Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, May 28, 1938

              1938 LAUANTAINA, TOUKOKUUN 28 PÄR^ÄNÄ Si\'u 9
Uomtmmmintm
K I R J . P.A.M.
O] kerron soman jutun,
jonka äsken huomasin, «
puhjetessa tuonien tutun
•taas valkokukkasiin.
Mä mitä näinkään siellä,
oliko se harhanäky vaan?
'Kidkcissani kyVdntiellä,
mä riensin katsomaan.
Ketä iicnevätkään?,
mä ensin arvelin.
On ilta, jo hämärtääkin^
hiljaa lähemmäs astelin.
Luona tuomen tutun .
monet kerrat kuulla sain
armaani suusta saman jutun,
— toinen sitä nyt kuunteli vain.
Keväinetv temehdys
Sirpa-serkuller ym.
Luin Sirpa-serkun pakinan päivä- •
kirja-ystävästään sekä "puhuvista"
ystävistään.
Miten totta se kaikki onkin!
Olen sen myöskin kokenut monta
kertaa ja aina on tulos ollut sama —
pako työhön, kynän luokse. Päivä­kirjalle
voi kertoa asiat niin kilin ne
ovat ja ne pysyvät sellaisina ilman
muutoksia puhuvien ystävien taholta.
Olen uneksinut ajasta, jolloin olisin
niiil vapaa, että saisin istua päiväkir­jan
parissa kylliksi kauan, ja piirtää
sen avulla tällä alueella 30-vuotta olo-aikanani
tapahtuneita taisteluja ja
•elämää paperille, ilman,: ettei siinä
vieressäni kukaan ilveilisi ja tekisi
pilaa yrityksestäni. Aina kun olen
jossain, ja kuulen jotain lisään sen
noiden kokoelmieni joukkoon.
Nyt sanon Sirpa-serkulle, mitä
ajattelin, lukiessani "Toimituksen
tuolista" Esterin uudesta kertomuk­sesta.
Rintani nousi ilosta, että nyt
me olemme menossa jonnekin, kun
joukossamme on Sentään ainakin yksi,
joka ei ole enää kynäilijä, Vaan kir­jailija.
Mielikuvissani olin jo olevi­nani
yleis-canadalaisessa kynäilijäin
konferenssissa, missä keskustellaan
kirjallisuudesta, sen alan eri suunnis­ta
ja miten mekin, arki-ihmiset tun­nustamme,
että olemme "rikkana ro­kassa"
ja teemme osaltamme kaiken
voitavamme edistyksen eteen — ei
vain k}'nällä, vaan käytännössä myös­kin
edistämme .vapatiden ja: edistyk­sen
asiaa.
Siellä sitten tapaisimme Sirpa^ser-kunkin
persoonallisesti. Jä ei yhtään
tiedä, vaikka olisi oikea serkkumme,
sillä heitä on sieUä ja täyllä; useita,
joista en tiedäkään; missä
^»n, ja eller muuten tavata^ niin
LIEKIN nurkassa kiiitenkih tava­taan.
Pihassani on useita linnunpesiä
naulattuna puihin, joihin linnut len­tävät
tarkastamaan, voisiko niihin
^ttua pesimään. Katselen niiden
touhua. Nekään eivät luota siihen,
f^ista eivät ole varmoja. Uusi pesä-ei
annaniiUe varmuutta, vaan ne epäi-
..^t, että siinä on ansa. Aivan liian*
'^ettäip on ihmiskäsi sitä pidellyt
la se \"oi merkitä viekkaasti asetettua
ansaa.
.linnut lentelevät vanhempien pe-
^'^ö ^inpärillä ja syntyy toisinaan oi-
1^ AI''^^^ yhteenotto pesien lähel-
; Olemassaolon taistelua-sekin on,
^^^•aa elämää, \itsensa suojelua, ku-
Keväänveisu
(Jatkoa) Ruoka on aina valmista, syö koska
tiedän kuinka kauan olimme haluttaa. Mutta EeUi, muista, että
nukkuneet, kun minä heräsin jonkun et vahingossakaan mene koskemaan
En
omituisen tunteen valtaamana. Me­nin
kannelle. Laiva mennä vyj^tesi
täjrttä vauhtia, eikä koko laivassa nä­kynyt
muuta kuin tyhjät mastot, eikä
yhtääii miestä näkjmyt; lukuunotta­matta
meitä kahta "pyöreäpäätä".
Menin herättämään Viipurin po­jan.
Tullessaan kannelle, ihmetteli
hänkin kovasti. Hän oli kokenut yhtä
ja toista, mutta tällaista ei hänkään
sanonut vielä koskaan kokeneensa.
Vihdoin alkoi häämöttää maata.
Pian ajoi laiva rantaan: \%pit kier-t3nvät
"pollarien" ympäri ilman, että
siihen olisi tarvittu yhtään ihmis­kättä.
Astuimme maihin. Heti tuli
ukko, joka meidät oli laivaansa pes­tannut
Lontoossa, vastaamme ja sa-noi:
•
"Tervetiiloa, pojat! Olenkin teitä
jo odottanut, on näet hiukan kiire."
Vuorensyrjästä oli ajan hammas
lohkonut suuria kivikasoja. Maise­ma
ei ollut ollenkaan kaunis. Äijä
vihelsi pari kertaa ja kiviröykkiöitten
välistä tuli suuri ja komea ori ja py­sähtyi
ukon eteen. U'kko nousi sa­tulaan,
viittasi minulle ja sanoi :
"Sinä, nuorimies, kysyit minulta
lämmittäjän paikkaa. Nouse sitten
taakseni. Sinä toinen, odota tässä
siksi, kunnes palaan takaisin."
Ori lähti porhaltamaan hirmuista
vauhtia pitkin rantaa menevää ka­peaa
tietä, Matka joutui niin no­peasti,
että en ehtinyt nähdä, minkä-näköistä;
seutu oikein oli. Kaukana
edessä häämötti pitkän savupiipun
ääriviivat. Tulimme yhä lähemmäk­si.
Lopulta tulimme suuren savupii­pun
luo. Se oli oikea jättiläiskors-teeni.
Itse rakennus oli myöskin
suuri, sen toista päätä en nähnyt,
vaikka kuinka koetin katsoa.
Päärakennuksessa ei ollut yhtäkään
ikkunaa ja ainoastaan yksi suuriko­koinen
ovi. Oven lähellä oli tavatto­man
suuri halkopino. Ihmettelin ko­vasti
kaikkea näkemääni. Ihmette­lyni
keskeytti ukko, joka sanoi:
"Nyt olemme perillä. .Annan si­nulle
ohjeet ja lähden heti takaisin.
Minulla ei ole paljoakaan aikaa hu­kattavissani,
silla tämä ei ole ainoa
tämänlainen laitos, mitä minun joh- on vanhat nahkahousut. Ukko ei niitä
tonialla on. Tuo halkopino tuossa on kylläkään lupaa sinulle ensin, sillä ne
sdläinenpinoyettäaina:, kun otat siitä ovat hänen perintöhousunsa. Ne ovat
noita kattiloita^ silla se on erittäin
vaarallista. On paras, että et mene
uunia kauemmaksi. Tässä ovat oh­jeesi.
Minä tulen vuoden kuluttua
tästä tunnista laskettuna käymään
taas täällä, tuon toisen miehen tilal­lesi,
ja päästän sinut vapaaksi. Palk­kaa
saat mitä ikinä osaat p>'ytää."
Ukko nousi satulaan. ''Miiista,
että et koske milläännuiotoa niihin
kattiloihin", varoitti hän vielä ja sit­ten
ajaa karautti tiehensä;
Ajattelin, että mitäpä tässä,, kun
kerran ollaan työmaalla, niin ollaan.
Rupesin pistelemään halkoja uuniin;
\'iimein minua rupesi vaivaamaan
uteliaisuus, että mitähän tämä hom­ma
oikein on. Menin ensimmäisen
kattilan luo ja kaikista ukon varoi­tuksista
huolimatta ruuvasin ensim­mäisen
kattilan kannen auki; tarkas-taakseni,
mitä siinä on. Mitä ihmet­tä!
Kattilasta hypätä pöllähti hiki­päisenä
minun entinen lontoolainen
morsiameni ja sanoi:
"Älä hyvä Eetu pidä niin kovaa
tulta uunissa."
Minä säikähdin niin kovasti, että
kattilan kansi putosi varpailleni. Tyt­tö
jatkoi:
"Tämä paikka on huonomaineisten
naisten helvetti. Minä kuolin eilen
ja minut tuomittiin kaikkein kuu­mimpaan.
Sinä, Eetu, olet tehnyt uh­karohkean
työn, kun avasit tämän
kattilan kannen. Mutta ei vaaraa.
Minä olen sinun huvinasi, että aikasi
kulUu paremmin ja sitäpaitsi, minä
voin antaa sinulle hyviä neuvoja, joita
tulet vielä elämäsi tiellä tarvitsemaan.
Minä opetan sinulle englanninkieltä,
sillä olet siitä koko lailla lyhyt."
Aika kului nopeasti, kUn meitä oli
kaksi. Tyttö piti tarkoin huolen ajas­ta,
ettei seuraisi mitään vaikeuksia.
En huomannutkaan, että aika meni
niin pian. Eräänä päivänä sanoi
tyttö:
"Yksi päivä ja kaksi yötä on vielä
aikaa, ennenkuin ukko tulee tänne.
Kun hän tulee ja tarjoaa palkkaasi,
niin elä ota, mitä hän tarjoaa. Hän
tarjoaa sinulle kultaa ja hopeaa, mut­ta
älä ota. Tuolla eteisen naulassa
halkoja, tulee saman verran uusia
haUtoja pinoon. Nyt menemme si-säpuolelföv"
Ufcköavasi oven. Huomasin, että
huone oli yhtä ja samaa huonetta ai­van-
sifeiähkantamattomiin.
"Tuossa on uuni", alkoi ukko taas.
Pidä-siihä aina kohtalainen-tuli, että
nuo kattilat pysyvät koko lailla kuu­mina."
Kattilat alkoivat heti uunin loput­tua.
Niitä oli niin paljon, että en
sellaiset housut, että aina, kun pistää
kätensä niiden taskuun, ilmestyy tas­kuun
viiden punnan raha ja sitä riit­tää
niin kauan kuin housut ovat ja­lassasi.
Ja sitten, kun lähdet täältä,
niin mailin päässä täältä on joki, jonka
yli kulkee kaksi siltaa. Toinen on
vanha puusilta ja toinen komea rauta-silta.
Rautasillan toisella puolelle on
komea kaupunki, mutta siellä asuu
vain paholaisia. Jos menet rautasil­lan
yli, voit pian hairahtua. Paholai-olisi
varmaankaan vuodessa ehtinyt set lähettävät aina kauneimmat tyt-niitä
laskemaan. Ne olivat vanhan
maan muuripadan kokofeia ja kannet
Iqjasti ruuveilla kiinni.
'Tuossa eteisessä on ruokahuone.
ten ihmiselläkin.
Terve siis, Sirpa-serkku ja kiitos,
kun haastit tulemaan toistekin nurk­kaasi!
KyUä tullaan LIEKIN lie­peille
ja Sirpa-serkun kuuluville.
Hauskaa kevättä kaikille LIEKIN
avustajme ja lukijoille! — Kaija enkä koskaan unohda sinua. Nyt kun
\iaisa ruuvaat kattilan kannen ruuvit kiinni,
tönsä houkuttelemaan uhreja ja koska
minä olen huomannut sinun heikkou­tesi
kiusauksia vastaan, niin kehoitan
sinun menemään puusillan yli. Poik­kea
siihen vanhaan, pieneen mökkiin,
mikä on heti jokitörmällä sillan yli
mentyäsi."
"Mutta aika rupeaa olemaan täy­si",
jatkoi tyttö. "Minä nienen jo
seisomaan tuonne kattilaan ja annan
vielä sinulle joitainneuvoja. Sinulla
on ollut hyvä sydän minua kohtaan,
KIRJ. T: n
O] TÄÄ on kevään korkea veisu
ja laineiUe l<iulu laitettu.
Tä42S päätynyt on talven reisu^
t4ilven vihainen vaUa on taitettu.
Jo koittaa kaunis toukokuu^
purot solisten kesää ennustaa.
Muistot talviset uudistuu,
mutt* kevät riemua rintamt saa.
Kohta kaikuu taas karjankdlot,
ne kiitosta luonfiblle kaiuttaa.
Pian siementä vartoo maamiehen
pellot^ X
puvun vihreän luonto ylleen saa.
Iloitse toki sä ihmislapsiy
saat talviset tamineet heittää pois,
ja myöskin sä vanhtis harmaahapsi,
etkö kevään iloa sä tuntea vois\
Järvet kun kahleet päältään luovat,
heitä itsesi kylpyyn laineitten.
Ne kylvyt rintaan reippautta luovat,
sä tunnet sinua parantavan sen.
niin voitele lamppuöljyllä kaikki ne
paikat, joihin minä olen koskettanut,
ettei ukko huomaa mitään. Hän kui­tenkin
nuuskii kaikki paikat."
Minä nostin kannen päälle ja kier­sin
ruuvit kiinni. Senjälkeen voite­lin
öljyllä kaikki tytön koskettamat
paikat, aivankuin hän oli neuvonut
Ja rupesin lisäämään puita Uuniin.
Samassa alkoi kuulua kavioiden kap­setta
ja ukko ajoi pihaan.
"Päivää, Eetu", tervehti ukko,
mennen sisälle ja nuuski joka paikan.
"Sinä olet ensimmäinen uskollinen
lämmittäjä, mitä minulla ön koskaan
ollut, Eetu", sanoi hän tyytyväisenä^
"Palkkaa saat, mitä ikinä osaat pyy­tää.
Minulla on kiire, joten sano
äkkiä, paljonko tahdot. Ota kanta­mus
kultaa, niin ei tarvitse enää kos­kaan
lämmittää."
"Minä eh oikeastaan tarvitse rahaa
tällä kertaa", vastasin. "Mutta jos
annat nuo vanhat nahkahousut tuolta
eteisestä, niin ottaisin ne muistoksi."
"Mitä ihmettä sinä niillä teet? Ne­hän
ovat aivan rikkinäisetkin ja siksi-toiseksi,
neovat isävainajani perintö-housut,
en halua niitä antaakaan, ota-mieluummin
mitä muuta hyvänsä",
esteli ukko.
"En sitten ota mitään, koska et näy .
olevan sanasi mittainen", sanoin ukol­le.
"Palkatta en sinua luotani laske",
kivahti ukko. "Tulin tosin lu\'an-neeksi
vähänliikaa, mutta sanaani en
syö!" Samassa hän haki nahkahou­sut,
heitti ne minulle ja käski laput­taa.
•
Vedin nahkahousut jalkaani, nyö­käytin
ukolle hyvästiksi ja lähdini
Tulin kohta tytön mainitsemien silto­jen
luo. Rautasillan takaa tuli heti'
joukko kauniita tyttöjäj huudellen:
"Eetu, älä mene sille laholle sillalle,
hukut!" Toiset kehuivat minun kau­neuttani
ja rohkaisivat minua mene­mään
siliän yli. Olinkin jo vähällä-kääntyä
sillalle, sillä tytöt olivat niin'
viehättävän näköisiä, mutta kuiten­kin
käännyin puusillalle ja käv^elin-sfen
ylitse. '*
Päästyäni sillan yli, suuntasin as­keleeni
ränsistyneeseen mökkiin joki­törmällä.
Siellä vanha, kurttuinen
akka kastot leipäpalaa silakan' suola*'
veteen ja söi. Kun minullakin oli
vähän nälkä, pyysin eukolta syömis-^
tä.
"Tämä on minun viimeinen leipä-palani",
sanoi euklko, "eikä ole enem<»