1948-12-25-07 |
Previous | 7 of 24 | Next |
|
small (250x250 max)
medium (500x500 max)
Large
Extra Large
large ( > 500x500)
Full Resolution
|
This page
All
|
— Katso, äiti, lasna haastoin — liuiia tuolla hohtaa,
tuolla, missä kaukometsä taivaanrannan kohtaa.
• Tornit kultaa, norsunluuta — hopeainen sil!a
kimalteisin kaidepuin vie sinne joka ilta.
— Mitä haastat, lapsi outo? Pilvet siellä liitää,
kuu vain illoin kumottaa ja taivaan tähdet kiiltää
^ Muta, äiti, käynyt olen sicHä kertaa monta,
^—Hiljaa, läpsii.Lienet vainen nähnyt sulorunta.
— Katsokaa, ma nuorna sanoin — linnani on tuolla,
nussälkohoo kultatomit pUvein yläpuolia.
•^.Turhaan uskot! Pirstaleiksi pilvilinnat kaatuu,
. tiiin his nauroi, ihmiset kun synkkä päivä saapuu.
Mutta näin ma, paloi maailma ihmiskätten luoina,
miu^Cui-^uurit vahvatkin, jäi jälkeen tultka, kuona.
Yhä seisoo pilvilinna, ajatus min^ piirsi,
matalasta inaailmasta taivaan sineen siirsi.
Elo kun käy vaikeaksi, pilvilinnaan nousen,
smne civät^yllä nuolet loukkauksen jousai.
Häly mainen häipyy kauas, rauha mieleen palaa,
mitätön oh ihmiskieli, myrkkyään mi valaa.
'• \,S{äla}näen ^nisuveril pää§kyn valkorinngn,
Öisiti kuulen satakielen puutarhassa linnan.
Siäld hehkuu kurjenmiekat, tuoksuu ruusut, kielot,
faijaa, hVjaa helkähtävät tuulten harput vienot.
.Olo niin on onnekas ja sydän tuskaa vailla,
bä'Jä, jok*.on ollut tuolla pUvein auermailla.
Smne käyös,- ihminen, jos aatos ahdistaapi,
avaruuden vapaus myös mielen vapaaks' saapi-.
LASTU.
Kirj. DELLA
MYÖHÄISEN iltapäivän varjot
lankesivat huoneeseen. Ne su-lautuiväf^
hteen ruskettuneen sei-näpaperin
kanssa. Aurinko paistoi
kirkkaasti ulkona, mutta sen säteet
eivät osimeet vanhan talon ikkunoihin,
sillä se oli sullottuna toisten
samanlaisten vanhojen, korkeiden
talojen väliin. Kirkkaina iltapäivinä
niiden huoneiden nurkat olivat
yhtämittaisesti varjoisia. Ne löyhkäsivät
kostealta ja homeelta, vaikka-
miten ahkera käsi niitä kodikkaaksi
koetti. - ^
Mrs, Pitmän istui ikkiman ääressä,
niin liikkumattomana että huoneessa
ei olisi luullut olevan ketään.
Raskasta oli hiljaisuus hänen ympärillään.
Vain vanhan kellon harva
käjmti kuului- Ei mitään muuta.
Ei edes keittotulen iloista räiskettä.
Hän istui selkä suorana kovalla
tuolilla, pää pystyssä ja silmät kuivat
ja kylmät, vaikka kaksi timtia
sitten hän oli palannut miehensä
hautajaisista. Palannut yksin, aivan
yksin, ilman tuttavia tai omaisia.
Hänen oli annettu niin tehdä
koska kukaan ei vähttänyt hänestä.
Ei kukaan ollut estän5rt häntä lähtemästä.
Ei kukaan ollut lausunut
osanoton sanaa hänelle.
He itkivät kun ajattelivat Alfredia,
joka nyt lepäsi arkussaan. He
itkivät kun katsoivat Frediä ja
Henryä, jotka eivät yrittäneetkään
peittää kyyneleitään vaikka olivat
yhtä isoja miehiä kuin heidän isänsä
oli ollut. He itkivät tällaisesta,
nuo tuttavat. Mutta kun he katsoivat-
häneen, jos katsoivatkaan,
kui\ävat heidän kyyneleensä ja heidän
silmiinsä ilmestyi sjryttäv^ i l me.
He syyttivät häntä kylmyydestä
ja jyrkkyydestä ja sydämet-tömjrydesta.
Ja'mistä vielä? Hän
oli heidän mielestään kaikkea sitä
vailla mitä Alfred omasi ja mistä
tultavat häntä niin suuresti kunnioittivat
ja pitivät. Jjempeä, hyväntuulinen
mies joka oh aina valmis
toisten mielen mukaan johtamaan
askeleitaan. Jolta puuttui itsenäinen
ajatus- ja toimintatarmo,
Sellaisesta tuttavat pitävät! Mutta
sellaisesta kuin hän oli, joka oh uhrannut
koko elämänsä perheensä
hyväksi, joka oU kieltänyt itseltään
kaikki, että heidän elämänsä ohsi
parempaa ja turvattua, sellaisesta
ei kukaan pitänjrt.
Niin ajatteli Mrs. Pitman ja hänen
kyhnä katseensa kiersi ympäri
huonetta- Sitten se taas kääntyi
ulos ja kohdistui raitiovaunimpysä-kille,
seuraavassa kadunkulmauk-sessa.
Vaunu tuli ja siitä laskeutui
joitakin henkilöitä, mutta ei vieläkään
noita kahta suurta, kuuden
jalan miestä, jotka olivat hänen poikansa
Fred ja Henry.
Mrs. Pitman oli aavistanut jäävänsä
heistä kun isä kuolee. Hän
oli antanut kylmän kuoren sydämensä
ympärillä käydä yhä kylmemmäksi
juuri tällaisen tilanteen
varalta. Hän ei ollut koskaan valittanut.
Hän ei alistuisi siihen
nytkään, eikä koskaan. Jos eivät
he tule'Tiyt, hautajaisten jälkeen,
kun" tietävät hänen olevan yksin
vanhassa kodissa, jos ei\'ät he tule
häntä katsomaan, niin enempää selityksiä
hän ei tarvitse. Isää he rakastivat,
äitiä ei. Ja nyt kun ei
heillä ollut isää, ei heillä ollut äitiäkään.
"Äiti, sinä olen paha! Paha!
Paha!"
Varjoista nousi pieni poikanen
joka näin huusi. Poikasen suu oli
itkusta ammollaan ja kyyneleet
vyeryivät virtana alas hänen pyöreitä
poskiaan. Mutta äiti kääri
takaisin käärepapereihin punaiset
kärrj-t, jotka isä oli työstä tullessaan
ostanut. Ne piti palauttaa
kauppaan, koska heillä ei ollut riittävästi
rahaa tarpeellisiinkaan esineihin.
V Mrs.- Pitman nosti kätensä silmilleen
ikäänkuin pyyhkäistäkseen
pois niistä tuon näyn menneisyydestä.
Mutta hän ei v^^ui' rolla
ajattelematta taaksep^n^; HSä^'an>
toi kätensä vaipua jäUeeä^äy^insä
ja ajatuksensa kiitää yli hiMetir vuosien
jotka hän ja perheensä olivat
asuneet tässä samas^ t^os^Q; ; r
He olivat Alf redin «käissä ^hy\Qn
nuoria kun he meraVäJt; naimisiin.
Molemmat olivat snnea«i^tiij J^su-neet
vanhempiensa kotona. Oman
kodin perustaminen ja ioimeentu-lon
hankkiminen tuntui ylivoimaiselta
vaikeudelta. Miitta 'heidän
täytyi oppia ja kun he tiesivät lap^
sen olevan tulossa, vuokrasivat he
täzhän talon. ' ' ^»: - •
Lapsia tulikin kaksi.- Kaksi poikaa.
Äidiksi tulo teki Mrs; Pitmanissa
suuren muutoksen. -Taakse jäi här
nen huoleton nuoruutensa. Hän
katseli .kukkia ja makeisia joita
Alfred hänelle toi. Han. katsoi pieniä
leikkiesineitä joita hän toi vastasyntyneille.
Ja hänen ajatuksensa
työskenteli Arasti, hän'ensin
huomautti. Sitten rohkeammin
pyysi. Mutta Alfred nauroi ja sanoi
heidän ansaitsevan enemmänkin
kun mitä hän kykeni tuomaan.
Hän tajusi täydellisesti miten
vaikeata on toimeen tulla Alfredin
pienellä palkalla. Jonkun verran
pitäisi rahaa saada säästöönkin, sairauden
varalta. Kiika voi sanoa
miUoin jotain sattuu. Lapset, usein
sairastavat ja tarvitsevat lääkärin
hoitoa.
Sellaisesta se alkoi, sillä Alfred
ei kyennyt — kasvamaan. Hän oh
edelleenkin huoleton nuorukainen.
Hyvä, aina hyvä hän oli. Mutta
eihän sillä eletty. Hän oli niin
edesvastuuton.
Mrs. Pitman ei ollut koskaan
unohtanut sitä katsetta minkä A l fred
häneen loi kun hän vaati jo-
- kaisen sentin jolra-malcsupliivä. Se
tapahtui joulukuulla, kun pojat olivat
lähes vuoden vanhoja.
"Kaikki! Ja minä annan sinulle
mitä sinä käytät vaunumatkoihin
ja tupakkaasi!" oli hän sanonut tiukan
vaativaisesti, vaikka hänen si-sässään
taisteli hellyyi^ja perään-antavaisuus
tuota komeata, suurta
poikaa kohtaan.
Tällöin Alfred katsoi häneen.
Hän ei ollut koskaan kyennyt analysoimaan
tuota katsetta täydellisesti.
Usein, pitkin vuosia, se vaivasi
häntä. Mutta Alfred myöntyi.
Hän toi shekkinsä joka maksupäivä.
;.Ja siinäpä se asia olikin. Mitäpä
enemmästä huolehtia. Nyt oli tehtävä
näin jos raha riitti välttämättömiin,
menoihin.
Vuo;sien kuluessa Mrs.' Pitman
kehittyi \yhä lujemmaksi. Hänen
täytyi. Hän ei saanut kuunnella
kaipauksen kuiskeita rinnassaan.
Hänen olisi tahtonut olla aivan toi-"
senlainen vaimo, sellainen, joka lepuuttaa
päätään voimaa hakien
miehen lujaa rintaa vasten; sellainen,
joka timtee Johduttavaa kade
silitystä hiuksillaan. Hän olisi tah
tonut olla lastensa leikkitoveri samalla
kun heidän kasvattajansa.
Hän olisi tahtonut olla heidäp hy-väilyjensä
kohteena, kuten heidän
isäkin oli.
Mutta elämä vei kaiken aivan toisin.
Hänestä kehittyi peräänantamaton
määrääjä, joka ei saanut etkä
antanut hell3ryksia. Liiallisen työn
ja huolen keskellä hän katkerotui.
Ja sokeutui Hän meni liian pitkälle
määräämisvallassaan. Pcr^
heensä. silmissä hän ei ollut läheskään
se nainen, joka hän oman sydämensä,
syvyyksissä olisi tahtonut
olla ja olisi luontaisesti kuulunut
olla. Ajan kuluessa ei hän itsekään
enää tiennyt tuosta naisesta. Hän
oli teräväkielinen, katkeroitunut
nainen, jonka seurassa hänen mie-
Vaikka Pokfois-Ontcrion peiiii jo pari viikkoa sitten vakva lumi, niin Eidä-Onlori-ossa
voHiiu vielä poimua puutarhasta "mumstd*, chryiantemum^kukJaa.
M 0 A I ^ A I N A , JOULUiCUDN 25 P:NA« 1948 SIVU 7
Object Description
| Rating | |
| Title | Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, December 25, 1948 |
| Language | fi |
| Subject | Finnish Canadians -- Ontario -- Sudbury -- Newspapers |
| Publisher | Vapaus Pub. Co |
| Date | 1948-12-25 |
| Type | application/pdf |
| Format | text |
| Rights | Licenced under section 77(1) of the Copyright Act. For detailed information visit: http://www.connectingcanadians.org/en/content/copyright |
| Identifier | Liekki481225 |
Description
| Title | 1948-12-25-07 |
| OCR text | — Katso, äiti, lasna haastoin — liuiia tuolla hohtaa, tuolla, missä kaukometsä taivaanrannan kohtaa. • Tornit kultaa, norsunluuta — hopeainen sil!a kimalteisin kaidepuin vie sinne joka ilta. — Mitä haastat, lapsi outo? Pilvet siellä liitää, kuu vain illoin kumottaa ja taivaan tähdet kiiltää ^ Muta, äiti, käynyt olen sicHä kertaa monta, ^—Hiljaa, läpsii.Lienet vainen nähnyt sulorunta. — Katsokaa, ma nuorna sanoin — linnani on tuolla, nussälkohoo kultatomit pUvein yläpuolia. •^.Turhaan uskot! Pirstaleiksi pilvilinnat kaatuu, . tiiin his nauroi, ihmiset kun synkkä päivä saapuu. Mutta näin ma, paloi maailma ihmiskätten luoina, miu^Cui-^uurit vahvatkin, jäi jälkeen tultka, kuona. Yhä seisoo pilvilinna, ajatus min^ piirsi, matalasta inaailmasta taivaan sineen siirsi. Elo kun käy vaikeaksi, pilvilinnaan nousen, smne civät^yllä nuolet loukkauksen jousai. Häly mainen häipyy kauas, rauha mieleen palaa, mitätön oh ihmiskieli, myrkkyään mi valaa. '• \,S{äla}näen ^nisuveril pää§kyn valkorinngn, Öisiti kuulen satakielen puutarhassa linnan. Siäld hehkuu kurjenmiekat, tuoksuu ruusut, kielot, faijaa, hVjaa helkähtävät tuulten harput vienot. .Olo niin on onnekas ja sydän tuskaa vailla, bä'Jä, jok*.on ollut tuolla pUvein auermailla. Smne käyös,- ihminen, jos aatos ahdistaapi, avaruuden vapaus myös mielen vapaaks' saapi-. LASTU. Kirj. DELLA MYÖHÄISEN iltapäivän varjot lankesivat huoneeseen. Ne su-lautuiväf^ hteen ruskettuneen sei-näpaperin kanssa. Aurinko paistoi kirkkaasti ulkona, mutta sen säteet eivät osimeet vanhan talon ikkunoihin, sillä se oli sullottuna toisten samanlaisten vanhojen, korkeiden talojen väliin. Kirkkaina iltapäivinä niiden huoneiden nurkat olivat yhtämittaisesti varjoisia. Ne löyhkäsivät kostealta ja homeelta, vaikka- miten ahkera käsi niitä kodikkaaksi koetti. - ^ Mrs, Pitmän istui ikkiman ääressä, niin liikkumattomana että huoneessa ei olisi luullut olevan ketään. Raskasta oli hiljaisuus hänen ympärillään. Vain vanhan kellon harva käjmti kuului- Ei mitään muuta. Ei edes keittotulen iloista räiskettä. Hän istui selkä suorana kovalla tuolilla, pää pystyssä ja silmät kuivat ja kylmät, vaikka kaksi timtia sitten hän oli palannut miehensä hautajaisista. Palannut yksin, aivan yksin, ilman tuttavia tai omaisia. Hänen oli annettu niin tehdä koska kukaan ei vähttänyt hänestä. Ei kukaan ollut estän5rt häntä lähtemästä. Ei kukaan ollut lausunut osanoton sanaa hänelle. He itkivät kun ajattelivat Alfredia, joka nyt lepäsi arkussaan. He itkivät kun katsoivat Frediä ja Henryä, jotka eivät yrittäneetkään peittää kyyneleitään vaikka olivat yhtä isoja miehiä kuin heidän isänsä oli ollut. He itkivät tällaisesta, nuo tuttavat. Mutta kun he katsoivat- häneen, jos katsoivatkaan, kui\ävat heidän kyyneleensä ja heidän silmiinsä ilmestyi sjryttäv^ i l me. He syyttivät häntä kylmyydestä ja jyrkkyydestä ja sydämet-tömjrydesta. Ja'mistä vielä? Hän oli heidän mielestään kaikkea sitä vailla mitä Alfred omasi ja mistä tultavat häntä niin suuresti kunnioittivat ja pitivät. Jjempeä, hyväntuulinen mies joka oh aina valmis toisten mielen mukaan johtamaan askeleitaan. Jolta puuttui itsenäinen ajatus- ja toimintatarmo, Sellaisesta tuttavat pitävät! Mutta sellaisesta kuin hän oli, joka oh uhrannut koko elämänsä perheensä hyväksi, joka oU kieltänyt itseltään kaikki, että heidän elämänsä ohsi parempaa ja turvattua, sellaisesta ei kukaan pitänjrt. Niin ajatteli Mrs. Pitman ja hänen kyhnä katseensa kiersi ympäri huonetta- Sitten se taas kääntyi ulos ja kohdistui raitiovaunimpysä-kille, seuraavassa kadunkulmauk-sessa. Vaunu tuli ja siitä laskeutui joitakin henkilöitä, mutta ei vieläkään noita kahta suurta, kuuden jalan miestä, jotka olivat hänen poikansa Fred ja Henry. Mrs. Pitman oli aavistanut jäävänsä heistä kun isä kuolee. Hän oli antanut kylmän kuoren sydämensä ympärillä käydä yhä kylmemmäksi juuri tällaisen tilanteen varalta. Hän ei ollut koskaan valittanut. Hän ei alistuisi siihen nytkään, eikä koskaan. Jos eivät he tule'Tiyt, hautajaisten jälkeen, kun" tietävät hänen olevan yksin vanhassa kodissa, jos ei\'ät he tule häntä katsomaan, niin enempää selityksiä hän ei tarvitse. Isää he rakastivat, äitiä ei. Ja nyt kun ei heillä ollut isää, ei heillä ollut äitiäkään. "Äiti, sinä olen paha! Paha! Paha!" Varjoista nousi pieni poikanen joka näin huusi. Poikasen suu oli itkusta ammollaan ja kyyneleet vyeryivät virtana alas hänen pyöreitä poskiaan. Mutta äiti kääri takaisin käärepapereihin punaiset kärrj-t, jotka isä oli työstä tullessaan ostanut. Ne piti palauttaa kauppaan, koska heillä ei ollut riittävästi rahaa tarpeellisiinkaan esineihin. V Mrs.- Pitman nosti kätensä silmilleen ikäänkuin pyyhkäistäkseen pois niistä tuon näyn menneisyydestä. Mutta hän ei v^^ui' rolla ajattelematta taaksep^n^; HSä^'an> toi kätensä vaipua jäUeeä^äy^insä ja ajatuksensa kiitää yli hiMetir vuosien jotka hän ja perheensä olivat asuneet tässä samas^ t^os^Q; ; r He olivat Alf redin «käissä ^hy\Qn nuoria kun he meraVäJt; naimisiin. Molemmat olivat snnea«i^tiij J^su-neet vanhempiensa kotona. Oman kodin perustaminen ja ioimeentu-lon hankkiminen tuntui ylivoimaiselta vaikeudelta. Miitta 'heidän täytyi oppia ja kun he tiesivät lap^ sen olevan tulossa, vuokrasivat he täzhän talon. ' ' ^»: - • Lapsia tulikin kaksi.- Kaksi poikaa. Äidiksi tulo teki Mrs; Pitmanissa suuren muutoksen. -Taakse jäi här nen huoleton nuoruutensa. Hän katseli .kukkia ja makeisia joita Alfred hänelle toi. Han. katsoi pieniä leikkiesineitä joita hän toi vastasyntyneille. Ja hänen ajatuksensa työskenteli Arasti, hän'ensin huomautti. Sitten rohkeammin pyysi. Mutta Alfred nauroi ja sanoi heidän ansaitsevan enemmänkin kun mitä hän kykeni tuomaan. Hän tajusi täydellisesti miten vaikeata on toimeen tulla Alfredin pienellä palkalla. Jonkun verran pitäisi rahaa saada säästöönkin, sairauden varalta. Kiika voi sanoa miUoin jotain sattuu. Lapset, usein sairastavat ja tarvitsevat lääkärin hoitoa. Sellaisesta se alkoi, sillä Alfred ei kyennyt — kasvamaan. Hän oh edelleenkin huoleton nuorukainen. Hyvä, aina hyvä hän oli. Mutta eihän sillä eletty. Hän oli niin edesvastuuton. Mrs. Pitman ei ollut koskaan unohtanut sitä katsetta minkä A l fred häneen loi kun hän vaati jo- - kaisen sentin jolra-malcsupliivä. Se tapahtui joulukuulla, kun pojat olivat lähes vuoden vanhoja. "Kaikki! Ja minä annan sinulle mitä sinä käytät vaunumatkoihin ja tupakkaasi!" oli hän sanonut tiukan vaativaisesti, vaikka hänen si-sässään taisteli hellyyi^ja perään-antavaisuus tuota komeata, suurta poikaa kohtaan. Tällöin Alfred katsoi häneen. Hän ei ollut koskaan kyennyt analysoimaan tuota katsetta täydellisesti. Usein, pitkin vuosia, se vaivasi häntä. Mutta Alfred myöntyi. Hän toi shekkinsä joka maksupäivä. ;.Ja siinäpä se asia olikin. Mitäpä enemmästä huolehtia. Nyt oli tehtävä näin jos raha riitti välttämättömiin, menoihin. Vuo;sien kuluessa Mrs.' Pitman kehittyi \yhä lujemmaksi. Hänen täytyi. Hän ei saanut kuunnella kaipauksen kuiskeita rinnassaan. Hänen olisi tahtonut olla aivan toi-" senlainen vaimo, sellainen, joka lepuuttaa päätään voimaa hakien miehen lujaa rintaa vasten; sellainen, joka timtee Johduttavaa kade silitystä hiuksillaan. Hän olisi tah tonut olla lastensa leikkitoveri samalla kun heidän kasvattajansa. Hän olisi tahtonut olla heidäp hy-väilyjensä kohteena, kuten heidän isäkin oli. Mutta elämä vei kaiken aivan toisin. Hänestä kehittyi peräänantamaton määrääjä, joka ei saanut etkä antanut hell3ryksia. Liiallisen työn ja huolen keskellä hän katkerotui. Ja sokeutui Hän meni liian pitkälle määräämisvallassaan. Pcr^ heensä. silmissä hän ei ollut läheskään se nainen, joka hän oman sydämensä, syvyyksissä olisi tahtonut olla ja olisi luontaisesti kuulunut olla. Ajan kuluessa ei hän itsekään enää tiennyt tuosta naisesta. Hän oli teräväkielinen, katkeroitunut nainen, jonka seurassa hänen mie- Vaikka Pokfois-Ontcrion peiiii jo pari viikkoa sitten vakva lumi, niin Eidä-Onlori-ossa voHiiu vielä poimua puutarhasta "mumstd*, chryiantemum^kukJaa. M 0 A I ^ A I N A , JOULUiCUDN 25 P:NA« 1948 SIVU 7 |
Tags
Comments
Post a Comment for 1948-12-25-07
