Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, May 17, 1952

              ^ ^ ^ ^
; «Revämen tervehdys täältä Spniceda-lestal
Eii^itäältä päin ole näkynyt k i r ­joituksia
Liekissä moniin aikoihin, vaik-täällä
asuu useampia henkilöitä, joilr.
ia on hyviä taipumuksia kirjoittamiseen.
Joskus talvella luin **Rinnan" runoja
Liekistä.
Kevät on olliit kylmää ja sateista
täällä päin, mutta nyt näyttää vähän
lupaavammalta. Aurinko paistaa niin
lämpimästi j a tiet alkavat kuivaa. On
ollutkin sellainen keli, ettei ole päässyt
liikkiunaan muuta kuin jalkapatikassa
t a i hevosilla. Meidän mies keksi kei­non
ja alkoi kulkea työhön traktorilla.
Sanoo sen olevan paljon joutuisampaa
kuin jalkaisin, koska sillä pääsee 20
mailin tuntinopeudella paremmilla pai­doilla
tietä. Minä jo vähän esitin, että
€ikö siihen voisi järjestää jonkinlaista
istuinta minullekin, että pääsisi vähän
huviajelulle. David-pojan hän kyllä
voisi kuljettaa sylissään, mutta arveli
minun olevan vähän ylipainoisen. Sa-
. noin, että yhden hengen piletillä pääsi­sin
lentohuvimatkallekin — jos olisi
(kaikkivaltiaita dollareita, mutta eivät-ibäu
ne nyt riitä ainakaan tällä kertaa^
Maple-siirappia farmarit täällä keit­tävät
parasta aikaa. Kunpa tulisi pian
Ikesä ja pysyisivät ilmat lämpiminä, kun
täälläkään päin ei ole ihmisellä muuU
jloa, sillä tämä perukka on vain hiljais-
Jta farmiasutusta. Aika täällä- silti
. näyttää menevän huimaa vauhtia. Pian
tulee kuusi vuotta siitä, kun muutimme
tälle paikalle. O n saanut kuunnella kos­i
e n pauhua joka kevät. Taas on vesi
isorkeimmillaan joessa. Pian alkaa k a -
• lastajia ilmestyä onkivehkeineen. Kaik­k
i muuttolinnut ovat myöskin tulleet
takaisin ja visertelevät puitten latvoissa.
On tämä paikkakunta paljon edisty­nyt
sen jälkeen kuin me tulimme tänne.
On sähkövalot ja vedet sisällä ja tiet
pidetään auko koko talven autoliiken-
. teelle. Muistan parina ensi talvena,
&un sai kahlata lumessa polvia myöten,
: {fos mieli päästä kauppaan ja postiin —
t a i hiihtää suksilla, joka niillä osaa ja
gaksaa hiihtää.
Luen aina mielenkiinnolla Ystävien
pakina-osastosta kaikki kirjoitukset,
etenkin vasta Suomesta tulleitten. M u i s ­tuu
niin elävästi mieleen aika, jolloin
tplen itse sieltä tullut. Siitä on jo kau­an,
27 vuotta. Olin silloin vielä hyvin
fluori. <£i sitä siihen aikaan osattu ar­vostella
eikä verrata niinkuin nykyään.
(Ainoa kysymys oli, että saisi työtä, m i ­tä
lajia tahansa ja tunsin itseni niin \'ä-
4iäpätöiseksi täällä suuressa maailmassa.
Onni potkaisi ja sain työn metslikämpäl-ie,
muutamalle miehelle kokiksi. Ette
fvoi kuvitella, ystä^^ät, minkälainen kok-
(ki olin, en osannut edes leipää kuimotla
tehdä, kun täällä käytettiin kämpillä
silloin kuivaa hiivaa.
-Muistan-kun kerrankin tein oikein
perusteellisen tarkasti suuren leipätai-
3;inan ja laitoin sen nousemaan. Mutta
tiilten kävikään, eihän se noussut ollen-ikaan.
Odotin ja odotin ilman tulosta.
> iimein kärsiävällisyyteni loppui ja
kannoin ulos koko mokoman rieskan
teoksen. Tyhjensin astian sisällön met-nä
teatteriin silloin kuin haluat, ja sat-tmi
että minäkin tulen vielä joskus mu­kaan.
Minä kyllä alan jo ymmärtää,
että sinulla ei ole mitään N^aihtelua koko
pitkinä päivinä, niin että kaipaathan jo­takin
iltasin.
Ritva katsoi ihmeissään Yrjöön, sillä
näytti siltä kuin Yrjö olisi aivan toinen
mies, kuten tähän asti. Ritva virkahti
veitikkamaisesti:
— Kyllä minä menen \'astakin teatte­r
i i n , mutta olen varuillani etteivät x^ain
kengät vaihtuisi. Olen kuitenkin iloi­nen
siitä, että alat senverran ymmärtää,
etten minä ainoastaan '*elä vain lexväs-tä'\
sän:^taan k ä m p ^ taakse J a p e i t h i ^
vielä, etteivät midiet ffl työstä ttd-lessa^
sitä huomaisi. Mutta sattui niin,
etta oli kaunis, aurinkoinen kevätpäivä.
Taikina sai auringonsäteistä nousemisen
alun ja voi kauhistus, siellä se o l i nous­sut
niin pullavaksi, että oli raivannut
tieltään kaikki-risunvarvut j a heinän-korret,
joilla olin koettanut sen peittää.
Kalkkein pahinta oli se, että "kämppä-äijä"
sattui sen huomaamaan. Hän t u ­l
i sisälle ja kysyi, että mikä se tuolla
nurkan takana on, joka Nazinilla on
nousemassa? Kerroin epäonnistumiseni
ja olin varma, että nyt saan läbtöpassit.
Onni oli kuitenkin mukanani, enkä saa­nut.
Isäntää vähän tahtoi naurattaa,
olin käi hyvin hätääntyneen näköinen.
Hän lupasi pyytää siskonsa tulla käy­mään
jä^ opettaa ^ i n u t tekemään leipää'
oikealla tavalla. Myöhemmin sama
henkilö opettikin minulle paljon ruoan­laittoa.-
'Niin, että on niitä vaikeuksia
jokaisella tänne tulleina' jä hiiÄ öytyi
minunkin vähitellen oppia ritokaadäit-tamäan.
Olin sitten viitenä eri talvena käm­pillä
kokkina j a kesät oleskelin Port
Arthurin kaupungissa. Minulla oli mo­net
vuodet sama tyttötoveri, jonka- kans­sa
yhdessä asuimme ja huvittelimme.
Kuljimme tansseista toisiin. Se oli
hauskaa aikaa. Mutta sitten alkoi tul­la
n.s. huono aika. Työttömiä kuljes­keli
kadut täynnä, kenelläkään ei täyt­tänyt
olevan kiirettä. Ravintoloissa
kulki päivittäin enemmän ruoanpyytäjiä
ilmaiseksi kuin rahalla ostajia. Naiset
aina kuitenkin saivat jotain työtä, joskin
pienellä palkalla j a joskus jäi osa niis­täkin
saamatta. Itseltänikin jäi palk­koja
saamatta.
Veljeni oli myöskin yksi työttömien
joukossa. Hän oli nuori ja voimakas,
ja olisi tehnyt mitä työtä vain, kun sitä
olisi ollut saatavana. Mutta ei ollut.
Hän oli minua kolme vuotta vanhempi.
Olin eräässä ravintolassa tarjoilijana ja
veljeni kävi siellä joskus kahvilla. Huo­masin,
että hänen oli nälkä. Leivokset
katosivat lautaselta kuin tuhka tuuleen.
Kysyin kerran ,että koska hän o l i kun­nollisesti
syönyt. SaUoi siitä olevan jo
useita i^iviä. Kysyin, että "mitä sa­not,
jos lähtisit takaisin Suomeen"? Hän
nosti päänsä ylös jä katsoi minuun pit­kään
ja sanoi, ettei sinne rahaton pää­se.
Vakuutin, että olen tosissani ja ker­roin,
että minulla on sen verran säästö­jä,
että hän niillä pääsee ja kyllä minä
aina itse tulen toimeen.
N i i n lähdettiin hommaamaan matka-papereita
kuntoon. Ostettiin vähän ko-tiintulijaisia.
Veljeni ei ostanut juna­lippua,
vaan aikoi " p i i t a t a " Montrealiin,
säästää siinäkin jonkin dollarin. Ja niin
lähti ainoa omaiseni kohti koti-Suomea.
Tunsin oloni niin ikäväksi. E i huvit­tanut
jäädä itsenikään enää Port Arthu­riin.
Sanom veljelleni, että minä läh­den
mukaan jollekin toiselle paikkakun­nalle.
Ja niin lähdimme yhdessä sa­mana
iltana. Hiivimme hiljaa iltayöstä
Pojrt Arthurin asemalle, otimme ripoi­hin
kiinni ja aloimme ottaa vapaata
kyytiä. Matkamme ei ollut pitkä, sillä
samana yönä jouduimme ottamaan eri
suunnan. Veljeni meni Montrealiin ja
minä Kirkland 'Lakelle. (Rahaa ei mi­nulla
ollut jäljellä muuta kuin vaivai­set
7 dollaria, jotka kätkin kenkäni poh­jalle.
Sanoin hätäiset hyvästit veljelle­ni
muistaakseni Long Laeissa. Kaikki
tuntui niin synkältä, tuntui kuin oli­simme
olleet suuria pahantekijöitä. H y ­vin
kuitenkin selvisin matkasta. E i sil­loin
ollut liikalihavuus kuormana enem­pää
kuin jäykät jäsenetkään. Kiipeilin
kuin orava vaunun katolta toiselle mies­ten
vaatteet ylläni j a tukka lakin alle
Sittemmin olin Suomessa. käymässä
v. 19S6 j a olin taas paljon veljeni kans­sa
yhdessä. Hän o l i vakiintimut sinne,
oli mennyt naimisiin j a elämänsä kulki
hiljaa eteenpäin. ITsein hän silti muis­teli
Canadassa oloaan kaikista varjopuo­lista
huolimatta ja sanoi ^olevan monas-.
ti ikäi^n tänne. Ei hän kuitenkaan
koskaan enää ehtinyt tulla tänne, sillä
hän' kuoli kolme vuotta sitten j a lepää
Pyhäjoen vanhassa hautausmaassa äi­din,
mummon ja vaarin kanssa samassa
sukuhaudassa. Isäni elää vielä, hän on
jo h3rvin iäkäs. -Olen aina silloin tällöin
lähettänyt hänelle paketin kahvia- ja
toivon, että isa eläisi vielä niin kauan,
että hänet näkisin, sillä aikomukseni on
käydä vielä, joskus kotikonnuilla.
Terveiseni kaikille Liekin lukijoille!
• N A I N A . :
Tänään on kulunut 50 vuotta siitä,
kun lähdin Suomesta, Ensosta. Paljon
oli silk>in vielä lunta maassa, silloin oli­k
i n erittäin luminen talvi. Muistuu
mieleeni, kuinka ihana j a toivottu siellä
oli k e ^ t pitkän ja kylmän tJalven peräs­tä.
Täällä e i keväällä o l e k a ^ sitä mer­kitystä
j a viehätystä kuin siellä. E i ole
monta päivää viikossa, ettei näkisi vih­reää
ruohoa. Saunavihdankin voi käy­dä
tekaisemassa metsässä mihin aikaan
tahansa *Kiusapensaasta.
Muutos talvesta kesään ei siis täällä
ole niin valtava. Nytkin loistavat kukat
ympäri pihaa. Ja kesä sitten. Asumme
meren rannalla, mutta tuskinpa moni­kaan
vanhempi ihminen uskaltaa^ u i ­maan.
Lapset vain pulikoivat sinisen
kirjavana, vesi kun on aina kylmää.
Toista oli siellä Suomessa Vuoksen ran­nalla.
Itse Vuoksi o l i sillä kohdalla v i r -
tainen j a koski kuohuinen, mutta, alem­pana
oli pieniä saaria,-joita Vuoksen
vesi kierteli kapeina väylinä. S y v in koh­ta
ehkä tavallisen miehen mitta. Kaimis,
keltainen hiekka näkyi pohjalla j a tuo­met
sekä pihlajat varjostivat oksillaan
yläpuolella. Mansikat kukkivat j a pu­nersivat
. rinteillä. iSe oli silloin koske­mattoman
luonnon muodostama uima­paikka.
Lapsena juoksimme siellä use­asti
päivässä.
E i ole Vuoksen voittanutta, ylikäy-nyttä
Imatran, on sananparsi. Imatral­la
oli silloin kuuluisuutensa ja roman­tiikkansa.
Kuinka moni saapui vierais­takin
maista hukuttamaan rakkaussu-runsa
j a muut huolensa sen kuohuihin.
Vakituiset asukkaat sanoivat, että Imat­ra*
laulaa aina sellaisten tapausten edellä
eri tavalla. Toisilla ilmoilla sen pauhu
voitti Räikkölän kosken pauhun. Sil­loin
sanottiin, että kukahan sinne kos­keen
taas pyrkii.
Noin 63 vuotta sitten alkoi Suomen
teollisuuden nousu ja Vuoksen mahta­vaa
virtaa j a koskia alettiin valjastaa
teollisuuden palv-elukseen. Räikkölän
koskeen alettiin rakentaa Enson tehdas­ta.
En oikein tiedä, oliko siinä >Tityk-sessä
monta osakasta, mutta parooni
Standerskjöld oli kuitenkin pääomista­ja.
Hän oli pieni tulinen herra, ja k y l ­lä
siinä keppi viuhtoi, kun hän sattui
suuttumaan. Sinne mekin muutimme
tehtaan tekoaikoina ja siellä olimme y l i
10 vuotta.
E i ollut ensi vuosina tehtaan valmis­tuttua
rautatietä. Maalaisukot rääk-käsivät
laihoja hevosiaan pahvikoUien
v-edossa. Tehtaasta lähtien oli suuria
mäkiä j a kuormaa pantiin niin paljon
kuin suinkin. Viipuriin asti kuormia
Jaa, nykm, icierkitsee suurta läjäi
n a i s ^ a j S t k f i U s i j ^ Tässä; k u n ^
kervätsiivt>uita, k<^iliir ne yhteen ka­saan
^ suhen tm vielä yksi tytär omat
n y k m u i s a l i ^ selittäen, että niis^ voi
; o l l a - v l e ^ Z D ^ ^
ÄupiKineMin t^mään laskelmia, et­tä
ioaontakohan: dollaria .noihin on 4aä
talvena mennyt. Onhan niihin muuta­ma
k3anppi Huvennut.
•Luin tässä jokin vuosi sitten mainos-tuksen,
että aletaan valmistaa hiilestä
hyviä nylon-sukkia ja ne kestävät puoli
^ t t a pari pitää. En ole sellaisia kau­poissa
nähnyt, vai eikö niitä kannatta­nutkaan
ruveta valmistamaan, olisi kai
mennyt liian vähän kaupaksi. ]^Iinusta
aivan tuntuu, että tuota meidän sukka-läjäänune
tehdessä on käytetty pehmeää
hiiltä, kun ne ovat olleet niin löysiä.
Jaa, minunhan piti siitä läjästä valita
vietiin. Sitten tehtiin rautatie Viipuris'
ta Imatralle j a hevoset vapautuivat sii­tä
rääkistä. Mutta tukkikuormia vielä
tuotiin jä maalaisukot ansaitsivat ra­haa.
He antoivat yiljelystensä rappeu­tua.^
Lehmät eivät saaneet monta hei-nänkörtta
talvella, hevosille piti säästää.
Emännät motkottivat.
Sitten alettiin, jonkin ajan päästä ra­kentaa
Imatran y^sl^olelle Tainionkos-ken
tieirtaita,-jossa nyt sijaitsevat Enso-
€ut2eit-yhtiön tehtaat, kun Enso joutui
Neuvostoliitolle. Imatran alapuolella
on koskia, kuten Vallinkoski, Räikkö-länkoski,.
Haikolankoski ja suurempi
Rouhialahkoski.. K a i k k i ne on alistettu
teollisuuden palvelukseen. Siellä si­jaitsivat
suuret voimalaitoksetpa kai­kenlaiset
tehtaat. Kirjoittivat sieltä, et­tä
l O , ^ työläistä sai leipänsä sieltä.
N i i n Vuoksi voitettiin ja ylikäytiin
Imatra. Kyllä sen mahtavuus näyttää
menneen, kivien välissä vain vesi lirisee
entisten korkealle pärskyvien kuohujen
sijasta. Niin se maailma muuttuu, sa­noi
Nummisuutarin Esko. Niin oa
muuttunut täällä ja siellä. Mutta mi­nun
muistoissani säilyy Imatra mahtava
na ja Vuoksen rannat kauniina, koske­mattomina.
E i omistanut isäni emmekä
me palaakaan Suomen maata, joten ei
siis isänmaasta voi puhua. Mutta syn­tymämaana,
lapsuuden leikkikenttänä ja
nuoruuden muistoina se säilyy aina iha­nana
mielessäni.
Näin tässä eräänä päivinä nykyisiä
Suomen rahoja, viisituhat- ja tvHat-markkasia.
Kyllä olK'at minusta suuria
ja kömpelön näköisiä. Mutta vähää
niillä tänä päivänä saa. E i ollut silloin,
k im olin nuori, tuhatmarkkasta työmie­hen
ja naisen kädessä, se oli saavutta­maton
ihanuus. Velkarahoilla Amerik­kaan
tuli melkein ukko kuin ukko. Oi­kein
naurattaa kun muistan, kuinka ty­töt
saivat yhden markan päivältä 12
tunnin työpäivästä. Menin H-^-uotiaa-na
tehtaaseen pahvia punnitsemaan ja
12 markkaa tulla roiskahti ensimmäise­nä
tUipäivänä. Kuinka onnellinen elin­kään,
kun sain antaa äidille ensimmäi­set
rahani. Äiti antoi markan, jolla saia
ostaa mitä halusin. En varmaan ole
koskaan ollut onnellisempi enemmän
saatuani.
Kyllä se köyhän lapsikin voi nuorena
olla onnellinen, kun ei ole tottunut pal­joa
saamaan ja vaatimaan — ja nk^
on onneton rikkauksiensa keskellä. Vielä
lapsena on opetettu, että näin sen oa
jumala säätänyt maailman alusta ja siu
ei voi muuttaa. Siinä suhteessa oat
mielipiteet muuttuneet ja on koetetta
tonnia paremman elämän saaniL^ksi,
mikä jo joissain maissa on saavutettu­kin.
Emmekös mekin, Elli-:Maria, koeteti
avustaa Liekkiä ainakin kerran kuukau­dessa,
eikä pidetä enää niin pitkiä paus-
I
•M
I
ti
'M
I
i 1
i
Sivu S Lattant«lna,.^ottholnMm 17 p^vaai. 1952