Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 22, 1951

              Jatkoa
Ä!jamea';-,.islvi.'- 611 prnvm^
TyyneUm-..:hemnkään : askel- ylenyi.
Rauhallisena älli teki pleuet työnsä.
Aarre kävi työssä ja vain yöt hän oli ko­tona.
Usein he puhuivat isästä, joka oli
mennyt pois väsyneen elämänsä päätyt­tyä.
Äiti tiesi, miten paljon isä oli
palvelusväki mukana. Isäntä kehoitti
vierasta viereensä pöydän yläpäähän.
Hans katseli vähän arvosteleyasti työ­väen
kanssa aterioimista, mutta tuli kui­tenkin
vaimein. Melko hiljaisina sitten
aterioitiin. «Kirsti oli ainoa, joka UST
kaisi ilakoida, Hän pii min ilomeh j%
välitön. Joskus hänen katseensa viipyi
Hansin iyällisissa kasvoissa. Eikö poika
voisi näy|tää vähän Eoisemmälta? Isä
ei näyttänyt huomaavan mitään/^^-^
koetti pitää yllä keskustelua.
Sitten noustiin pöydästä ja jokainen
meni omaan nurkkaansa. Joulukuusi
sytytettiin,- lahjat jaettiin ja äiti ke­hoitti
Hansia saunaan, sillä siellä on
vielä löylyä ja lämmintä vettä. Hans
kiitti, mutta ei oikein halunnut mennä.
Yhdessä hän sitten meni Kirstin
kanssa saliin. Kaikkialla oli puhdasta,
mutta yksiökertäistäi Hansin arvoste­levaan
katseeseen vastasi Kirsti:
'"Niin, Hans, tällaista täällä on, ei
mitään ylellisyyttä, mutta täällä viihdyn
niin hyvin. Koeta sinäkin sopeutua
heihin, katsos, ei täällä teeskennellä pa­rempaa
kuin niitä on . . . '*
*"Oo, Kirsti, näen sen", vastasi HansV
"He ovat yksinkertaisia ihmisiä. Sitten,
kun menemme tTaimisiin, toivon ,että he
eivät ole usein, md^däii kaii
samme. Katsök, se olisi i^hingoksi tne^^^
dän tuttavapiirillemme, ruokailla nyt
yhdessä palvelijain kanssa. Tupsin ai­van
navetan hajun nenäsisäni. Isäukko­si
näyttää olevan hevosystävä, koska
hänen kenkänsä eivät olleet aivan puh­taat
. .
fl^irsti nousi ylös liiljaaajatEfl^
ja irrbitti soraiuksBJn sonnestaan, ojensi ^
sen Hansille, sanoen:
"Kas tässä, sinun omasi, voit mennä
paremman kanssa. En koskaan voisi
sallia, että minun vanhempani ja vel­jeni
ajettaisiin ulos meidän kodistam­me.
Olen syntynyt ja kasvanut täällä,
rakastan heitä. Mitä tunsin sinua koh­taan,
se kai oli vain ihastusta sinun hie­hoon
käytökseesi. ~ Hyvästi, nuku hyvin
ja sitten aamulla voit lähteä!"
Ovi avautui ja Kirsti oli poistunut
hu5»neesta.
Asuintuvassa istuivat vielä äiti ja isä.
He eivät pitäneet Kirstin valitusta, mut­ta
he päättivät salata sen, tytön onni
olisi heidän sydämensä asia. Nyt, kun
Kirsti hiljaa tuli heidän luokseen, va­vahtivat
he kumpikin ikäänkuin pahas­ta
teosta tavatut lapset, •
Kirsti kiersi kätensä äidin kaulaan ja
kuiskasi:
"Ei, aiti ja isä, hän menee pois. Hän
ei rakastanut minua, \^an meidän omai­suuttamme.
Olen erehtynyt, mutta te
autatte minua voittamaan tämän. Minä
jään kotiin. Menen täällä naimisiin
vaikka renki-Jaakon kanssa. Hän on
meidän tasollamme, eikä halveksi navet­taa."
"Voi, lapsi> koskedco smuun ko\'asti?"
kysyi isä. "Aamulla menemme joulu­kirkkoon.
Kuulehan, Kirsti, siitä on
kaksikymmentä vuotta kun kävin sinua
katsomassa saunassa. Olit näin pieni-',
isä nä>tti käsillään. "Silloin annoin si­nulle
nimen ja aamulla menin kirkkoon
kiittämään siitä, että meillä oli pieni,
kultainen tyttö."
'Kirsti astui ikkunan luo. Auton va­lot
näkyivät siihen kun Hans ajoi au­ton
ulos pihasta. Hiukan tuntui haike­alta,
mutta iloisena Kirsti kääntji van­hempiensa
puoleen ja sanoi:
"Nyt meillä on sitten taas uusi jou­lu!"
-
surrut. Toivottomana oli hän etsinyt
viikkomääriä sflloin, kun poika oli ka­donnut.
"Yhdessä kuljimme soita ja sjrvänteitä",
kertoi äitr, "katsellen. Minä väsyin,
en jaksanut aina. Mutta isä kulki,
yön pimeät tunnit hän huuteli sinua.
Minusita tuntui, että hän häviää itsekin
sinne. Sitten kerran hän palasi ja anka­ra
kimine otti hänet Siitä asti hän on
sairastanut, v^ jaksoi työhön.
Luulm Hänen ennemmin jo kuolevan,
mutta hän jaksoi niin kauan, että sinä
palasit. En jäänyt yksin, jota aina pel­käsimme
. .
Yhteisiä ja rattoisia iltoja oli äidil­lä
ja Aarrella. Olisi ollut niin hyvä,
jos isäkin olisi vielä ollut mukana.
Kevät teki tuloaan, talvi oli jo pa­remmalla
puolella. Aarre kirjoitti Mar­jalle,
tehden selkoa kirjeessä matkas­taan:
i
"Olin jo kyllästyä ja jättää etsim*-
seh, mutta. jokin vastustamaton voima
veti minua kuitenkin vielä metsätielle
ja ensimmäiseen mökkiin menin sisälle.
Tunsin heti tulleeni kotiin^ Tunsin äi­tini
kauniit hiukset, sillä ne olivat sa­manlaiset
kuin sinun ja siksi kai pidin
sinustakin, sillä jokin käsittämätön
voima veti minua aina lähemmälisi
vaaleatukkaisia. Muuta en tosin äi­distä
mtiistemutkaan. Nyt olen saa­nut
kaikki selväksi ja olen jopa onnel-lipen.
Olen nyt Aarre Tyynelä, Joonas
Koskelaa ei enää ole, hänen muiston­sa
vain seuraa minua. Ehkäpä sinäkin
joskus muistat . . .
"Elämä on täynnä salaperäisiä asioi­ta^
jos niitä alkaa eritellä mielessään.
Isäni, kultainen ja hyvä isä, kuoli pois,
hän ei jaksanut etemmäksi. Äidin koe­tan
hoivata vielä. Jos itse viimeksi
jään, ehkä sitten lähden sinne kauas,
jonnekin, johon olen aina kaivannut.
Sinun luonasi käyn vielä joskus, olithan
sinä minun ensimmäinen rakkauteni ja
luulen, että myös viimeinen. En aina­kaan
vielä ole tavannut sellaista veto­voimaa
ketään tyttöä kohtaan ja olen
siitä hyvilläni. Olen niin onnellinen
siitä, kun löysin vanhempani ja voin
hoitaa heitä, ennenkuin se on myöhäis­tä.
'\Sun muistoas^ armas
mä syömmessäin kannan,
vain sinulle rakkauteni annan."
IV
Aika vieri eteenpäin. Helenan ja
Martin elämä oli sellaista sekaista. Ei
tuntenut Helena enää sitä suurta on­nea,
jota hän odotti Martin rinnalla.
Martti ei ollut paljoa kotona, enem-mäkseen
hän maleksi kylällä. Työ ei
ollut koskaan hänelle maittanut ja nyt
kun se olisi palkollista, veti se vieläkin
vähemmän. Tukkilaiseksi hän meni
kesäksi, sillä siellä ei ollut niin kovaa
kuin olisi ollut muussa vakituisessa
työssä. , ^
Kun pikku Markus syntyi, oli elämä
ahtaassa tuv^sa epämieluista. Lapsi
ei ollut oikein terve ja aluksi sen itku
häiritsi heitä kumpaistakin. Helena ei
välittänyt paljon huolehtia pienokai­sesta.
Helmi, ensimmäinen, oli niin hy­vä
ja hiljainen. Martti kyllästj-i ali-^
tuiseen x-ertailemiseen, sanoen usein
pistävän sana^, kuten näin:
"Tämäkin kai olisi hy\ä, jos se olisi
Kyöstin lapsi . .
Helena raivostui ja uhkasi tappaa lap­sen,
ellei se muuten lakkaa huutamas­ta.
Silloin Martti hiljeni ja hoiteli poi­kaa
parhaansa mukaan.
Näin meni hetken. Syksy tuli ja tuk­kilaiset'menivät
tukkien mukana. Smne
hävisi Marttikm. Kului viikkoja ja
joulu jo läheni,, mutta ei kuulunut mi­tään
Martista. Puute jo kurkisteli He­lenan
mökin ikkunasta. Silloin hän ot­ti
pojan ja vei sen Koskelaan. Hän pyy­si
Helmin katsomaan lasta vähäsen ja
hävisi omille teilleen.
Ei kuulunut äitiä eikä isää sen enem­pää.
Markus oli Koskelassa yhä^Mar-jan
huoneeseen oli tuotu pieni vuode.
Kukapa muista joutaisi öisin hoivaa­maan
lasta. . Kaikki tottuivat siihen,
että Koskelassa oli pieni poika. Lapsi
kasvoi h3rvässä hoidossa ja alkoi juok­sennella
huoneissa. Helmillä oli hä­nestä
paljon huolta, jos oli huviakin.
Marja ei yoinut enää pitää lasta silmäl­lä,
kun tämä oli aina,menossa. Vilkas
pieni miehenalku.
ijhmiset hymyilivät itsekseen. Ei saa­nut
Koskelan Marja-emäntä lasta, piti
ottaa palvelija isännän viereen, niin jo­pas
tuli Koskelaan perillinen. Ei hän
välittänyt. Vieraalle menee talo hänen
kuoltuaan, välipä sillä kenelle. Olihan
Markus hänen pienen poikavainajansa
velipuoli, ei siis aivan vieras ja Helmi
on ollut hänelle hyvä. Hänelläkin on
sen perusteella oikeus saada osansa.
Markus oli isänsä mallinen ja näköi­nen,
itsepäinen ja kiukkuinen, vaikea
hoidettava talossa, jossa ei ole mie­histä
kättä komentamassa. Usein sai
Helmi itkeä yrittäessään pukea ja hoi­vata
pikku veljeään. Vielä enemmän
sai kärsiä Marja, sillä poika oli kuin
pieni paholainen. Ainoa, jota hänen
täytyi totella, oli Hilma, hän, joka oli
ollut jo useita vuosia emännän tilalla.
Mitä hän sanoi, sitä oli pojan uskotta­va.
Hilma pieksi poikaa pari kertaa
ulkona, kun poika oli ulkoa tuomal­laan
piiskalla lyönyt Marjaa Hkasvoi-hin.
Hilma oli antanut pojalle perin­pohjaisen
pehmityksen ja pannut sau­naan
yöksi. Vaikka Helmi ja Marja oli­sivat,
pyytäneet ja rukoilleet päästä­mään
pojan/ei Hilman sydän pehmin-nut.
"Ei!" oli hän sanonut. "Jos
päästätte pojan saunasta ennen aamua,
niin minä lähden heti, enkä ikinä tule
takaisin. Tuollaista minä en kärsi, sii­tä
täytyy tulla loppu!"
Näin sai Hilma pojan tottelemaan
kun hän vain oli saapuvilla. Muulloin
oli poika yhtä paha, ehkä pahempi kuin
ennen silloin kun Hilma ei ollut näke­mässä.
«• * o
Neljä vuotta oli Markus jo ollut Kos­kelassa.
Sanaakaan ei ollut tällä ajalla
kuulunut isästä eikä äidistä. Elämä
kulki entistä rataansa. Mitään suu­rempaa
ei ollut Koskelassa tuona ai­kana
tapahtunut. Vanha Matti, joka nyt hoitaa äidm hautaan. Joskus tun-ennen
oli ollut Koskelassa, tuli taas tui, kum olisi kuullut kevätillassa kut-takaism.
I^eena oli kuollut kesällä ja suvan äänen^ joka kutsui kauas, jon-hymt
f^&äi.:. Ei ollut sitä työtä, m
.se;:el p9-lka-seuraisi, ukkoa. .Heillä ,
y^ies^^ haiiskaa. •. K e ^ I ä he kalaste
vat koskesta lohia — se oli jännittä^-;
hommaa. Markus aivan vapisi inno?
nähtyään ison kalan vonkaleen tartti
van Matin koukkuun tai mertaa no
tettaessa siellä myllertävän. Kaik]
oli nim sanomattoman hauskaa.
Marja oli kiitollinen vanhalle Matille
että hän kiitteli vanhusta kyyneleet sil
missä. Mikä olisi fopuksi tullutkaan
jos tuo villi poika olisi saanut kasvas
ilman ohjaavaa kättä.
H^kni X)li myöäkin onnellinen. Pik,
ku veli ei ollut enää rasituksena Kos-kelassa.
Pian, hänestä kehittyi hj-\ä
, apu siskolle, joka ahkerana touhusi ta-lossä^
Kaikkien olo oli nyt niin turval-lista.
Hilma oli ottanut Helmin opettaak­seen
hänelle emännän töhtäviä, • niitä
joihm ei Marja häntä voinut neuvoa.
Monet leivokset ja muut suuressa ta­lossa
tarvittavat säilykeruoat sai INlarja'
maistella, kun Helmi touhukkaana pik-ku-
emäntänä ne hänelle kantoi. Marja
oli opettanut 'Helmille käsitöiden teon,
joten Helmistä tulee kaikin puolin kel­po
jä'hyvä-ermäntä silloin kiin hän ön
siinä iässä, että ryhtyy perustamaan
omaa kotia. Nyt vielä hän oli kiltti ja
hyvä lapsi.
Iloisena ja riehakkaana hän juoksi
usein koskelle ja kuunteli sieltä kuulu-vaa
melskettä, kun tukkilaiset siellä
mellastivat. Marja katseli usein Hel­min
touhua. Tyttöä eivät näk>Tieet
painavan mitkään kahleet^ — Voi, jos
minäkin piisin saanut olla noin iloinen
nuorena, ajatteli Marja. Mutta se
kiellettiin minulta. Toisin ehkä olisin
vallinnut, jos olisin saanut enemmän ol­la
nuorten joukoissa. CHen saanut koko
elämäni taistella ja niin saan loppuun
asti. Yksi ainoa onnen kesä ja siihen
se loppui, loppui kaikki . . .
Joskus katseli Marja Markkua, Mar­tin
pientä Juivaa. Sydämeensä koski
silloih, vieläkään -hän ei ole päässyt
rakkaudestaam Sen repivä tuska tun­tui
vielä vuosienkin jälkeen, vaikka
Martti on jo vuosia ollut toisen oma.
Kuitenkin Marja piti pikku Markuk­sesta
kuin omasta lapsestaan ja nyt tä­män
tultua paremmaksi, saattaa hän
juosta kertomaan Marja-tädille jotain
oikein hauskaa, vieläpä pusertaa kau­lastakin
ja pistää suukon. Ihmeellinen
lapsi. Jos hän olisi saanut kasvaa kie­roon
kuten ensin alussa, niin mikä hä­nestä
olisi tullut? Vanha Matti katseli
usein hymyillen pikku^Markusta nyt,
kun heidän välinsä ovat niin sanomat­toman
hyvät.
V
Hiljalleen kuluivat vuodet myöskin
Tyynelässä. Äiti laitteli ahkerana ke-vätkasvejaan
maahan ja istutteli pieniä
kuikkasia. Aarre kävi työssä ja vietti
vapaa-aikansa äidin luona. On jotain,
mikä sitoo häntä kotiin. Ennen niin
raisu elämän ilo on vähän hiljennyt ja
isän kuoleman, jälkeen hän on päättä-
Matti lähti i tutuille tanhuville, yksin
kun oli niin hiljaista ja työkm häneltä
vielä kävi hyvin. Näin sai Koskela taas
huolellisen, entisen isännän sijaisen ja
kaikki järjestyi taas entiselleen.
Pieni IMarkus ei millään tahtonut
suostua Mattiin, mutta ajan oloon hän
viimein suostui. Uusi elämä valtasi hä«
net nyt, hänen täytyi totella. Sitten
hän sai Matin kanssa mennä talliin ja
ajaa hevosilla. Jos on ollut paha, täy­tyy
olla viikon sisällä, ennen ei lilatti-ukko
huolinut poikaa kyydilleen. Kak-nekin,
mutta poika tukahdutti sen ja
otti kimni mihm työhön milloinkin ko-to.
na. .
Kului kesä ja seurasi talvi ja ajanratas
pyöri eteenpäm. Neljäs talvi oli jö ku­lunut
isäh kuolemasta, kun äiti sairas­tui.
Eiisin se näytti vain ohimeneväl­tä
yskältä, mutta sitten se muuttui va­kavaksi.
Kutsuttiin lääkäri ja sai­raanhoitaja.
Useita viikkoja äiti sai­rasti
vuoteen omana.
Kevät oli jo menossa ja päivät pite-nh;
ät, mutta ei näyttänyt sairas yhtään
si kovaa oli vastakkain ja.pojan täytyi parenamalta ja kesän tullessa hän nuk-taipua,
tai muuten sai kyhjöttää tuvan kui pois. Sairaanhoitaja, joka oli ol-nurkassa.
lut äitiät hoitamassa monta viikkoa, ker-
Viimeui tuli Matista ja Markuksesta toi äidin vihne hetkistä Aarren tullessa