Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, February 3, 1945

              LAUANTAINA, HELMIKUUN 3 PÄIVÄNÄ
t ; -
Sivu 5
• XV.
Aika on paras lääke ja lääkäri haa-voiUe.
Se parantaa ne, muttsi arvet
jäävät miltei jokaisessa syvässä tapa­uksessa.
Kaksi pitkää vuotta on ku­lunut
jo siitä, kun tuo hirvittävä tieto
tul: ja uhkasi viedä Iines Auramon,
nuoren, onnellisen naisen hautaan.
Järki uhkasi surun mustimmillaan ol-
\eisa pettää. Niin ainakin tuntuMoh-
...duUflfflimmillahet^
ki läytyi kestää. Hän kykeni ajatte­lemaan
syvällisestii --rr tQivQfikJiaasti.
Hänen miehensä oU; ollut hyvä; Miiasi
surra nuoran elämän: varhaista pois-,
menoa. Se oli Osmon onni, vair^hä.-
nen kuolemansa kaamea- luöhne.kau-kana
vieraalla maalla, tuqtti hipyeintä'
tuskaa jälkeenjääneille sydämiii^ Os-.
niön äiti ei kestänyt raskasta iskuäV
vaan meni kohta poikansa nnikana
hautaan, ja pian.hänenjäik-eensä seu­rasi
kauppias Aurapjo-;: itse-. mukana.
Heikko sydän ei hänelläkään voinut-enenpää
murhetta kestää. Maitta Ii­nes
oli nuori ja terve. _ Hänen- täytyi
elää, vaikka suru oli niin raskasta
laadultaan, että hän ei edes saanut
rakkaimpansa hautakummulle terveh­dys
• ään viedä. Vieraan maan ka,'ma-ra
kätki hänen hyvän miehensä hiil­tyneen
tomun. Viimeiset ja rakkaat
kirjeet olivat lohtuna. Osmo rakasti
häntä uskollisesti kuolemaansa asti.
Mutta Iineksenkin hyvä terveys hor­jui
silloin, kun Osmon jälkeen meni­vät
hautaan hänen- hyvät ja hellät-varAcmpansa.
Kauan aikaa sair^s-tettuaan
kulki hän jaomin turvin kal­peana
varjona entisest^n. Aika ^ui^
telikin toi voimia vähentäessäänsuf^un
taakkaa nuorelta sydämeltä unohduk­sen
kalliilla voiteella. Ja ystäyieri
osanotto ja tuki auttoi paljon voimfen
palaamista taHaisin. Kaikki säälivät
n^mm, k.ukoistaMan onn^n äiluIUstä
mHfsHmitumista^ Oiivatljaiii nuoret
A^ir^nipt kerran, nUntoivorakkam^t^
leyai^HHteen katsoneet. Syvä rak­kaus
oli; kaksi nuarta sydäntä: yjidist^r
nyt säätyyn.HatsQmatta, Vaalea.piipr
tityttö, vaHöifeti; njipren juristin sydä-mcim
h&tl: ensisilmäyksellä. Niin kaur -
nisja eheä: rakkan.s. loppui iigein jpl.-
Jft Aur.amPfn»etti: itsäin- menr
neisyjftt* muistellen, että Osmön, ja
hänen lyhyt onnensa oli ollut kuin ke­säisen
tyypi virta, jonka pintaan äy­rinkö
kirkkaana loisti ja jonka kalvos­ta
sjniknkk^iset lenimikit suloisia te-riään
katselivat. Muuta niin sopivaa
vertausta ei hän täydelliselle opnejleen
löytänyt. I^erran piti tull^ talven ja
sitä ennen syksyn, joka kuihdutti si»
niset kukat, heitteli keltaisia lehtiä
virr^p 'kalvoon, jonka laineet harmai­na
välkehtivät. Sitten tuli pitkä ja
kylmä talvi — eläimän talvi. 'S;oittai-siko
kesä enää koskaan sen jälkeen?
Iines: on läjjtenyt käYelymatkalle
yirkistelläkseen.ja täyttääkseen vih-doinkiii
lupauksensa käydä Rantalas­sa,
ja, Xonimilassa. Leo yarsmkin pn
jo kplmelja kirjeellä pyytänyt häntä
tulemaan, hän »kyllä noutaisi i^evosel-la
tai Aapo vaunullaan. Mutta Iines
ei ole pitänyt kiirettä ennenkuin Aune
saapuisi myöskin Rantalaan. Aune
oli jo vihitty Esansa kanssa ja asui^.
yat he toisessa pitäjässä kokonaan.
Syksyinen sää on kuulakasr ja kir­kas.
Mui:§tuu siiiiä Iineksen mieleen
hitaasti kävellessä Lehtokylää |töhti
eräs sapiaplainen kävelymatka muu^r
tania vuosi sitten. Miten pitkä' aika
olikaan siitä kulunut. Ja mitä hän,
ajatteli silloin tätä samaa tietä astele
ngn korvissaai) ja omatuntQ alkoi ho-,
kea "Varas — y a r ^ j " Piunelle muis-tui
mieleen, vankilan r-istikot, polii-sie.-?
potkut, tukahtunut ilma j.a ikävät
unettomat yöt. ^.aikke^ sellaista oli.
hän kokenut. yhden rääfeyvä", kapan
tak:^ jonk^ hän s^^ttyi pttanpa^an. ju-ha-
inusaattoyönä farmarin k^nahuo;;..
neesta. liaksi kquTiautta risMkkojen.
takana viettäessään oVt hän. painanut
ni:tleensä, että hän jättää vastaisuu-
#ia. varastelemiseu sikseen; j|a, koet­t
a tulla toimeeu miten t^hans^ rauur
ten. "Varas ~ yaras!' löpisi hän it­sekseen.
''Enpäs ole varas!" . . .
ja lopputulos oli se, että hä© alkoi
köpitellä kiiltävää valtatietä, joka
suorina linjoina haJkoi tasaisia vaini-
Brenvvoodin. läheisyydessä hää-möuäviä
hedelmätarhoja kohden,
^'•-n hän vaelteli helteisen päivän
k:::muudessa eteenpäin pelosta va­vahdellen,
ikäänkuin jotakin kauheaa
jäänyt jälkeen.
^un tienvarsi Brenwoodiin asti oli
tassisia aukeamia, ei vanhuksella ol-
Jui tilaisuutta saada mitään suuhun­pantavaa.
Kuivin suin ja^rnärkänä
hieitä hän asteli yhä eteenpäin. Vasta
3i'?mgon laskeutuessa maiHeen hän
pienen farmikaupungin, Bren-
^vocdin, laiteelle ja sai vettä gasoliini-a^
eniaha, ja väsynyt kun oli, poikkesi
tieltä erään tammen alle, majoit-luaiseen
siihen yöksi'.
, -^'^«Ituaan vuoteensa kuntoon
heittäytyi hän pitkäkseen, heitti liiat
saaneensa päällään jä pani ne.
P«;teeksi. Mutta tulipas sieltä esille
yksi setelinippuf Hä» peJjäs-
>- Se oli kuin pahahenki, jota hän -
»^^'-0 helteisen päivän oli pakoon rien-
^arrvt. .
Tammen alla ei uni pttanut tullak­seen
silmään. Useita kertoja hän nou­si
ylös jalkeille,. |a yhtä uspin hän
asettui jäjleen pitkäkseen ja peUteli
itseänsä. Turhia vaiva. . Nukkumi­sesta
ei tuliut mitään ja väsymyskin
katosi. Lopuksi hän päätti kävä?tä
Bremvoodissa.ja koettaa josko ne ra­hat,
jotka hänelle olivat niin paljon
vaivaa ja huoha tuoneet, olivat oikei­ta.
Voisihan raJiat olla väärennetty­jä.
Todellakin h Koko paperinippu
saattaisi olla väärää rahaa, lurjusten
tekemää.
Tulos tuumasta pii se että häp kä­veli
l|renwoodin laadulle ja nähtyään
väkijup.makaupan, se ratkaisi asian.
Juomisen hin^o voitti omantunnon äär
nen ja hän astui kauppaan. Hän pisti
kymmenefi dollarin setelin kauppiaal­le
ja pullo tuli, kauniisti kuvitettu pul­lo
ja vielä joukko hopeita ja dollarin
seteleitä.
Ennen makuulle rnenaaan.hän vielä
pyöräliti. ravintolaan syömään, ja kun
hän antoi kymmenisen ruökarisa mak­suksi,
niin tapahtui sampin kuin H-.
köörikaiupassa, Vie|ä kolmannen ker­ran
liän koetti rahan arvoa kaupassa,
josta sai uuden uutukaiset kengät.
Yatsa täynnä ja pää hyvällä tuu­lella,
pullo povella ja uudet kengät,
Mflkpmaa onnea ei hän muistanut
kohdanneensa, Ja karkki ainoastaan^
kolmesta kymmenen dollarin s?telist4
] ^ sellaisia seteleitä pli vielä hatussa,
ja tien yierepn ofj^an hän oli jättänyt
njitä kantanJi»ksen.. . . Onnellisen^
ufeHa tamman JMnrel|e,. unpl^ti.
oni2»ntuntonsa soimaiiinn ja avasi pu.lr
I q n , . .
Jatkuu.
lessaan auringon jo laskiessa korkei­den
petäjien latvojen tasalla''ja syys­lehtien
jaloissa viimeistä leikkiään
tanssiessa. Rantalan emäntäähän hän
olirnienossa katsomaian Jä^äh^^
silloinkin katoavaisuutta — kuole­man
maan horjumatonta elämänkul­kua.
Kevät vaihtui kesään ja syk-sy3m.
Elämä ehtyi, mutta nousisi ku­koistukseensa
uuden suven: tullen niin
tässä kuin siinä toisessa elämässäkin,
joka ihmishenkeä yartosi. Iineksen
silmiin kihoavat kuumat kyynelet.
Oik virkistävää astella hiljaisessa luon^
nossa yksin. Tuli- mieleen, Osaho
• taasen; "-'Mikst hän: sqiff^^
tomasti yhä, vaikka Osmon oli hyvä
olla j a Osmon: vanhempien myöskin^
Siinä^ houkutteli pengermä aivan
tien vierellä. Kapean sillan alla
maantieojassa virtasi vesi. Matala,
harmaa aita kulki ojanyli. Iines tun­si,
etteivät hänen, voimansa vielä ol­leet
palanneet eqtiselleen.^ Pitileväh-tääv
Oli vielä pari Jkilometfiä Lehto-kylään.
.
Hän, pn istunut muutaman minuu-''
tin ojan reunalla kuiioinellen veden
hiljaista solinaa. Se antoi ajatuksil­lekin
tyynemmän juoksun -—kun
maantieltä alkaa kuulua kärrynrattai-den
etäistä vierimistä. Jo, näkyy rus­kea
juoksija. Se on Tommilan kjus-ko.
— Miksi Leo ajoi vielä iltaseen ai­kaan
kaupunkiin päin? Oliko hän eh-r
kä vastassa, vaikka liiies ei ollut i l ­moittanutkaan
tulostaan, lähemmin
nytkään.
— T - : Minun ei sovi antaa ajaa hänen
ohi noin vain, miettii Iines ja kutsuu
Leoa nimeltään. Ajaja pysähtyy kum­missaan
ja katsa|ttaa ojan reunalle/
mutta.samassa hän on itsekin siellä.
^ Iines sinä. Onko. tämä edes
totta, Minä lähdin taasen ajelemaan,
kun oU aikafi. Olen monena iltana
näin ajelhit j ä sinua odottanut, pu.T
. huu: Leo puristaen Kneksen kättä ja
istahtaa hänen viereensä. Harmaat
silmät kuvastavat peittelemätöntäiloa
ja liues katsoo, niihin suoraan. He
ovat käisineet molemmat niin paljon.
— Leo ehkä enernniän, vielä. Uusi%
harniaita hiuksia näkyy lisääntyneen
ohimoille ja tukan muodostamat uur--
teet ovat niissä syventyneet. Siis-.'
tyneet ylemmäksi- Kiasvoista kuvas-tuvaX
valvottujen, ikävässä vietetty­jen,
öiden merkit. Varsi on hiukan
kumajra, mutta yhtä lujannäköinen ja
leveä kuin ennenkin. Sama Tommila
ulkonaisesti. Liekö enää sisäisesti.
Paljon, riäkyi elämä kouluttaneen ly--
hyessä ajassa. Suru teki oikealla ta-,
vajla tehtävänsä, sielussa. Se näkyi
Leostakin ja hänen katseestaan. Ja
rakkaus, yhdessä kaipauksen kera,
odotettu, täyttymätön, rakkaus. Leo
ei muuta varten, tullut häntä vastaan,
eikä pat^nut häntä. Sen Iines vais­tosi,
oli kauan sitten jo vaistortnut.
Ja nyt puhuikin Leo hiljaa, matalasti,
silmäillen .väliin hellästi Iineksen piir­teitä
sivustapäin.
— Sinun surusi on ollut minun. En
voi kertoa sanoin, mitä tunsin, kun
'menetit hänet, jota rakastit koko us­kollisen,
hyvän sydämesi voimalla.
Mutta en voi kuvata sitäkään tunnet­ta,
jota koin silloin, kun kihlauksesi
julkaistiin ja kup seisoit säteilevänä
ja onnellisena morsiamena kaupungin
kirkon alttarilla. Kai sinä näit jotain
tuskastani päältä päinkin. En kyen­nyt
sitä kokonaan sajlaamaan,' vaikka
oma vaimo seisoi vierelläni. J^inps-rakas.
Saanhan kertoa sinuHö va­paasti
kaikki. Minä en jaksa sitä enää
kantaa. '
— Kerro ^ i n . Se helpottaa, vas­tasi
Iines hiljaa, vaikka hän suunnil­leen
tiesikin Leon kerrottavan.
-r- N i i n , . . SinäopKt kerran, 1^
aikaa sitterij^^^
lij^ j a minä kqlitd sy-däm^
llfee$ti teit^ Olittehan
«palklKiiaisiani:vain/; :;^ättelin ptt^a
rikks^äri vairnon it^UeriiT Köyhään
ja kauniiseen en tyytynyt, sillä yäpihi^
Tpnämila tarvitsi lisää rahaft j a «maita.
Sitten sattui se palo, jolloin silmäni
aukenivat. Hakastin tavaraani —
oniaisuuttani, jonka niepetin j a ei ih­me,
ja silmäni aulvenivatkin huomaa­maan
sinut, joka huolehdit myöskin
siitä, vaikka se ei omiaäsi ollutkaan.
Jp silloin aloin katsella sihUä,. tuona i l -
~'taTrc jöharkyyditbln-^^s^^^
höitöqn. M ^ rtiuutimme Aäpo>i pyyn­nöstä
Rantalaan. Tiesin osapuilleen,
että tuo jpyyntö el ollyt aivan vilpit-töniyytlestä
johtuva. Sipä siinä pää-
; tekijänä oKt, mutta en voinut ylen-kääö
tarjousta katsoa. Sinua mjnä
katselin ja ajttelin, kun Tommilaa
uudelleep rakensin ja sinne muu tin.
Sinulle palvelijat yaImiiksi'hommasi(i
ja kaikki nnteen uskoon niaalantin ja
laitoin. Ajattelin vasts^ sitten tiilla
sinulle kertpmaar\ rakkaudestani ja
pyytää vaimokseni. Ja silloin erääpä
helhintaiaamuna neljä vuotta taka­perin
olinkin tulossa. En muistanut
lainkaan, että Aline pääsi ripille juuri
sinä pyhänä ja että sinäkin mahdolli­sesti
menisit kirkkoon. Te joitte
vastaan jja kun näin sinun istuvan Aa­pon
vierellä niin tyyt5ni^äisen näköise­nä,
leimahti mustasukkainen, luule-vainen
luontoni ilmiliekkiin. Vasta
jälestäpäin tulin ajatelleeksi, että Au­ne
oli intohimoinen ajuri; Mutta eh­kä
äkillinen suuttumukseni johtui sii­tä,
kun,niinkauan olin odottanut tuo-ta
helluntäiaamua, sitä odotellessa
rakentanut ja valrnistellut ja minulla
plivat kihlatkin taskussa. Koetin aja­tella,
järkevästikin ja palasin kirk­koon.
Mutta kun näin sinun onnesta
säteilevät silmäsi kirkonmenon loput­tua
Aapon rinnalla käytävää astelles-sasi.
kiehahti minussa uudestaan:
Nyt keskeytti Eneksen naurahdus '
Leon kertomuksen ja Iines puhui: :
— Sinä suuri ja tyhmä Tonimilan
poika. Minä en suinkaan, sepvouji-si:
silloin onnuta, s ä t e i l y n i i n k u in
luulit, en A^gpit vuoksi. JHäntä tus­kin-
muihin. Q^aa.rippikouluaikaa-ni
äja,tteHn j^^ saipa jv'hiamieli JBj py­hä
tunn^lnia v a l t t i minut siljpin; En.
huon^annut sinuakaan en-nenkuin kir­kon
aitauksesta hevosesi irroitit j a sen
hurjaan juQkspun luiskaisit. Arvasin
osap.u.ille^n, mistä käyttäytymisessi
johtui j4 se tuotti minulje sekä salais­ta
iloa että tuskaa. Sinä^ hymyilit.
Aunelle tervehtjessäsi ja ihmettelin,
miksi et voinut tulla meidän kanssa
yhtä matkaa Rantalaan. -
— Tunsitko sinä salaista tuhkaa ja
iloa! huudahti Leo tarttuen Iineksen
molempiin käsiin. Hänen harrnaissa
silmissään paloi outo tuli.
— Tunsin, vastasi Iines katsoen
poispäin.
— Miten vilpitön tunnustus siitä,
että en ollut sinulle yhdentekevää.
Sinä et sii3 välittänytkään Aaposta?
— En. Olinko antanut jollain ta­voin
aihetta siihen? Tietääkseni en
muista leikkineepi sydämillä koskaan.
—- Ja minä uskoin sitten Aunea ja
Rantalan emäntävainäjaa. Rauha hä­nen
muistolleen. Ei hän muuta kuin
toivoi sinusta miniää Aapolle ja us­koi
niin käy vankin. Mustasukkaisuu­den
tuskan vallassa aloin etsiä viihdy­tystä
iltamista ja, lasista, Siellä jou­duin
alituisesliL Aunen seuraan ja ke­säisten
öiden, sameiden aivojen ja i l -
tam4tunpelma;v syyksi täytyy minun
lä?kea. koko. silloin, erehdykseni^^ Mie­tin^
kyllä kihla-aikana. purkamistakin,
sillä epäilin Aunen puheita sinun ja