Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, May 8, 1954

              George itse
LADY FAN BERRYN kotiapulainen
tuli halliin ilmoittamaan, että hä­nen
emäntänsä ottaa vieraaji vastaan.
Talo, johon olin tullut, oli yksi niitä kau­niita
yhden perheen huviloita, joita hie-nostokatujen
varsilla oli lukemattomia,
ja huoneiston sisustus oli talon arvon
mukainen. Samoin vastaanotto. Pal­velustyttö
kantoi hetken kuluttua ylä­kertaan
teetarjotinta, josta päättelin
saa\'ajii olla emännän vieraana ainakin
puolituntisen.
Katetun teepöydän ääressä odotti
mustiin puettu, laiha, vanhahko nainen,
joka ojentamatta kättään tervehdykseen
pyysi minua istuutumaan.
— Tuotte terveisiä Mrs. Harleyltä,
hän sanoi omituinen sävy äänessään.
Tuntui kuin olisi ollut puhe jostakin vie­raasta
naisesta eikä hänen tyttärestään.
Otin vastaan rouvan armollisesti ojen­taman
teekupin.
— Tuskinpa voidaan puhua tervei­sistä,
sillä Mrs. Harley ei edes tiedä, et­tä
oien t u l l u t tänne, vastasin epävar­masti.
^ annan naisen jännittynyt ilme lauh­tui
jonkin verran.
— Olen t u l l u t luoksenne kertoaksenne
teille Kokonaisen tarinan tyttärestänne.
On eräitä seikkoja, jotka teidän mieles-tan:
p.:äi>i t i e t ä ä , vaikka ne eivät suin­kaan
<Ae m i t ä ä n hauskaa kuultavaa.
— <)!ette kaiketi tietoinen siitä, että
"^'na t:i ole tavannut tytärtäni neljään-to;
s:a vuoteen enkä myöskään kertaa­kaan
nähnyt hänen niin kutsuttua^mies-tään.
^ r eriän sen. Tunnen tyttärenne jo
P^^^-^an ajan takaa. Ensimmäisen kerran
^apasn hänet Pariisissa monta vuotta
sinen Hessani siellä liikematkalla.
^ I acy Fanberryn ilmeestä saatoin lu-
Kea k >M myksen. mitä minun liiketoimiin
Janioii tek K.em
sa.
istä hänen tyttärensa^ns-i
; , ^^'""''"'^ tämän siksi, että juuri
'i-^ea ; i t t e n i yhteydessä jouduin tapaa-
^'jan anet. Hänen miehensä oli josr
tn' ^in t e e s s'ä t'oim'in'ime'en jonka kans- "^'""^ yhteyden, ja kutsui mi-
' • '^'"''^^i kotiinsa keskustelemaan
a s i a s t a . Tyttärenne oli itse
^ ^ ' " ^ ! i v a i s u u s . ja kiHos hänen huo­lenpidostaan,
viihdyin Pariisissa h\'vin.
Erotessamme esitimme molemmat toivo­muksen
saada tavata toisemme myöhem­minkin.
— Ja te tapasitte, lady Fanberry kes­keytti.
Hän sanoi sen aivan välinpitä­mättömästi.
Tuntui siltä kuin kaiikki
Mrs. Harleytä koskeva o4isi ollut hänelle
aivan yhdentekevää.
- — Tapasimme toisemme montakin
kertaa jälkeenpäin, vaikkakaan emme
Pariisissa. Tultuani puolitoista vuotta
myöhemmin sinne lukfce«ii asioissa,
Harley oli jo kadonnut. 'Hän oli nim sa­noakseni
pyyhkinyt Pariisin tomut ja­loistaan
ja ottanut mukaansa koko jou­kon
rahoja, jotka eivät olleet hä-nen omi­aan.
Olin niin hämmästynyt, etten
osaa sitä sanoin kuvailla. Tunsin itseni
suorastaan epätoivoiseksi. Olihan hä­nen
vaimonsa ollut minua kohtaan niin
ystävällinen ja huomaavainen, että olin
alkanut pitää häntä maailman herttai-simpana
ihmisenä. On senvuoksi aivan
luonnollista, että olin levoton hänen täh­tensä.
— Mutta tehän tapasitte toisenne
myöhemmin? lady Fanberry huomautti.
— Niin tapasin. Pian sen jälkeen
Harley kirjoitti minulle Monte Carlosta.
Hän selitti kirjeessä lainanneensa rahat
voidakseen järjestää asiansa kuntoon.
Olin sattumalta juuri päättänyt viettää
joulun jossakin etelässä, joten peruutin
Cannesista tekemäni huonetilauksen ja
matkustin Monte Carloon. Harleyt eli­vät
hyvin vaatimattomissa oloissa. Mies
oli kokonaan muuttunut, ja ensimmäisen
kerran havaitsin hänen . . . niin . . .
Tosiaankin, lady Fanberry kes­keytti
ivallisesti. — \ aitättekö olleenne
tietämätön siitä, että mies juopotteli?
Minun oli vaikea jatkaa.
E i , en tiennyt. Olin nyvm huolis­sani
:Mr... Harleyn vuoksi. Hän näytti
niin ikään kaikkea muuta kuin terveeltä.
Jätin Harleyn käytettäväksi pienen ra­hasumman
ehdolla, että tämä käyttäisi
sen vaimonsa hyväksi.
Jota hän ei tietenkään tehnyt.
— Ei tehnytkään. Muutamaa jxiivää
myöhemmin Mrs. Harley saapui luokse­ni
ja pyysi minua järjestämään itselleen
jotakin työtä. Lupa';in puhua asiasta
Tässä lento-onnettomuudessa olisi
saattanut kyliä käydä hullumminkin,
mutta nuori torontolainen lentäjä
John Swallow pelastui vain pienellä
kuhmulla otsaansa. Hän oli matkal­la
Torontosta Orilliaan, kun kone
lakkasi käymästä juuri, kun lentäjä
di aikeissa alkaa laskeutua. Kone
syöksyi erään koulun pihamaalle ja
vain töin tuskin sai lentäjä estetyksi,
ettei kone syöksynyt koulurakennus­ta
päin.
Harleylle, ja niin teinkin. Mutta siitä
ei ollut vähintäkään hyötyä. Hän on
mitä häpeämättömm elukka . . . pyy­dän
anteeksi . . .
Ensimmäisen kerran näin lady Fan­berryn
hjmiyilevän, mutta hymy oli
ikylmää ja ivallista.
— Jatkakaa, hän kehortti lyhyesti.
— Luulen, että mie^hellä oli aina ollut
httohnno peliin ja muuhun sellaiseen ja
siinä ympäristössä hän tietenkin oli ai­van
mieletön. Pari päivää myöhemmin
hänen vaimonsa tuli luokseni ja pyysi
minua koettamaan saada miehensä läh­temään
pelikasinolta. Sillä kertaa hän
mainitsi myöskin teistä, jota hän ei ollut
tehnyt koskaan aikaisemmin. Hän ei
suinkaan valittanut tapahtunutta, vaan
tunnusti päinvastoin, että hän olisi vas­taavanlaisessa
tapauksessa menetellyt
aivan samalla tavalla.
— Jatkakaa, lady Fanberry sanoi te­rävällä
äänellä.
— Onnistuin lopulta saamaan Har­leyn
lähtemään kasinolta, ja he muutti­vat
eräälle pienelle pr-ikknkunnalle jos­sakin
Toulousen ja Cann>-'i välimaina.
Mies sai siellä vaatimatt'.-^ian to:v:n.
ja hänen vaimonsa auttoi mier*ään : i n n -
malla halukkaille en;];lanni-:ki':len oppi­tunteja.
— Tuokin pieni palkka meni tieten­kin
kaikkeen muuhun, lady huomautti.
—- Niin. myöhemmin sain tietää, et­tä
Mrs. Harleyn oli yksin pidettävä
huolta kaikista juoksevista menoista.
Hän oli ottanut toimen kodin ulkopuo­lella
ja toimi kotiapulaisena eräässä pa­remmanpuoleisessa
perheessä. Koetin
monta kertaa taivuttaa häntä kirjoitta­maan
teille tai antamaan minuHe luvan
puhua teille puolestaan, mutta hän kiel­täytyi
j>Tkästi ja otti minuhakin lu­pauksen,
etten mainitsisi teille sanaa­kaan
hänestä.
— Mutta tulitte kuitenkin luokseni?
—Asiat ovat kehittyneet siihen suun­taan,
että minun oli pakko tehdä se, vas­tasin
rauhallisesti.
Efisnmnäisen kerran keko keskuste­lumme
aikana lady Fanberry vaikutti
hieman rauhattomalta.
— Tyttäreni näyttää luottaneen tei-hm
rajattonuksti, lady huomautti. Kyl­mästä
puhetavastaan huolimalta hän ei
\x)inut estää ääntään värisemästä.
— Olin hänen ainoa ystäväns;i, vas­tasin.
Eikä kukaan voi moittia häntä
siitä. Olin ainoa, jolle hänen ei tarvin­nut
valehdella, sillä kaikille muille hän
näytteli mitä osaa milloinkin.
Niiytteli?
— Niin. Hän oli olevinaan kuin
kaikki olisi niin kuin pitikin. Hän piti
lä\*sin salassa sen. että hänen miehensii
joi ja pelasi ja tuhlasi heti jok-ainoan
lantin, jonka hän hiellä ja vaivalla sai
ansiiituksi. ja että vieraat naiset eivät
suinkaan olleet Georgelle mikään tunte­maton
käsite.
— Vai niin. ja kerta toisensa jälkeen
te matkustitte tapaamaan heitä?
— Niin ja joka kerta he olivat muut­taneet
johonkin muualle.
— Kertoiko tyttäreni milloinkaan,
minkä takia en tahtonut olla heidän
kanssaan missään tekemisissii?
— Ei. mutta ar\-asin. että te olitte o l ­lut
hänen avioliittoaan vastaan. J i kai­ken
.sen jälkeen, mitä nyt olen saaiuit
nähdä, ymmärrän täysin kantanne asias­sa.
Ymmärrän kyllä, minkä vuoksi ette
pitänyt hänen miehestään.
Ensimmäisen kerran lady Fanberry
näytti kiihtyneeltä.
— Minkä vuoksi en pitänyt hänen
miehestään. Pitänyt! Mitä te itse
ajattelisitte, jos tyttärenne menisi jalka­vaimoksi
sellaiselle miehelle, joka jo en^
nestään on naimisissa? Olla pitämättä
sellaisesta on aivan liian lievästi sanot­tu.
— Tarkoitatte siis, että . . .
— Tarkoitan mitä sanoin enkä mi­tään
muuta. Tyttäreni ei ole eikä ole
koskaan ollutkaan naimisissa hänen
kanssaan. Minulla on siitä täydet to­disteet.
Eikä sellainen mies saa milloin­kaan
nauttia siitä omaisuudesta, jon­ka
minä mahdollisesti jätän jälkeeni.
Jos hän milloinkaan yrittää jotakin sel­laista,
joutuu hän kiinni kaksinnaimi-sesta.
Lady Fanberry pusersi huulensa tiu­kasti
yhteen.
— Ehkä Harley aavisti sen, koska
jätti tyttärenne, sanoin.
— Lopultakin, lady huudahti. Sitten
hän oli hetken ääneti ^nen kuin jatkoi
aivan uudella äänensävyllä:
— Kuinka se on mahdollista?
— Se tapahtui pari kuukautta sitten.
Tyttärenne päätti panna kaikki yhden
kortin varaan pelastaaikseen hänet, Una
haali kokoon niin paljon rahaa kuin
suinkin mahdollista ja osti pienen liik­keen
jostain Ranskan länsirannikolta
läheltä Jean de Luzia, jossa heidät tun­nettiin
jo ennestään. Tuo liike oli pie­ni
huoltoasema tarvikemyymälöineen, ja
sen olisi luullut olevan juuri Georgel­le
sopiva yritys. Mutta silloin hän sai-k':
n jonkinlaisen miehisen ylpeyden
puuskan ja kieltäytyi kertakaikkiaan
työskentelemästä liikkeessä, jonka hä­nen
vaimonsa omisti. Una koetti selit­tää,
että kaikki johtui vain siitä, että
mies pääsisi erilleen entisistä paheistaan
ja kaikesta vastuusta, mutta tämä ei ha­lunnut
kuulla sellaisesta puhuttavan­kaan.
T)-ttäreorre ei tällöin tiennyt,
mihin olisi ryhtynyt, mutta päätti pe­lata
pelinsä loppmin saakka. Hän siir­si
koko lakdcsen miehensä nimiin eikä
vaatinut täUä muuta sitoumusta kuin
lupKiuksen parantaa dämäntapansa. Peli
oli pelattu loppuun, ja mies «li saanut
viimeisen mahdollismifcensa.
— Mieletöntä! lady Fanberry huu­dahti,
ja hänen äänessään oli syvää
osanottoa.
— Kului sitten pari päkäa, ja yhtäk­kiä
George katosi. Päivää «myöhemmin
tuli tyttärenne luo kaksi miekkosta
näyttäen häneHe huoltoasemaa koskevan
Lauantaina, foukokuun 8 päivinä* 1954
- : . ; . ' i . l t. >. Z i S t r a £ ' I ; »
SlTu 5