Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, November 30, 1940

              Sivu 8
LAUANTAINA, MARRASKUUN 30 PÄIVÄNÄ
I
t
sf") 4
4
'M n
im
•EIDÄN-muori on jo vähän ai-kaa
lykännyt katumusta Va­pun
lihoiksi panemisen johdosta. Hän
S3^ttää meitä kannibaaleiksi, jotka
syövät ystävänsä. Tämä kaikki joh­tuu
siitä, kun me vaarin kanssa tyk­käämme
niin sianlihasta. Muori-rukkä
ei tahdo voida sitä edes pan­nuun
leikata, sanoo että se vihloo ai­van
kuin leikkaisi varpaasta känsää.
Hän valittaa, ettei ole saanut unta sen
jälkeen kun Vappu kuoli— hän ei
hienotunteisuudesta voi sanoa että se
tapettiin. Hän kertoi, että aina hä­nen
uniinsa tulee Vappu ja sanoo hä­nelle
jotakim Viimeyönä han sanoi
"sen taas tulleen ja huutaneen hänen
sänkynsä- vierdM: Muori, muorij ui
jui juiy muorij muori, ui jui jui. Sitten
hän sanoi nousseensa ylös ja kävel-leensä
ympäri taloa. Ja kun hän
yritti uudestaan unta, niin sama peli,
Vappu taas huuteli; Hän poukkasi
pystyjm ja aina vaan yhä uudestaan
ja uudestaan hän olt jalkeilla; Muori
vakuutti, että se on painajainen. Mi
nä koetin selittää, ettei painajainen
ole sellainen. Painajainen aina vain
painaa, ^ikä salli V koskaan nousta.
Mutta nostajainen, se on sellainen,
että se aina vain nostaa petistä lat­tialle
ja se juuri se nj^t häntä . . ,
Enempää en ennättänyt sanoa kun
muorin aamutossu lensi korvani sivu
että suhahti ja muori karjaisi, että
jos en pian tuki' suutani, niin hän
näyttää. Sitten hän hihkasi: "Töi­hinne
siitä, senkin rasvanaamat!
Koko aamun olette taas sitä sianli­haa
jäi-sineet." \'^äari yritti sanoa
jotakin, mutta samassa paukahti sei­nään,
vaarin korvan ohitse, muorin
toinen tossu. Silmänräpäyksen ajan
kuului jytinää, rapinaa, läjäys ja pa­ri
mäjäystä. Kun katsoin ympärille­ni,
en nähnyt enää vaaria missään. '
Kun minä kymmentä sekuntia myö­hemmin
menin ulos, tuli vaari met­sästä,
sylillinen seipäitä mukanaan,
joita hän käytti korjatessaan sikalaa.
Päivällistä syötäessä nuior? sanoi
saaneensa nyt selville, mitä se paina­jainen
tahtoo. Se tahtoo että meille
otetaan uusi sika ja tänapäivänä. He­ti
kun olemme saaneet syödyksi, niin
lähdetään sakilla suon taakse porsaan
hakuun. Vaari pani vähän vastaan,
sanoi, ettei sinne nyt pääse, kun syys­sateet
ovat liottaneet vetelän suon
vieläkin vetelämmäksi, mutta muori
sanoi, että hän kyllä kantaa vaarin
vetelien paikkojen yli. Vaarilla pos­ket
pullistuivat ja silmät mulkoili­vat,
kun hän iski nyrkkinsä pöytään,
niin että viimeinen peruna, joka oli
jäänyt syömättä, teki kauniin kaaren
ilmassa, pudoten keskelle kastikekup-pia
ja räiskytellen kastiketta muorin
ja minun silmille, ^iuoriii silmät lei-mahtix^
at ja suu aukesi jotain sano­inaan,
mutta x^aarin uusi nyrkin nou­su
loksautti muorin suun jälleen kiin-'
ni. Hän ei kjiläkaän nyrkkiänsä
enää uudestaan iskenyt pöytään, sillä
hän on säj'seä mies, vaan julisti kor­kealla
äänellä, että hän kyllä menee
vetelää suota myöten paremmin kuin
\'ain yhden väärän sanan \'uoksi. Kuri-heiltä
oli kysjrttyi onko tjfömaa tie--
dossa-Yhdysvaltain puolella, niiii- he
olivat sen myöntäneet ja se-on siirto-laislakivastaista:
Pian olimme taas kaikin Canadan-puolella.
Jatkuu
muori kovaa maan kamaraa myöten.
Sitten hän käski kaikkien olla valr
miina viiden minuutin kuluttua.
Kun me määräaikana: olimme por-taitten
edessä, oli vaari tekaissut jo
laudankappaleista kohne paria suk-"
sen tapaisia. Muori ilkkui, että
maihtaisiko noita haapaveteläisiä
tarvita. Mutta kun vaari epäili, et­tä
tuskin noin vanha ihminen osaa­kaan
hiihtää, sieppasi muori laudan­kappaleet
kainaloonsa ja hihkaisi: e-teenpäin,
mars!
Vaari köytti korin selkäänsä ja lähr
ti hoipparoimaan. Muori nam?aarät-kätti,
että niinhän sinä olet kuin hu­malainen
apina. Miitta ei ollut muor
rin ilo pitkäaikainen, sillä pari askeU
ta otettuaan hän töksähti istualleen.
Siitä hän körhpi takapuoli märkänä •
ylös ja pyysi minua hakemaan hänel­le
kaksi keppiä. Sanoi, että hän ei
ollut harjoitellut hiihtämistä ilman
sauvoja. Saatuansa kepit, en näh­nyt
hänestä kum pari vilausta ja kun
' saavutin vaarin, kertoi hän kuulleen­sa
jonkinlaisen humauksen, mutta ei
osannut arvata että muori siinä meni
hänen ohitseen. Parin minuutin ku­luttua
kuulimme hänen huhuilunsa '
kaukana suon toisessa laidassa.
Kun me lopulta pääsimme Suon­taan
torppaan, oli muori jo,siellä lit­kimässä
neljättä, kupillista kahvia ja
naureskeli,, että kyllä se alkaa jo vaa­rin
ikäisellä miehellä olla aika ope­tella
hiihtämään. Silloin vaarin tun--
to riehahti ja hän antoi tulisen haas­teen
heti muorille ensimmäisen lumen
tullen kilpomaan kanssaan hiihtämi­sessä.
Kun possukaupat oli tehty, alkoi
takaisin vaellus. Vaari sanoi, että
kun hän pistää possun kainaloonsa^
niin sen varmasti löytää kotoa, mikä
taas ei ole niinkään varmaa, jos sen
muori taikka minä kannamme. Muo­ri
ilkkui, että taitaa tulla lumi maa­han,
ennenkuin se possu on kotona,
jos se vaarin vauhdilla kulkee. Vaari
löi kourallisen tupakkaa suuhunsa
vanhan mällin päälle ja aikoi sanoa
jotakin, mutta mällikö lie ollut estee­nä,
kun jätti sanomatta; köytti vaan
säkin korin päälle,^taittoi seipään kä­teensä
ja, lähti sika ja sukset kaina­loissa
suonrantaan.
^latkar. suon poikki sujui, hyvin ja
possu oli niin hiljaa, että luulimme
sen nukkuneen. Ihmettelimme ja
kiittelimme sen rauhallisuutta ja kek­simme
sille kaikenlaisia lempinimiä.
Muori; sanoi> että ei edes itse Vappu-v^
ainaja ollut niin kiltti, tämähän» on»
oikea, ihmesika.
Vaarilla oli enää kymmem*sen met­riä
hiihtomatkaa jälellä^ kun possu
alkoi vimmatusti kiljua ja loikkia ko­rissaan.
Lykkäsi kärsänsä säkin ja
korin väliin, ja tuppasi väkisin ulos.
V'aaxi koetti maanitella ja houkutella
sitä vaikka minkälaisilla lupauksilla,
mutta kun ei mikään auttanut, vaan
sikä meinasi kaikin tavoin tulla ulos,
suuttui vaari lopulta, ja aikoi rauhoit­taa
: sifä seipään kanssa^ mutta silloin
muori hätääntyi ja; kiljaisi kuin tu­hannen
palökärfceä.. Se säikäytti
possun: pahanpäiväisesti. ja^ se lalkoi
potkiakahta vimmatummin,niiriiettä
vaaö/Joka olr'huomaamattaan' otta-;
nut, jalltiHisa pois:mäystimistä;, eikä;
muistanut-häneHä- suksia olevankaauj:
vaan aikoi lähteä' nopeasti juokse­maan
kovalle maalle,, kaatui suin päm
vetelääni suohon^ sikakorin kiiariessä
kauas sammalikkoon. Silloin aukeni
naru ja possu luikki ulos Jtorista, va­joten
heti kuitenkin suoroniniinettei;
jäänyt kuin^päänäkyviihv Me muo­rin
kanssa riensimme ; paikalle ja
saimme sen ylös. Seoli äkkiä muut­tanut
väriänsä ja näytti pikemmin •
multakokkareelta kuin; sikapossuita..
Siitä huolimatta sieppasi-niuori sen
sylimsä ja leperteli sille kuin lapselliei;
V^aari; vaan oli yhä edelleen vatsalr -
laan, eikä päässyt ylös^ kun et saanut=
käsilleen tukea. MUori iMui: " U L
ruohoony ui ruohooni-' Minä meniit
auttamaan vaarin: ylös; Muttatei ol­lut
; mubrinkaaa iloU pitkäaikauieiii:
Possu aikoi taasr rimpuillav rMiiori •
ritti lähtfeäi Ä t t a : suksiitaittui risuuit ^
ja heitti hänet nokalleen ja; taas lensin
possu-kauaksi; Mutta:se.olikin- sen*
onni, silMrse vauhti lennätti sen; kui-:
valle kamaralle ja se li^i^ihti kiii» sar
lama metsään. Me' vaarin kanssa \
r3?ntä5imme perään,; muorin jäädessäv
lojumaan siihen.
Se oli kamala kilpajuoksu. Ker­ran
vaari olisi saanut sen kiinni,'mut­ta
hänien vauhtinsa oli niin hirveä,
että hän ei voinut sitä topata ja niin
hän meni kauas ohitse. Possu teki
pitkän kierroksen ja kuij me puolen
tunnin kilpajuoksun jälkeen taas tu­limme
suon laitaan, oli muori vielä
samassa paikassa. Hän oli huutanut
äänensä käheäksi ja oli niin pahalla
päällä, että possukin hiipi varpaillaan
pois takaisin risukkoon. Vaari ei
uskaltanut mennä auttamaan, vaan
kuiskaten P3^si minut pelastajaksi,
luvaten korvata sen minulle joskus
tuntuvasti; sanoi itse lähtevänsä pa­kolaisen
jälkeen. Kun minä sain
muorin ylös suosta, olivat vaari ja
possu taas kaukana risukossa. Muo­ri
sanoi jotain sellaista, mitä hän ei
ole ennen koskaan sanonut. Siinä oli
joukko kaikenlaisia nimiä, jotka hän
oli vanhasta virsikirjasta poiminut.
Kurassa ja vettä valuvana hän se^j
^iinä kuin kaivon perkaaja. Yhtäkkiä
hän pyörähti ympäri ja lähti kuin
tuulispääkohti possua ja vaaria. Kun
minä lopulla pääsin lähelle, oli hän
jO; juossut possun eteen, ajaen sitä
vaariin päiir huutaen: ota se kiinni.
Mutta vaariai alkoi juuri silloin
matustif yskittää: hän oli hätäpäis.
säätt nielaissut mallinsa, ollen tuiceh-tumaisillaanv
ja niin possu livahti oliiu
scj juosten juuri kohti minua. Minä
heittäydyin pitkäkseni juuri sen eteen
jarniiir; se-juoksi suoraan syliini; Minä
h>n^patem ketterästi; ylös ,ja lähdin
jiroksemaani sen kanssa nopeasti ko-timvpäin-
ji huudellen muorille ja \'aa-rille:
se on minulla. Mutta eivät he
tieimeet^^ minusta mitään. Ölin ollut
sika k^käna^ että muori ei nähn}i
ja vaari: ei ede& kuullut yskärijohta-uksöisa-
tähdenv Minä juoksin suo­raan
kotiin; ja telkesin nassun Vappu-vainajan
pahnaan.
Oli jo hämärä kun muori ja vaari
tulivat, väsyneinä ja haikeasti vali­tellen,
kun possu hukkui. Muori lu­pasi
vaikka mitä, kun vaan saan pos­sun
takaisin ja oli vaarikin vähä sa­maa
mieltä. Mutta minä olin vähällä
saada selkääni molemmilta, kim. il­moitin:
että possu on hyvässä talles.^
lätissä./ He noituivat minut patalu:
haksi, kun; ea heille mitään^ ilmoitta-;
nut.: Vasta pitkien selityksien peräs­tä:
alkoivat he^ myöntää, että possu
olisi voinut vielä uudestaan karata,
josminä olisin siinä alkanut viivytel­lä.
Kdlö oli kaksitoista seuraavana
päivänä kun muori heräsi ylös, hän
nukkui viisitoista tuntia. Vaari ky­syi,
häiritsikö painajainen, johon
muori hymyillen vastasi painajaisen
nyt lähteneen.
MAANTIEXSETÄ.
TZ-ULKURI oli juuri lopettanut
^ heikon aamiaisensa kehnon ky-läravintolan
keittiöportailla ja asteli
rivakasti maantietä eteenpäin. Hä­nen
vasemmalla puolellaan oli korkea
piikkilanka-aita, joka yhtäkkiä pää­tyi
aukeaan, jonka perällä seisoi muh­kea
kivipalatsi. Portinpielissä oli jä­reät,
kivipilarit, ja kummallakin niistä
oli lintuhäkki.
Kulkuri lähestyi toista häkkiä ja
katsoi lintuun, joka viserteli taivaan
sineen.
— No, no, \äeras sanoi. — Mikä
hätä sinulla? Saat ruokaa ja juomaa:
kylliksesi. Muuten kärsit tietysti hä­kistäsi
. . . Mutta olen minäkin, saa­nut
olla rautaristikkojen takana . . .
Mies olisi varmaan jatkanut jutte­luaan
edelleenkin, ellei eräs kookas
herrasmies olisi yhtäkkiä ilmestynyt
hänen rinnalleen.
— Ajatteletko ryöstöä, vieras? her­ra
kysäsi katsoen tuikeasti kulkuriin.
-— En ollenkaan. Sir. Etsm työtä.
— Työtä? Mitä. osaat tehdä?
— Yhtä ja toista, Sir.
Jokin piirre kulkurissa mieUytti
herraa, ja hän-jatkoi: — Weil-- mir-nun:
autonajajani jätti minut viimer
viikoUa ja olen aika pulassa nyt. Sua-.
ren Pacfcardini ajoin ojaan- ja toista'
pienempää en saa nullään' käyntiinij
Luuiisitke-voivasi korjata sen?
— Olen kyllä käsitellyt autoja, Sii-.
ja rohkenen pyytää tilaisuutta.
Kulkuri, oikealta nimeltään Jerryr
Costigan, hääräsi hikihatussa autotal­lissa.
Parin tunnin kuluttua kone jo
kävi. Hän istahti rattiin ja ajoi au­ton
palatsin pääkäytävän eteen. Her­ra
oli portailla,
— Tässä on autonne, Sir. Saanko
ajaa?
Vieraan nöyrä pyyntö vaikutti her­raan.
— Minä en ota ketä vain, sanoi
hän harkiten, — mutta näytät olevan
kyvykäs mies alallasi ja ahkerakin.
Voitko mainita ketään suosituksekse-si?
Jerryn päätä huimasi. Taas sama
juttul Vankilasta päästyään hän
oli aina saanut vastata samaan kysy-myk:
een. Häh ajatteli nopeasti.
Hän yrittäisi . . .
— Viimeksi palvelin Sir Luther
Fälkonerillä, hän sanoi.
— Sir Lutherilla, herra huudahti
— Hän on minun vanha ystävöDi-
Sähkötän häneUe heti ja jos hiin puo­lustaa
sinua, olet palkattu. Saat jo­ka
tapauksessa jäädä tänne yo^
Mene autovajaan ja järjestä siellä
kaikki kuntoon. Edeltäjäsi oli hie­man
välinpitämätön.
Jerry Görrigan meni työhönsä, ©n
lakasi, pesi ja järjesti autotallin mi^''
parhaimpaaai kuntaan. Mutta kofco
aganjhäneii^r^mensä löi levottomaan
ti. i Mitä^vastaisiSir Falkoner? l^^'
her Fdkonec oli sen vankilan johtaja,
m i ^ Hänet ole kuukauM sitten*^
pautEttit SiE-Ludier oli kutsunut