Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, July 2, 1938

              'UTEN tunnettua, ovat Amerikan
• neekerit korkean kulttuurinsa
ohessa luoneet myös suurenmoisen,
omalaatuisen runouden. Heidän ly­riikkansa,
jossa lauletaan orjuudesta
etelävaltioitten paahteisilla vOjapel-
Ipilla, l>'nkkauksista, yhtä hyvin kuin
modernin neekerin henkisestä krii­sistä,
ei ole ainoastaan sisällöltään
tuskallisesti polttavaa ja muodoltaan
uutta, vaan se on jo vuosien kuluessa
ehtinv-t säteillä primitiivistä voi­maansa
myös uuden eurooppalaisen
runouden aloille. Sitäpaitsi ovat
heidän hengelliset laulunsa, joissa
raatavan massan ikävä, hätä ja kai-pius
saavat ilmaisun heidän spirituals
virtensä levinneet kaikkialle musiik-kipiireihin.
Tämän hetken amerikkalaisista
neekerirunoilijoista on lähinnä mo­dernia
suuntaa edustavan Langston
Hughesin ohella mainittava erikoi­sesti
James Weldon Johnson, joka ei
ole yksinomaan loistelias lyyrikko,
vaan samalla myös mitä monipuolisin
kulttuurihenkilö ja neekeriliikkeen
esitaistelija, niinkuin edempänä jul­kaistava
runokin osojttaa.
Tämä runo, 'Tyhä Pietari kertoo
tapauksen yiimeiseltä tuomiolta", on
kirjoitettu v. 1930, ja on se syntynyt
erään Amerikan heekerimaailmassa
sy\'ää suuttumusta synn3rttäneen ta­pauksen
johdosta, josta muutama
sana: .-•
Kun maailmansota puhkesi, kuului
Amerikan armeijaan myös 380,000
neekerisotilasta. On selvää, että noina
levottomuutta herättävinä päivinä
sattui myös joukko mitä vaikeimpia
.selkkauksia ''värillisten" ja valkoisten
Iillä, varsinkin kun neekeriosasto-jen
päällystö ensialuksi oli kokonaan
valkoineq, HaUitus suorastaan pelkä-rintamapalve­lukseen
ase kädessä, ja niinpä saikin
esim. 200,000 neekerisotilasta sodan
aikana suorittaa lastaus- y.m. v^aa-rattomia
tehtäviä. Kuitenkin joutui
vielä suuri joukko neekereitä mukaan
verileikkiin mantereelle^ saaden vii­meisen
leposijansa sen mittaamatto­missa
linjahaudoissa.
Vuosia myöhemmin antoi Ameri­kan
hallitus kaikille niille äideille,
joilta oli sodassa kaatunut poika,
muistomitalin, kultaisen tähden. Ja
niinikään järjesti valtio kaikille näille
"kultatähti-äideille" vapaan matkan
poikiensa haudoille ranskaan. Suuret
höyrylaivat kuljettivat tuhansia van­hoja
amerikalaisia vaimoja yli me­ren,
— mutta neekeriäidit eivät pääs­seet
heidän mukaansa. Näille jär­jestettiin
erikoislaiva, ja samalla: sy­vä
nöyryytys vielä niätkalla kuolleit­ten
juo. Heidän poikansahan maka­sivat
samassa mullassa valkoisten
kanssa vieraalla mantereella, mutta
maan päällä, elämässä, oli edelleen­kin
valkoisen ja mustan välillä eroit-tava
juopa.
Suuttumus, jota tämä hallituksen
loukkaava toimenpide neekerimaail-massa
herätti, on Johnsonin runossa
saanus loistavan ilmaisun, siitä on
tullut ylevä taiteellinen muistomerk^
ki tälle mykälle kärsimykselle, Sa­malla
on runossa havaittavissa koko
neekerirunouden yleisetkin piirteet;
varsinkin sille leimaa-antava harras,
nai vi uskonnollisuus, joka runon lop­puosassa
muuttuu .suorastaan hengel­liseksi
virreksi, jossa kauniisti tulki­taan
neekerien ymmärrettävä kaipaus
suureen sovitukseen.
Kuuluisa näyttdtjätärMau! West tfmksen kiiuluvaksi hänen osuudeksi
aonlit akmutasaunt tul,a Luosus nAt,o nngseale ssieinn joo.i hk,de io,i stetae^n USOhKe Dno ne Hti-tn i u]-\ 'rone"-na\t^e l»in •a•n
kuti näytelmäkirjaUijaMarkUner oli 'soitosta. West halveksien arveli, että
nostanut miljoonan dollarin •Oaati- se on vainLinerin ''julkisuustemppu'\
INTIAANIT VAATIVAT KOR­VAUSTA
VANHASTA VERI­LÖYLYSTÄ
Pyhä Pietari kertoo tapauksen viimeiseltä
tuomiolta
CHi tuomion päivä. Ylitse maan
siis puhalsi Gabriel trumpettiaan,
ja halki maailmojen vahvuuden
soi valtavin äänin kai.'y sen.
k kutsuun aurinko-trumpetin
nyi heräsivät ammoin kuolleetkin,
k saivat hengen ja alta maaii
he nousivdt lahoista haudoistaan.
Soi joka kolkkaan ääni sen:
maan multaan ja liejuun merien,
^rämaittai hietaan ja alle jään
ja mameittrn aikojen hämärään.
^^"mojat kutsun kuultuaan
im nuorina nousivat sijoiltaan,:
, ^«^'ö taivaan silmissä päilyen,
^»aa huojuen alla askelten.
^'"n saapui lähetti järjestäin
^^f^s kaikki ryhmiin jä riveihin näin,
mta jokainen, johon viittais Hän, '
^'^^^^ ^"crkityks kirjaan Elämän.
^^ääriitii maiden ja merien
^<""chti laumoja kansojen,
kajahti lännestä sana:
'^''^rikka tuomittavana/
f ' ^ * ''ä^' ystävä isänmaan,
^rmcstari seurassa Ku-Klux^Klan.
''^^ karskisti mullan, mi hautaa
peitti,
^^^lj<i käskynsä joukome
^ ^ ' ^ mkki nyt kuulkoon
luo Tuntemattoman Sotilaan
lähdetään!
. Siis rivistössä sinne marssikaamme,
ett' sankarin taivaan saleihin saamme.
Hän puhui ja häntä toteltiin.
Ja kohta pGikollc saapiiivat niin
kaikk' mitalirintaisct meksikkolaiset
ja Flanderin urhot amerikkalaiset..
Ja marssi jatkui eteenpäin,
vaan kohta joku jo kysyi näin:
mut entä, jos Sotilas Tuntematonkin
myös haudastansa jo noussut onkin?
Mut turhaa pelkoa oli se vaan.
Oli hauta aivan cn7iallaan.
Vain hiljainen valitus paadesta soiden
nous ilmoille itkuna vaikeroiden.
He keihäin ja hakuin kiveä löi,
ase pölyä nostaen tiensä söi,
ja viimein, haudan avattuansa,
sai sotilaan siinä nähdä kansa.
Hän seisoi ääneti arkussaan
ja vitkaan paaden siirsi vami
näin astuen jälleen valohon,
kun kajahti huuto: ''Se neekeri on!"
Ei kuulunut pienintä ääntä nyt,
oli joukko ylen tyrmistynyt,
vaan sitten myrskyten huuto kiisi:
''Alas arkkuhan takaisin lyökää
kiisi!"
Ja kiivasna saapui pappi myös:
miten ovatkin oudot, Herra, työs?
He lähtivät, haudan hUjaiseks saaden.
Vain sotilas seisoi päällä paaden.
Joulukuussa 1890 sattui viimeinen,
suurempi yhteenotto, intiaanien ja
amerikalaisten joukkojen välillä, ns.
"Wounded Kneen verilöyly". Seit­semäs
ratsuväkirykmentti piiritti Ete­lä-
Dakotassa 400-henkisen sioux-joukon
vaatien heitä luovuttamaan
heti aseensa. Kun intiaanit kieltäy­tyivät
yritti muuan sotilas riistää
eräältä intiaanilta kiväärin. Ase lau^
kesi, .«yntyi hälinää ja intiaanit läh­tivät
pakoon -— miehet yhtäälle,
useimmat naiset ja lapset toisaalle.
Sotilaat, jotka luulivat intiaanien ai­kovan
hyökätä heidän kimppuunsa
avasivat tulen ja lähtivät ajamaan
takaa siouxeja, saartaen heidät lopul­ta
kapeaan solaan. Kiivaassa kaha­kassa
saivat kaikki intiaanit sur­mansa
tai ainkin heidät jätettiin tais-teiukentälle
kuolleiksi luultuina. Se
oli amerikalaisten omankin arvelun
mukaan "verisin ja halpamaisin ta­paus"
koko intiaanisotain historiassa.
Äskettäin on kaksi vanhaa sioux-soturia,
Jim Plippusuu ja DevFey
Parta, jotka selviytyivät hengissä
AVounded Kneen kahakasta, käynyt
senaatin intiaanivaliokunnan puheil­la;
He ovat pyytäneet, että Ameri­kan
hallitus maksaisi sioux-heimolle
200,000 dollaria kipurahoja ja 48
vuoden takaisen kauhunpäivän kor­vauksena.
Jim Piippusuu, joka silloin
oli 31 vuotias ja haavoittui ottelussa
pahasti, kertoi tulkin välityksellä:
''Taistelun kauhunnäyt kohoavat
usein yöllä kammottavina mieleeni
ja veljeni kuolonhuudot kaikuvat kor­vissani.
Äitini piti kiinni kädestäni,
kun sotilaat ampuivat hänet; isäni­kin
surmattiin ja poltettiin". Ken­raali
Milensin V. 1917 julkaisema ku­vaus
todisti vanhan soturin kerto­muksen
paikkansapitäväksi ja valio­kunnan
jäsenet ilmoittivat puoltavan­sa
intiaanien anomusta.
III
Nyt päättyi kierrokseni. Lopettain
näin iyöiii, hclmiportin kiinni sain.
Ei ollut kiirettä nyt enää mulla,
kun oli aika ikuisuutten tulh.
Kun viime kerran käännyin
katsomaan,
näin miehen kookkaan, hällä yllään
. vaan
oi' liejua ja maata, käynti raskas
aivan.
Mut kuitenkin hän lauloi alla vaivan:
Tuolla puolen Jordanvirran
sielV on koto^ jossa kerran
kohdataan...
Lähempää, kovemmin...
Tuolla puolen Jordanvirran
sieil' on koto, jossa kerran
kohdataan
Hän saapui Jaspismuurin luo . . .
Tuolla puolen Jordanvirran
.ueir on koto, jossa kerran
kohdataan.
Tuolla puolen Jordanvirran,
jossa Jeesuksen mä nähdä
saan.
Ja kohta juoksin alas portin luo,
sen avasin ja päästin salvat nuo.
Hän lähti Jaspiskujaa luokse Herran
ja mennessänsä lauloi kertakcrran.
Hän astui tahdiss' lailla sotilaan
ja asentoon jäi Herran luokse^
tultuaan,
ja lauloi, lauloi, lauloi yhä uudelleen,
ja kuulin kaiken taivaan lauluun
yhtyneen:.
Tuolla puolen Jordanvirran
siell* on koto, jossa kerran
kohdataan