Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, July 2, 1938

              Shni s
a m
iimnramnöikaranuiffltiBHnniuiaiimnimoitiuuauninmjHnini^
L I E K I L J L E K I R J O I T T A N U T |
E S T E R K A U S T I N E N I
SiiauiainiHfOiiiiiiHffiOiiHiMUiraiiflmimnnnHmmDunnmiira
•Pvycian vielä kerran, jättäkää mi- net samaksi pieneksi, paljasjalkaiseksi
i^ut rauhaan! Olette erehtynyt. En
ole rellaineir kuin luulette. Vaikka
olenkin pakoitettu työskentelemään
niyöhäiin. olen silti kunniallinen nai­nen.
Ettekö häpeä ahdistaessanne
turvatonta naista öisellä tiellä?"
"Älä loruile, saatanan hempukka!
Vai iiuiletko. että mua rahanpuute
vaivaa. Etteikö ole millä maksaa,
häh: Todetakseen sanansa veti mies
tukun seteleitä taskustaan./
tytöksi. Kuin hiljaa rukoillen jo^
tain öleniätohta, hän toivoi hartaasti,
että ei Lauri kysyisi hänen nimeäaji
eikä muutakaan, vaan poistuisi sa­man
tien kuin oli tullutkin.
"Olen teille sanomattoman kiitoUi-nen.
Tiedän, että sanat ovat köyhät
ilmaisemaan mitä tunnen, mutta us­kon
teidän käsittävän sen ilman suu­ria
sanojakin/' Tyttö kokosi kaiken
rohkeutensa saadakseen äänensä luon-
•\"HHveU:?:i'f;. -.Menkää rahoinenne..ntvlliseksi ja alkoi.hakea ayainta käsi^
niin kauas kuin pippuri kasvaa!" Sa- laukustaan.
vä hiin olliit mikään tuhlaajapoika.
Hän oli kulkenut *'sy\assä vesissä'' ja
vaikka hän olikin kulkuri, jota tuu­lenpuuskat
olivat paiskelieet, niin sit­tenkin
oli elämä ollut hänelle ante^ pauhujen laimetessa. Silloin hän sai
uuuuiMuimciiuimuiaaiimuanicmfiai^
vain jonkun aikaa.
Laurin ollessa kahdeksiin loista
ikäinen^ A-alveutui hän ajattelemaan
asioita kuin toisessa valossa sodan
noja seurasi kipakka läiskäys tytön
pienestä känimenestä keskelle ahdis-tajan
kasvoja. Siitä mies vain innos­tui
ja tempasi raa"alla otteella saaliin­sa
\^hvnjen käsivarsiensa lujaan pu­ristukseen,
yrittäen väkivalloin pai­naa
viinalta löyhkäävän suunsa tytön
huulille.
"Siiicä... sinä olet minun, kaikkien
pirujen nimessä, tänä iltana!"
''Niinkö arvelet?" Ääni - kuului
Valman k;>rvaaa kuui haudasta kes- .
ken taistelun. Samassa silmänrä­päyksessä
oH voimakas nurkin isku
kaatanut hänen ahdistajansa kumoon.
''Oli kai pelkkä sattuma, että läh­din
seuraamaan sinua, Voitto Kbtka-nen.
Eh kuitenkaan ikinä- olisi- us­konut
sinua noin suureksi- raukaksi-."
Valma oli tuokiossa tointunut, ja
uskalsi lähemmin, tarkastaa pelasta­jaansa.
Hyvä luoja! Lauri! Taaskinj
kuten kerran, \aio5ia sitten uhrautu­massa
hiinen puolestaan.
"Lauri, mitä helvettiä tämä; mer­kitsee?''
Mies kompuroi ylös päätään pidel­len
ja nolon näköisenä suorien tuh­raantunutta
takkiaan. Vihainen kos­ton
tuli paloi hänen silmissään;
"Kuka saakeli sinut on pannut urk­kimaan
minun edesottamisiani öisellä
kadulla?^'
"Hiljaa, mies, tai häluMkb uuden
löylyn? Uskon lopultakin, mitä olen
sinusta kuullut. Olipa onni, että läK^
din jälestasi, muuten pieni tyttö parka
olisi ollut hukassa sinun suurissa hau-l^
an kynsissäsi." •
Valma seisoi taaempana, varjossa,
^-apisten ja peläten henkensä edestä
passipoliisin tai jonkun muun kulke­van
ohi. Hän alkoi ahioida tilan­teen
vaikeutta.
Voitto Kotkanen hankasi hikipääs-
^ rapaa irti housunlahkeistaan, van­noen
kiroillen kostoa Laurille. Nyrk-j^
iään uhkaavasti heristäen, lakki ta­karaivolle
luisuneena hän poistui,
^uuriäänisesti luvaten vielä varmasti
W a t a häiritsijänsä "sopivassa pai-
. "^'imeni on Lauri Fors. Olen hil-
.lattam tullut paikkakunnalle ja sattu-
''Uskallän toivoa näkeväni teidät
joskus muulloinkin — ehkä joskus
'Taikayössä', tai -— no niin, ajatte­lin
vaan, että joskus voisin saattaa
teidät turvallisesti asuntoonne jos se
sopii. Onhan se perin epävarmaa
nuoren naisen kulkea öiseen aikaan
yksinään."
Onneksi osui korkean sähköpyl­vään,
varjo Valman kasvoille, peit­täen
miehen silmiltä Si^n suuren mie-leiiliikutuksen,
joka juoruten väreili
tytön katseesta.
"Toivon, että tapaamme joskus —
haluaisin mennä n y t . . . Sanon teille
kiitos ja hyvää yötä!"
Valma, koetti naurahtaa kevyesti
kuin Unoh taakseen koko tapauksen ja
samalla vasten tahtoaan päästäkseen
eroon onnensa kohteesta.
•'Hyvää yötä! Olisin halunnut pu­hua
kanssanne.. enemmän — kysyä
jotain, mutta..."
Valma tajusi, että hänen oli nyt
kiiruhdettava jnuuten: hän. ei. kestäisi
enempää. Päättävästi hän avasi
asuntonsa oven. ulkolukon jai Lauri
jäi yksin Jceskenjäänyt lause huulil­laan.
Äkkiä hän .kuitenkin ikään­kuin
havahtui .todellisuuteen, alkoi
suoriutua kotiinpäin,-, kuitenkin ker­ran
vielä silmäiltyään kuin jostain
salaisesta sopimuksesta tytön asun­non
ulkosivuay katua ja sen varrella
olevia toisia vaatimattomia köyhien
ihmisten asumuksia. Häneltä pääsi
liaan rikas. Se oli ollut kärsivällinen
hänen kanssaan. Sittenkin kannatti
mennyttä ajatella pää pj^styssä, sit­tenkin
oli hänen sisimpänsä jaloa su­kua,
mutta sitä ei tiennyt kukaan
.. muu kuin hän itse.
Tänään, syntymäpäixiinään, nel­jännesvuosisadan
tiiyttiineenä hän
tunsi sen voimakkaasti ja jokin hä­märä
kalvo kutoutui hänen silmiinsä
niin mies kuin olikin, taan tuessaan
menneitten vuosien tapahtumiin.
Kuinka selvästi hän muistikaan
sen symkän, harmaan lokakuun aa­mun,
jolloin hän ''vosikalla" ajoi sai­raalasta
kotiinsa. Äiti ja sisko olivat
työssä kuten ainakin. Uunissa heh­kui
muutamia tuhsia hiiliä ja hän
puhalsi niihin ja lämimtteU kylmiä
sormiaan. Ilmassa tuoksui nälkää
kutkuttava hiilillä paistetun silakan
haju. Äiti oli harmaalle käärepaperi-palaselle
kirjoittanut:
''Rakas Laurini, äiti ja sisko ovat
työssä. Ota ruokaa kaapista ja odota
sisällä kiltisti kunnes palaamme."
Ja hän odotti ja katseli peilistä
kelmeitä, sairaalan .suojissa kalven­neita
kasvojaan. Aikansa kuluksi hän
laski kaikki huonekalutkin, pientä
tiikkumattoa myöten, joka oli kyn­nyksen
edessä. Tuon maton hän oli
pojan kömpelöillä sormillaan ommel-liit.
äidille alakansakoulussa. Hänen
silmänsä äkkäsivät papeHkäärön. M i ­tähän
salaisuuksia siinä mahtoi olla?
Uteliaana hän avasi sen ja vanhat,
kesäsiirtplassajpidetyt housut.ja paita
tulivat hänen käsiinsä.
Niin, kesäsiirtola! Ei milloinkaan
Laurin mielestä häipynyt siellä vie­tetty
aika ja ne muistot, joiden ym­pärille
siirtolan lyhyt, onnentaytei-nen
aika kutoutui; Siirtola ja Valma!
Vuodet olivat häntä velloneet kuin
lialta asun myös näillä kulmilla. En
Jokiaan tiennyt, että Voitto lähtisi
seuraamaan noin halpamaisessa
^arkoitiiksessa. Hän muuten asuu
•^^•^Pungin ulkopuolella ja luulin" hä-kiirehtivän
linja-autoon." /
^3uri koetti
"Nasii selittää
anteeksi pyydellen
yöllisen ilmestymi-i^
atseensa harhaillessa ympäris-tTf'
,^"o^aamatta lainkaan- tytön
^I^^IpeiU^
Nättää kiivaan hengityksen-
^^^aisun hetki nyt vih-
^^u^^mtullut? Vai olikohantnuut-
; ; ^ ^ i e n vieriessä . i i a p ^ ^^
oh mahdoton tuntea-hä-
"Kummallinen tyUö", sanoi hän
itselleen; mutta .tödeUisuudessa häa
ei ky^nn)rt määrittelemään sen tar­koitusta.
Kauan, vielä viikkoja jälkeenpäin
askarrutti Laurin mieltä tuo pieni ke-vätiltainen
elämys. "Taikayössä" ei
hapen tullut käydyksi sen jälkeen.
Hän oli kuluttanut vapaa-aikansa
lupskftlernalla kaupungin kirjaston
viimeisimpiä kirjauutuuksia. Miitta
lukiessaankin: silloin tällöin rivien lo­masta
pilkistivät pienen tarjolijätta-.
ren kauniin kalpeat, pelästyneet kas­vot
ja suuret, siniset silmät kuin
anoen ja odottaen. Pieni, kapea käsi
oli ojennettuna kuin avunpyyntöön...
Oli jälleen sunnuntai, auringon rie­musta
iloitseva keväinen pyhä. Lau­ri
lojui sinä päi\^nä tavallista kau-emmni.
A-upteellaan- Tänään oli hä­nen
syntymäpäivänsä — ja kuinka
mones? Kahdeskynnnenesviides. Min­ne
oli tuo: ^eletty elämä j a kuluneet
x^uodet rientäneet? Ajan kaikkinieler
vään uomaan, minne hän oli elämänsä
parhaat päivät uhrannut, kuluttanut,
tuhlannut kuin tuhlaajapoika vieraal­l
a maalla. Mutta ei sittenkään, hä­nen
elämänsä ei ollut tuhlaantunut,
tiedon äitinsä äkkinäisestä kuolemas­ta.
Aivan kuin eilisen päivän muisti
poika Vuosia jälkeenpäin tijön jär­kyttävän
viestin: äidin hame tarttu­nut
koneen pääpyörän remmin väliin
ja suuri rautainen akseli täräyttänet
vanhuksen päähän kuoletta\^sti.
:Mikä lienee, mutta poika tajusi vain
yhden sanaii koko tapauksen selityk­seksi;
murha! Tarkemmin hän ei
kyennyt silloin sitä vielä itselleen se­littämään,
ennenkuin vasta aikojen
perästä.
Sisaren ja äidin melkein yhtaikai­nen
menetys teki Laurista jonkunlai­sen
ihmisvihaajan, maailman murjo­man
raukan. Hän olisi siihen astee­seen
kukaties jäänytkin, ellei eräs
tapaus olisi tehtynyt täyskäännöstä
umpimieHsessä nuorukaisessa. Kier-relles--
ä:in kotikaupunkinsa tutuilla
Lanhuvilla ja katsellessaan sodan run­telemia
alueita, heräsi hänessä jokin
ennentuntematon kihtyniys, joka kuin
ravisti hänet hereille. Kysymykset,
toinen toistaan raskaampina ja rehel­listä
vastausta odottavina nostatti­vat
hänen ennen aikaansa kypsyneen
miehisen luontonsa kapinaan. Niin
juuri, kapinaan! Iltaisin työstä pa­lattuaan
hän kuljeksi vanhan hau­tausmaan
ikivanhojen, pyökkipuiden
varjostamia teitä, pysähtyen joskus
tavailemaan jykevistä marmoripat­saista
niiden alla lepäävien, aikoinaan
kaupungin suurporhojen kullattuja
nimiä. Hän teki itselleen omituisia
ja mielestään järjesttömiä kysymyjf-siä:
mitä olivat nuo suureläjätaikoi-naan
ihmiskunnalle tehneet, kun jälki­polvi
kunnioitti heidän maaksi muut­tuneita
tomuma jo jaan moisilla kivi-koristuksilla?
Olivatko he muuta
tehneet kuin koonneet, koonneet, ja
puinen kirstu kuitenkin oli ainoa,
minkä he olivat saaneet viime matkal­leen?
Lauri pudisteli' päätään ja
koetteli käsivarsiaan. Mahtaisiko­han
hän, työllään elävä orpopoika
milloinkaan saada toimeksi elämäs­sään
mitään suurenmoista, jota jälki­maailma
muistaisi edes lapsilleen ker­toa,
puhumattakaan kultakirjaimilla
koristetuista patsaista?
Mieteissään hän kulki kerran kan-
Ja sitten Valma katosi hänen elä- saköulun edustalle ja ajatus muutti
mästään yhtä äänettömästi kuin oli taas suuntaa. Vähitellen nuorukai-siihen
ilmaantunutkin. Äiti kertoi nen oivalsi elämän valtavan sykin-kuin
ohimennen jostakin suloisesta nän. Hän tajusi olevansa vain ^ieni
oipotytösiä, joka eräänä sateisena i l - yksilö, joka taistelee oniaa laiste-tana
oli seisonut heidän ovellaan pa- luaan. Hän tajusixjlevansa vain pieni
ketti kainalossa, sanoen sen sisältävän muru suuressa kaaoksessa, joka juut-
Laurin vaatteita. Sen tien ei tyttöä tui hetki hetkeltä yhä kiinteämmin
ollut kuulunut eikä näkynyt. siihen luovaan joukkoon, joka raatoi,
Niin, äiti oli hänelle hyvä ja kor- hikoili ja tavoitteli jotain parempaa,
vaamatpn aarre varsinkin senjälkeen, koettaen pysyä pinnalla. Tuo joukko
kun luokkasodan verinen koura tar- nousi varhain, lopetti työnsä rayö-rasi
heidänkin pienen kotinsa kimp- hään ja sitä elähytti toivo, .suuri
puun. Sisko, tuo lahjomaton, epäit- saavutettavissa oleva tulos, mutta sen
sekäsraatajatyttö häipyi toisten kans- saavuttamiseksi tarvittiin lujaa yh-sasisartensa
kanssa Vilppulan rinta- teistoimintaa, sitkeää ja sammuma-malle
punasoturien nauha käsivar- tonta kamppailua vihollista• vastaan,
ressaan. Siellä tapasi sisar elämänsä vihollista, joka riisti ja sorti hei-rajapyykin..
Tieto sisaren kaatumi- kompaa. Tuo vihollinen nauroi kaa-sesta
käänsi nuorukaisen sisimmän
kum ylösalaisinv^. HänenkÖ uljas sis­konsa
tämä» yhteiskunnan uhrina ja
minkätähden? Silloin hänelle jäi
vain äiti, vanha vapiseva, turvaa vail-melkein
-pualiään.enrpeitetty:hymäh- ^ nuorukaisen
dys, joka tulkitsi hänen tulleen aja^i
tuksissaan:jonkinlaiseen johto:
seen.
tunne-elämän ensi vaihe oli kulkeutu»
nut hänen povellaan kuin aakkonen
elämän puhtaalla lehdellä. Se oli k i ­teytynyt
hänen sydämeensä kuin haa­ve,
jota ajatellen tuntui vastoinkäy­misten
yö auringonpaisteiselta päi­vältä
ja tulevaisuus tuntemattomana,
esteitä vailla olevana lupauksena.
möaa, kolkkoa nauruaan nähdessään
kuinka raatajat henkihieverissään
kokosivat sille miljoonb toisensa jäl­keen,
rakentaen, muokaten ja raiva­ten
vuodesta toiseen, saaden itse siitä
la olevaolento, joka oikeastaan korva- palkaksi vain pienen murun.
sikin hänelle kaiken muun, mutta (Jatkuu)