliiiänräpäyksessä pääsi Laura
pois ntifkättään. ITnohdetut oli su-liit
sekä huolet hänen rientäessä o-vesta
ulos. Äiti seurasi hätttä ra­pulle,
ffitilfta palasi heti tupaan, iun
näki ettei kananpoikasella muuta hä­tään
oilut kuin se, että oli jäänyt jäl­keen
emosta.
" ^ n jsnmärrä miksi minim tjltö-jeiii
piti tulla niin kovitt erilaiset",
ajatteli hän, jatkaen nyt kiireemmin
työtään. "Töinen saa päähänsä bi-keniaisia
tuulahduksia joista ei itse­kään
ymmärrä, j a toinen koettaalilis-tä
samoista tuulahduksista loytaa
tarkoitusta ja syitä. Kelttiin hallit­seva
luonne saattaa vaikuttaa hyvnn-fcin
pahasti Lgura-parkaan. Mutta
. . . mitä tehdä?" _
Heikki ilmestyi ovelle. "Aiti. lai­t
a jonkunlaista marjamehua kan­nuun,
että voin viedä juomista pe­runapellolle.
Päivällinen oli hian
suolasta."
"Sitä arvelinkin. -Aijoin tuoda
juomista tullessani. Joko oleUe inoa-ta
vakoa saaneet istutetuksi?
- "^Enminä tiedä montako niitä on-
^^ikki k-ulki veltosti huoneen peraUe
ja istua repsahutti pöydän ääreen-
" % l l ä kaikennäköistä hommaa sita
pitää öUakin. Minä en näe mita täs­sä
touhussa on sisällä. Jos asuttabun
edes kaupungissa . . . " ,
"Älähän^nyt viitsi taas. Heiu .
pyysiäiti.
"Sen minä sanon, että onnenpo^^
Jakki on! Minä en ymmärrä, miK.
sinä itket ja haikailet hänen ^yOK'
sensa. Jos minä pääsisin metästoU||t|
ja saisin neljä dollaria päivässä, n _^
olisin niin iloinen kuin kukaan. ^
loin ostaisin . .
" M i t ä ? " keskeytti äiti. heikosti n.
mahtaen.
«'\^aifckamitU: "vastasi Heikki ren
nosti.
"Jakki lupasi yhtä ja toista niyo=^.
sanoi äiti. "Ennen joulua han e
olla työssä kaksi kuukautta. Ni' "
tetuksi vaatteet ja kenaät. i^^^^J^'^.
sään tarvitsee. Sitten sai t.etaa.ei^^
työmaa suljetaan joulun ajaksi. ^
sitten taas pääsi työhönsä, oli tien^
tinsä kulunut elämiseen. N')'^