Liekki = canadan soumalaisten kaunokirjallinen viikkolehti, August 18, 1956

              m' HuntsvHlessa, Ontariossa istunut kuoletnansyyntutkijalau-takunta
vapautti Earl Boydenin kaikesta edesvastuusta siitä
kun eräs yhdysvaltalainen turisti joutui vahingonlaukauksen
uhriksi. Toledolainen (Ohio) SS-vuotias Barney Vincent otti
Huntsvillen alueella **intiaani-Joena" tunnetusta Boydenista
kuviaj viimeksimainitun ojentaessa muistoesinekauppansa
edustalla pyssyn kuvan ottajaa kohti. Boyden ei tietänyt,
että tämä 30-30 kivääri oli ladattu hänen 14-vu6tiaan avus­tajansa,
Jack Haivkin toimesta ja niin tuli vahingonlaukaus,
mikä vei vierailijan hengen. Nuori Hawk pelkäsi nuoria hu-
Unoitsijoitay jotka olivat ahdistelleet häntä ja oli ladannut
peloissaan tämän kiväärin.
• l
Kirj. ESA P.
piETTIIN sodan jälkeistä aikaa.
Kaikesta oli puutetta. Ei ollut
tarpeeksi ruokaa eikä vaatteita. Perin
vähän sai niitä kortilla — niin, saihan
tie^sti "mustasta pörssistä", kenellä oli
vain rahaa tarpeeksi. Sitä ei ollut lä­heskään
kaikilla ja lisäksi sellainen
kauppa oli kiellettyä. Niin ainakin väit­tivät
kaikki arvovaltaiset henkilöt, jot­ka
itse kuitenkin käyttivät ehkä eniten
sitä . . .
vaikeina aikoina tulustuivat
Helena ja Kalle tanssiaisissa. Kesä oli
kauneimmillaan ja nuorten ihmisten
mielet olivat herkkiä tuntemaan kaiken
kauniin ympärillään. Helena ja Kalle
olivat pian eroittamattomia ystäviä. He
kävivät tanssimassa ja retkeilivät usein
lähiseudun metsissä. He unohtivat nä­län
ja huonot vaateet, heillä oli toisensa
ja se riitti . . .
Kalle työskenteli tehtaassa ja Helena
oli maatalossa karjakon apulaisena. He­lenalla
riitti työtä vaikka kuinka paljon,
mutta hän odotti kiihkeästi iltaa ja töi­den
päättymistä, joka toisi mahdolli­suuden
tavata Kallea. Nuorten ystä­vyys
oli muuttunut lämpimäksi rakkau-
<leksi ja jo seuraavana talvena tans­sittiin
Helenan ja KaUen häitä.
Nuoripari perusti oman pienen pesän-
^» joka käsitti tosin vain yhden hella­huoneen
kalliilla vuokralla. Mutta se
oli kuitenkin heidän mielestään kuin sa-tuHnna,
jonne vain heillä oli avain ... .
_ Alussa kaikki tuntui menevän hyvin.
teki edelleenkin työnsä tehtaassi,
K!!*^ ^^^enan oli pian jätettävä työnsä
ulkopuolella, sillä perheeeseen
'otettiin lasta: Hänen aikansa' meni
"^kotona askarrelkssa. Työtä riitii
mutta nyt ei oUut tuloja enää
^ paljon.. Menot ne vain lisääntyi -
oli .^tiin elokuussa ja Kallen kesäloma
p ä ä t ^ ^ , . • Hän>:teki-ensim-mäistä
työpäiväänsä loman jälkeen, knn
sattui pieni tapaturma. Kallen oli jää­tävä
joksikin aikaa työstä pois. Rahat
olivat loppuneet jo ajat sitten. Oli os­tettu
talveksi polttopuita ja yhtä ja
toista menoa oli muutenkin, ja kauan-kos
ne pienet tilit kestävät.
Helena oh käynyt äidiltään lainaa­massa
yhtä ja toista suuhunpantavaa,
mutta viime kerralla hänen käydessään
oli äiti neuvonut panemaan "suun säk­kiä
myöten'. Silloin oli Helena päättä­nyt
tulla toimeen niin vähällä kuin
mahdollista, mutta ei ruoka sittenkään
riittänyt. Ja nyt piti vielä sattua tämä
tapaturmakin.. . .
Yhdessä tuumittiin, mitä olisi tehtä­vä,
ja vatsat vaativat yhä pontevammin
ruokaa. Viimein he päättivät lähteä
säkki mukanaan Luhtaniitylle. He kat­koisivat
vehnän tähkiä säkkiinsä ja kui--
vaisivat ne kotona uunissa ja jauhaisi­vat
jyvät jauhoiksi kahvimyllyllä . . .
Näin he saisivat puurotarpeita vähäksi
aikaa . . .
Illan hämärtyessä kulkivat nämä
kaksi nuorta ihmistä Luhtaniitylle päin.
Xlutta mitä lähemmäksi niittyä he tuli­vat,
sitä vaikeampaa heidän oli kulkea
eteenpäin.
— Se on varastamista! Se on varas­tamista!
soi heidän korvissaan. Kailen
käsi puristi Helenan kättä lujemmin,
kun he verakalleen astuivat polkua pit­kin.
— Kuule, Helena, eikö sinustakin ole
väärin tehdä tällä tavoin? sai Kalle vii­mein
sanotuksi.
— On, on! Mutta kun minulla on
. . . niin nälkä. Ja kun ajattelee tuota
tehdasta, joka varastaa vuosittain mH-Joonia
ja taas miljoonia meiltä jokaisel­ta,
niin ei^se minusta tunnu niin hir­veän
väärältä; — Mutta onhan se silti
.väärin varastaa,, v . n
-Ja^clenarpainautui.lähemmäksi K ak
lea ikäänkuin turvaa hakien.
Tuossa olikin jo Luhtaniityn veräjä
ja verkalleen Kalle aukaisi sen. He as­tuivat
niitvTi puolelle. Täysi kuu. elo­kuun
kuutamOj pilkisti pöviverhon ta­kaa
ja sai vehnän hohtamaan ihmeeV?-
sen kauniina. Lämmin tuulen henkäy.^
huojutteli kultaista viljaa ja pyöritti
somasti Helenan otsalle valahtanutt i
kiharaa.
He kulkivat käsi kädessä niityn to:-
seen laitaan ja katselivat viljan aaltoi-.
• lua.
— Se-on isäni kylvämää. Häii on
kylvänyt tämän Luhtaniitynkin jo vuo­sien
aikana. Ja minä olen usein lapsena
paimentanut karjaa täällä ja olen pi­tänyt
tästä Luhtaniitystä kovasti. —
Helena ei voi enää pidättää kyynelei­tään.
— Rakas Helena, älä itke! SänDit,
että olet aina pitänyt Luhtaniitystä ja
meillä molemmilla on vain hauskoja
muistoja täältä! Mennään nopejjsti
pois! Emme me voi tehdä, mitä ensin
ajattelimme! Emme tahdo menettää
näitä hauskoja muistoja muutaman
puurovadillisen takia. Kyllä varmasti
selviämme jotenkin siihen asti, Kunnes
pääsen taas työhön.
Kalle kiersi hellästi voimakkaat ka .i-vartensa
Helenan ympärille. He istah­tivat
kostealle pientareelle hetkeksi Iv
päämään ja keskustelemaan. Heidäa
siinä istuessaan tuli niityn halki kulke­vaa
polkua pitkin Aaltosen Akseli, joka
oli Kallen työtoveri tehtaalla. Hän py­sähtyi
heidät nähdessään ihmetellen:
— No, mitä te tähän aikaan täällä
istutte? Olen ollut keräämässä ammat­tiosaston
jäsenmaksuja jä pelkään ihan
saavani Maijalta tukkapöllyt, kun näin
myöhään viivyin. — Mutta tulkaapas
tekin meille, siellä on varmasti teetä ja
jotakin haukattavaa. '
Helena ja Kalle katsoivat ihmeissään.
— No, tulkaa vain. Nopeasti ylös
, vain siitä!
Hitain liikkein he alkoivat astella
Akselin peirässä polkua pitkin.
— Katsokaa, nuoret, kuinka vilja aal­toilee!
Olisi ja tämä Luhtaniitty minun
tai saisinpa raivata edes korpea itselle­ni.
Tekisin työtä, ja se antaisi leivän
itselleni ja perheelleni. — Kuules, Kalle,
oletkos kuullut, että meidän eduskunta­ryhmä
on tehnyt aloitteen maan anta­misesta
kaikille, jotka haluavat sitl
viljellä?
— En ole kuullut. Kpka sitä saisi
sitten? Antaisikohan ne meillekin? Sil­loin
saisin sanoa hyvästi tuolle tehtaalL»
ja kyntää ja kylvää peltoa. Näkisin
viljan kasvavan ja kypsyvän ja saisin
korjata sen syksyllä talteen. Kypsää
viljaa, oman aherruksensa ja työnsä
palkkaa . . . Mutta sanoitko sinä, mis­tä
sitä maata saa?
— Siinäpä se juttu onkin. Maata
meillä on tarpeeksi, kun se vain jaettai­siin
toisella tavalla. Toisilla on sitä
liikaa . . . j a toisilla ei yhtään . . . tai
liian vähän . . . Palkallamme emme kos­kaan
niin paljon saa kokoon, että voi­simme
maata ostaa. Korkeintaan saam­me
pienen tontin, ja ehkä siihen mökin­kin,
mutta sillä emme elä. Ainoa keino
saada turvattu elämä itselleen ja per­heelleen,
on se jos me kaikki liitymme
yhteen, yhdessä hankimme paremman
elämän, puhui Akseli rauhallisesti ja
vakavasti.
— Ajattelehan, Helena, kun mekin
saisimme maata, vaikkapa se olisikin
raivattava korvesta. Vahvoilla käsillä­ni
raivaisin pellot ja rakentaisin mökin,
jossa siriä olisit emäntänä. Ja omalla
pihamaalla leikkisivät meidän lapsem­me.
Ja kun syksy koittaisi, saisimme
korjata kypsää viljaa . . .
• Ja minä istuttaisin paljon kukkia.
Lmlmm mimm '
Kirj; E^TER KAUSTINEN
(Aiottu esittää laulujuhlilla Toron-toss^,
mutta jäänyt sattuneesta syystä
esittämättä). -
On ajankohta, /tctki, päivä, vuosi
jälleen juhlaamme tuhlaten suosi.
On (Iinassa leivon laulu J2 tuoksu,
kajo kunnailla, mättäillä, joen
vilpoinen juoksu.
Ja sinisen taivaan laakean yli
valo virraten vapaana yletty vi •
ja alla sen maaemon vihreä vaate,
ritirinnan kukkien kultainen saate.
On päivä tullut, sana luomisen
se toteen käy; ei siirry, huomiseen
saa jättää sitä mi syttyy kipinästä < !
ja roihuin palaa kansan elämästä.
On päivä tullut, korkea aika, että
kansan kunniaa pimeys ei saa peittää.
Työmme toivon, totuuden ja rauhan
merkein
cestä kaikuhon laulun sävel korkein,
se sävel, mi kerran vangittiin taakse
tclkein.
Siskot, veljet, on' jo ajankohta
vuorten takaa uusi aika hohtaa.
Aamu, jota odotimme usvan yöstä,
joka uskon, toivon aikoi meiltä syöstä.
Kajahtakoon runon runsas laulu,
kuvastakaa kansastamme tiedon kaunis
taulu.
Yli hikipajojen, työn sorrettujen
se on soiva,
Laulakaatte vapaudesta, joka varmaatt
työnsi tieltä orjan kaavun hornaan.
Kieli kertokohon vielä kerran julki
ihmiselle, joka osaton n a tietään kulki
että: etsii valtakunnat valoisampaa
N tietä,
ettei aina jotkta harvat juhlaa vietä.
Taiteen temppeliin nyt käyös kansa
suuri,
sen parhaat lahjat kuuluu teille juuri.^
Sivistykseltäkö tiekö tukkoon?
Puhe pakkopaitaan, laulummeko
lukkoon?
Ei! edistyksen ääni varoittaen kaikuu
kautta kunneiden,
yli vaarojen se raikuu,
ristiholvikkojen taakse asti,
missä moni syytön kärsii uljahasti, |
mikä luokkataistelunsa tulos.
Vielä Portti aukee sieltä ulos. \
On vielä meillä, jota ei voi ottaa
ne mi maailmata hallitsee:
Työn luova sana, laulun sävel totta,
sen eessä valhevalta vapisee.
Tää karu, ruma sekä kaunis maa
ei vieras oo, ei, tuttu se on meille,
sen aukealla askeleemme kumahtaa,
kun ritirinnan käymme edistyksen teille.
Luokaa lauluihinne aina sitä,
mikä köyhän kuormaa keventää,
joka ihmisessä ikuisesti itää
ja jälkipolvihinkin vielä jää.
— Erään Hollywood'n kapakan sei­nällä
sanotaan olevan ilmoituksen, jo­hon
on kirjoitettu: Ravintola ei vastaa
niistä naisista, jotka jätetäär^ tänne yk­sin
pidemmäksi kuin yhden minuutin
ajaksi.
—.Ihminen ei ole yleensä niin tyhmä
kuin luullaan, hän on — paljon tyh­mempi.
pirttiin, jossa tee höyrysi valmiina odot­tamassa
Akselia. Tuossa tuokiossa
vieraillekin kaadettiin teetä ja >>iinä:
hörppiessään alkoi Kalle kertoa, mitär
he olivat aikoneet tehdä.
— Se tie on väärä, nuoret ystäväni!
Mutta onneksi sen huomasitte itse a-joissa.
— Meidänkin tehtaalla on nyt
Älä luule, että tyytyisin pelkkään emän- uud vaatimus palkkojen korottami«''es«
nöimiseen. Jokaista kiveä tahtoisin oir ta. Muista sinäkin, Kalle, olla omasta
lä sinun kanssasi vääntämässä . . .Jjeh- puolestasi tukemassa sitä. Sitä tietä
mäkin meillä olisi . . . - meidän on kuljettava. Vain sen kaut-
Inaostuk^issaan he ottivat töi^aäo > ta saavutamme' paremnian: tdiilaeehtu-kädestä:.
ja astuivat y - ^ c s ^ p^enc^ ; jonvJ^^Q^elli^nian tVäfom. . ; :
Sivu 7.