Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, January 1, 1944

              Sivu 6 LAUANTAINA, TAMMIKUb-N 1 PÄIVÄNÄ
i i i i a
ny :
ti
näkemään valloittamisen voivajö.^ taan." •
Suuret ne olrvat.. niin.. .enkä tie- Verayä räsahti^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^ - > -
dä, olenko vieläkään voittaja:^" • ; Vieläkö ^kylaläisetTiiip:vät kyttää-
Feber avasi sylinsä. Inga juoksi mään myyjiltä unohtunutta romua?
nyyhkien siihen. RyHä he otetkm tää^^
"Inga, minä olen yhtä köyhä kuiri ja luUrailleet: Vanhat >^ilykekala-erinenkin.
Voitko elää köyhyydes- puriiitkm tunkiosta tonkivat. Ka,^
sä kanssani?" Feber nosti Ingaa kalastoiksi JDOJille, kukkapurkeil
leuasta.
"Tuhat kertaa* ennemmin köyhänä
kanssasi kuin hänen karissaan."
^ ^'Tiesin, että sanoisit noin. Minä
pien profeetallinen mies.' '
• Ingan sielussa vilahti aavistus.
"Oletko sinä, oletko s i n ä . . . ta-ihallasi
i . . saattanut mieheni perika­toon?"
Inga oli tukehtua. Feber
kykeni vain kuiskaamaan:
"Oletko pahoillasi, jos nun olisi?"
^^liiitiliko tähteni teit?: Saiiö! Oi,
sanoi" "
"Entä jos olisin tehnyt, olisitko
pahoillasi?"
"En, en. Mutta miksi teit niift?"
"Hupakko! Saadakseni sinut."
Irigä ei virkkanut enää mitään.
Sanaton ctoni täytti hänet. Tämä
'kaikki oli enemmän kuin; mitä hän oli
rohkeimriiissa unissaankaan uskalta­nut
haaveilla:
Kun Matti tuntia myöhemmin pa­lasi
lääkärin kanssa, sai hän kuulla,
että rouva oli jättänyt talon iäksi
saksalaisen insiiKJörin karissa. Sil­loin
tapahtui, ntilä lääkäri oH-kauan
pelännyt. Matin ferveys.murtuiw Ai­vohalvaus.
Liikunta- ja puhekyky
akoille.
Ei ollutkaan tämä tulija vie­ras;
Oriiän talon väkeä oli, vaikka
oudot vaatteet yllä. Pitkä hame, val­kea
hilkka, ruiisuke leuan alla. Ruos­teinen,
i-oriiu tunsi hilkan alta kierty­vät
kiharat, Rnttaolf tulija.
"Vanhan tuvan liiö Riitta tuli .Sei­sahtui
salvaimen juureen. Silitti
sammaioituriutta seinähirttä. Kyy­nel
kiriimelsi silmäkulmassa.
"K^, ovatpa jotain myymättä
jättäneet! Isän vanhan viikatteen.-5?
NNEN vanhaan kuuli usein pu­huttavan
akkamaisuudesta. Siitä
ori jo pitkä aika- Mrittariyt erääsi
kylässä isäntä Liekkiä aryx)ste^^
sanoi, että hän pelkäsi Sirpä-ser^n
pakinoista tulevan akkamaisia, mutta
niin ei. kumminkaan käynyt; ovat
Jotenkin hauskoja pikku kommelluk­sia,
•••.••'l:-:,'^
Emäntä sanoi minulle: "Katri, an-
* nappa tuolle meidän isännälle tuos-
Eihän minulla ollut siellä oikein
aikaa. Mutta kotona olen ajatellut:
Mitä se on se akkamaisuus, jota mie-hirien
mies niin pelkää? --- Ymmär­tääkseni
se tarkoittaa kaikkea tun-
Kylmä rauta joutui lämpimiin kä- ; teellisuutta, kaikkea hentomielisyyt-siin,
painettiin pos^n valkean ruu­sukkeen
viereen. Oikein vanha ruos­tunut
sydän ilosta paisui. Kukapa
olisi osannut uskoa, että sitä vielä
ikäJoppuna näin hellästi hyväiltiin.
Knaks! Hy\^tä melestä se kahdek­si
katkesi. " •••r/'': ,
"Muistoksi sinut vien, niuistoksi
onnellisesta lapsuudenkotista."
• - 'iVarO, tuo vanha romu voi tahria
poskesi ja valkoisen hilkkasi!" sanoi
jäyhä ääni melkein Riitan viereltä.
Gösta, isona, hartiakkaana, muistut­taen
isäänsä enemrtiän kuin koskaan
ennen, seisoi siinä tervehtien.
"Löysin isäni vanhan viikatteen,
Tehän
fcävrsivät «ainiaaksi. Herpautunut.
henki jäi lepattamaan. Luoja tiesi, mutta - ehkäpä haluatte sen.
mUIoin kuoleman tuuli sen §amriiuk- ostitte talöri ja tilan."
siin p^uhaltaisi.
tä. Ollakseen oikein iniesten mies,
pitää kaikissa tilanteissa esiintyä
karskisti, on häpeä näyttää todellisia
tunteitaan. . Itkevä niies olisi jo pois
oikeasta. Miehisen miehen ei saa
esimerkiksi tunnustaa että. haluaa lu-kea'
römaaiiKi ja muuta kevyempää
kirjailisuutta. Kirjastossa käydes­sään
pitää huomauttaa, kun ottaa ro­maanin,
että tämä tulee vaimolle. Ja
kun ehdotat jotain tietokirjaa, pitää
selittää, ettei nyt juuri ble aikaa sy­ventyä
niihin, i Ja kokouksissa, kun
puhutaan, kirjojen tilaamisesta, pitää
varoittaa tilaamasta romaaneja.
Niin ja niin. Mutta todellisuudes­sa
tietokirjat tomuuntuvat hyli3rillä;
16
. Missä haaska, sinne kokoontuvat
koirat, korpit, matoset maanalaiset
osansa ottamaan, kiistämään), kinas­telemaan,
kunnes temuttu. tapner e-nää
haaskan paikasta haastaa.
Surullisesti lepsahteli suvituuli en­nen
niin mahtavan Savolanmäen pi­halla,
taivutti pehmeästi kuin isä las­taan
nuhdellen rikkaruohoja^ jotka
kukkasaroissa isännöivät. "K-ejien
luvalla te siinä kasvatte?" suhisi tuu­li.
"Omin luvin, omin luvin", vasta­sivat
savikat, pillikkeet, tähtimöt.
"Ei ole jaloa siementä sirotettu, ei
«meille ole kukaan kuokkaa näyttänyt,
siksi kasvamme."
Ei kuulunut kellon kalkatus karja­pihasta.
Tyhjät olivat läättien kar­sinat.
Ei kukko keimaillut kanatar­hassa.
Yksinäistä höyhentä tuuli o-
: himonnen pygräytti-- Ovet olivat lu­kossa;
AtiCioina ammottivat akku-itat.
Vanhaa, kolmijalkaa tahkoa
myöten oli kaikki kaluksi käyvät ka­pineet
kartanolta pois - kannettu.
Ruosteinen viikatteen terä yksin
nuokkui vanhan pirtin salvaimessa.
Vanha isäntä sen oli siihen ipistäAyL- hämmästyneenä,
vuosia sitten. Unohdetusta sopes-
<taan viikate oH seurannut talon vai­heita
kunnian kukkuloille ja sieltä a-läs.
Sen vanhaa sydäntä kirveli, kun
kaikki .arvottomat esineet jnyytiin, ri­saiset
kengäty likaiset pullot, rikkinäi-.
set padat, hänet yksinä unohdettiin.
Huokeasta menivät hienoudet, mutta
ramut ja romut kilvan kiljuttiin hui­miin
hintoihin. Uuden hinnasta .van­ha
via:atekin kuvitteli tnenneen^^.Jos
olisi kaupaksi tarjottuu Eipäs ollut
keksinyt velkojan silmän vaikk^ Joka'
•paikan komusi icuin Ruokkalaä. leh-.
"Oletko minulle siitä vihainen,
Riitta?'!.:. • ' ;
"Myönnän, että olen, vaikk'ei pi­täisi
olla." Riitta käänsi selkänsä.
Kun viikko sitten kasvattivanhem­pien
talo joutui.päätilamnukana myy
..tHv:aksi,hän^ sydämetön, ylitti Riitan
tarjoukset, vaikka kaikki muut huu-
.. tokauppamieh^et, yksin vieraspaikka-
'^untalaiset, jättivät palstatilan Rii­talle,
saatuaan kuulla hänen turvaa-
^yan r s;ten vanhempMainsa vanhuuden.
Nyt olivat \^nhukset kodittomia, va­ra
ttonj ia. Köyhäin koti oli heidän
ja sairaan pojan ainoana turvana..
Riitta ei voinut olla vihaamatta Gös­taa.
.. '
"Luulet, että kiusatakseni sinua
ylitin huutosi. Erehdyt-"
: "Kostoksiko sitten? Luulin teidän
ijo vuosienne mukana päässeen lap­sellisista
päähänpistoista."
"Ei. Taaskin erehdyt. Toiset o-vat
tarkoitukseni." Gösta veti tas-kustaan
paperin, levittäen sen Riitan
luettavaksi.
"Lahjakirja! Te lahjoitatte Joen­polven
maineen, mökkeirieeri, irtai­mistoineen,
isälleni ja äidilleni näiden
kuolemaan asti!" huudahti Riitta
"Niin.
• '^Onfco se mahdollista?-'
"Kuten näet on lahjakirja todfeta-jien
allekirjoittama. Kuitenkin-on
_ yksi ehto, mistä riippuu, annetaanko
• tämä kirja kasvatusvanhemmillesi vai
revitäänkö se palasiksi-"
"Mikä on se ehto?"
^ ^Muistatko; mitä* sanoin kerran si-riulle
niittyladolla, ja viimeksi, kun
tuUt asemalta kärryissäni?"
Riitan poskille levisi punau
' .**ymtnän:äii, aiotte ostaa minut."
""Ennen vihkimistä arinan tämän
mä. Salvanne viikate nyt sai.jat- .papille^ jotta tämä toimituksen pää-.-
4 r t )
kaa ruostumistaan.
- Sit transit gloriamundi, olisi \'an-ha
viikate sanonut, jos se. olisi ollut
• k^sillisesti sivistynyt. .Tavallisen
fcyläsepin nokisten näppien.' tekemä-nä
se,vain,huokasi:. "Halkeaa hyvä­kin
palje^ jos siihen liiaksi ilmaa aje-t3rttyä
antaa sen vanhemmillesi. Mie-
'fOlkaa -järkevä, isäntäl .Minä en
rakasta teitä; .1 Mitä teette sellaisella ja paasista rakennetun-ltivimiunin
vaimolla? ^T^ voitte saada -vaimon, k y l j ^ kuultaa sateen Jiimmentämä
joka rakastaa^ :teitä. Minä annan hiilitisti. - .
teille kaikki, rahani, jos sallitte kas- LOPPU,
romaanien kannet taas repsottaa lu.;
.kemisen paljoudesta. HyVin han'al.i'
le saa kaupaksi tietokirjallisuutta.
Osoittaisiko tämä, että miehet ei­vät
lue mitään? Eij kyllä ne vaan
lukevatkin —^enimmäkseen juuri nii-tä
rbniaaneja. Niin hyvä kuin se oli-^
sikin lukea tietokirjoja, niin ei sitä ^
raskaan työn lomiässä jaksa syvent)^
niin raskaaseen luettavaan, vaan mie-luummin
ottaa jotain keveämpää, jo­ka
läuhduttaa.'mieltä;jä lieventää vai-jaita.
Naisihminen sen -voikin anio- •
aan menettämättä rennosti tunnus*
: • taa. ' ' . { ' ' ' t : • : . v : ' V ' •'
Olen elämäni varrella tullut hiio-
' maamaani ^tta usein sellaiset-miehet,
jotka todellisesti ovat taipuvaisia tun­teellisuuteen,
koettavat peittää sitä
hyvin karskilla puheella. Muistelen-pa
Kaaprö-yainajäa (A. B. Mäkelää
riJmiittäiri," jonka kirj^ tun- jj
nemrae hyvin Kääprona, Kaapro
Jääskeläisenä,). Hän koetti aina e- 1
siintyä fetesiikiri^riaisilli^ mrtä karskim­min.
Kerrankin hän kys}^ minulta
tullessani naisliiton kokouksesta: "0-
liko siellä taas ne kärmesten kärä-:
jät?" Ja Elliään hän- usein nimitti J
"käärmeeksi", mutta todellisuudessa
kotonaan oli mitä parhain aviomies, j
täytti kaikki Ellin toivomukset.
Ja .sain minäkin kokea hänen luon-'
teensä toisen puolen. Kun njiriä otin
tyttäreni kuoltua hänen kolme pientä
lastaan^uoltaakseni erikä voinut käy­dä
niin paljon haalilla, niin Kaalpro
kävi useiri. katsomassa ja juttelemassa
ilman "piruiluja". '
Sanotaan, että miehet ovat väin hu­malassa
oma" itsferisÄ: Ja kyllä he
ovat lapsellisiakin silloin T' - MriiStä-laanäitiä,^
kiitetään vaiittbjäärikin,
kehutaan itseään, ja mikä mitäiiDrc]
Eikö se osoita, ettei selvänä olla oma;
itsensä. Siksi ehkä lieneekin riaudn-to'
ottaa pikku humala, että saa va­paasti
tuoda esille omaa itsieään me­nettämättä
miehistä arvokkuuttaan.
• Mutta entäs ne miehet, jotka ei\^t
ollenkaan ryyppää, heidän täytyy ai-, |
na pinnistää ollakseen "miehinen
mies". Ei voi edes kiittää vaimoaan,
vaikka kuinka tuntisi hänen kiitosta^j
ansaitsevan. Näet vanha suomalai­nen
sananlasku, joka monen mielessä
yhäkin. esimerkkinä kangastanee, sa­noo:
"Hullu kehuu hevostaan, mieli­puoli
akkaansa." Näin vaimo rinnas­tettiin
hevosen kanssa. Mutta eipä
ne ennen Suomen riaaalaisolöissa olleet
vaimot oikein hevosenkaan arvoisia.
Hevosta jossakin tilanteessa säälit­tiin,
mutta vaimo sai olla valjaissa ai­na.
• . • •
Loppujen lopuksi: en ihmettele,
vaikka miehissä ilmenisikin sitä "ak-kamäisuutta",
sillä "akkojen" poikia-han
he ovat kaikki.
iso.M .
"JOUSILUku*^ oli sellainen vän-ha
verolukri, jossa jousella tarkoitet-1
tiin jokaista taJonpdjän talossa ole­vaa
täysikasvuista mieshenkilöä; "jo-J
ka jaksoi jousta Jännittää". EräB»1
Pappi, atiukoon sen heil-- selityksessä uuden ajaa alulta saiw[
taan jousella tarkoitettavan jokäisttj
is vuotta: täyittäriyttä :mMishenkil<Äj
ijoka kykeni tykönään pä^älöitä^H^^
riäari; ^Jottsilimin emukaan . maiset* j
tiitt sekä^hcttkflököhtäisia:^^ toaq
veroja, . Hämäläiset maksoivat • H
.I20O^luvulla piispanfejnflanaenykiinaj
rieQäiofavanr^UiJua
javeroa sMritettiin myös öS^sä Suo-]
meajoiisiluvun miikäarii - •
vatusvanhempieni asua Joenpolvessa
kuolemaansa asti . Isäntä, minä pyy­dän
teitä, olkaa armelias!" Riitta
laski kätensä pyytävästi Göstan käsi­varrelle.
Hän vetosi katseellaan sii­hen
hyvään, joka mahdollisesti oli
miehen sielussa.
"Minä annan sinulle kaikki, mitä
ikinä haluat, enkä tahdo sinulta. mi­tään,
kun vain tulet vaimokseni. Ra­kastan
sinua. Sinä tiedät sen;" Gös­ta
öli vanginnut pyytävän käden kä­sivarreltaan.
Hänen jäyhä äänensä
oli alentunut helläksi kuiskaukseksi.
Riitan tuli tukala olo. Hän oli kal­pea
huuliin saakka.
' "Ette siis suostu, vuokraamaan
Joenpolvea?"
"En, enkä myymään." Göstan ää­ni
jyrisi jälleen. Hellyys oli poissa
katseesta. "Joko olet tehnyt pää­töksesi?
Revinkö lahjakirjan?"
, "Antakaa minulle viikko riiietti-misaikaa!"
• "Sinulla on ollut kaksikyriiriientä
vuotta miettimisaikaa. Nyt' selvite­tään
i-älit iäksL Neljän ihmisen koh­talo
odottaa ratkaisua. • Odotan pää­töstäsi!"
Tuli välähti Riitan silmissä. Pos­kille
nousi päätöksenpuna,' Hän o-jensi
kätensä Göstalle;
"Hyvä! Olen päättänyt^ - Sisaresi
syöksi perheeni onnettomuuteen. Mi­nä
teen parhaani pelastaakseni heidät.
Toisteri onni olkoon onneni! Tässä
käteni. Älä odota minulta rakkaut-*
ta! Sitä ei ole minulla myydä ja. et­hän
voi sitä ostetulta vaimolta, vaalia­kaan."
"Kiitos! Vie tämä lahjakirja van-htrtimillesir
Luotan sinuun." '
"Pidä!
le!" ;
• , . • • * ••- * . ' *
Savolanmäeltä ön rakiennuksct re­vitty,
hirtetmyyty Ja-vedetty pois^
Ainoastaan uunit «nää törröttävät
paikoillaan. Ja erään vanhan, kivis-